love

love

Olen..

Rakastan..
Kultaa, kullanmuruja, kahvia, kolmiyhteistä Jumalaa.
Kavereita, kirjoja, keskusteluja, kuntoilua, kulttuuria ja kauneutta.
Kuulun Ristinummen Rouviin. Olet lämpimästi tervetullut seuraamaan blogiani!

maanantai 22. joulukuuta 2014

Tehkää tie kuninkaalle!

Uusimmassa Uusi Tie -lehdessä oli iso artikkeli lähetystyöntekijöistä, Juha ja Anu Saaresta, jotka tekivät työtä perheensä kanssa Omskin seurakunnassa Siperiassa. Oli puhuttelevaa lukea sitä, miten ihmeellisesti Jumala johdatti pariskuntaa eri vaiheissa. Tie lähetystyöntekijöiksi ei ollut suora eikä helppo, mutta kaikessa näkyi täydellinen Jumalan johdatus. Juha Saari ei itse olisi halunnut ensisijaisesti Siperiaan, mutta häntä ja perhettä tarvittiin sinne tienraivaajiksi työhön, joka oli vasta alkamassa. Perheen kotikin piti rakentaa melkein alusta lähtien itse. Huolella tehdystä kodista tuli samalla seurakunnan kokoontumispaikka ja rovastikunnan keskus, jossa alueen työntekijät vierailivat ahkerasti.

 Työhön Juha Saarta oli valmistanut se, että hän oli tehnyt yliopisto-opinnoissaan gradun Siperian suomalaisten sielunhoidosta ennen Venäjän vallankumousta. Tutkimuksessaan hän huomasi sen, miten Jumala käyttää vain ihmisiä, jotka ovat tavalla tai toisella rikki. Jotta Jumala pystyi käyttämään lähettejä, hän joko lähetti rikkinäisiä tai rakkaudessaan särki heidät työntekijöikseen. Suurin hedelmä näytti kasvavan silloin, kun lähetti oli itse rikki. He olivat pitkäjänteisiä ja viipyivät vuosia. Juha Saaren oma lähetystyöhön johtanut prosessi ei ollut helppo. Toimiessaan seuraakuntapappina, jotta saisi lähetystyötä varten työkokemusta, hän paloi loppuun. Silloin hän ajatteli, ettei hänestä ole lähetystyöhön. Jumala oli kuitenkin eri mieltä. Perhe valittiin lähetyskurssille ja he saivat kutsun Siperiaan.  

Juttu tuli mieleeni miettiessäni Johannes Kastajaa ja hänen lausahdustaan ”Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi”. Matteuksen evankeliumissa Jeesus sanoo Johannes Kastajasta, että tämä on suurin naisesta syntynyt. Jeesuksen sanojen mukaan Johannes  Kastaja oli vielä enemmän kuin profeetta. Hän oli Jeesuksen edelläkävijä, josta oli ennustettu jo Vanhassa testamentissa. Johannes Kastajan kaikki elämänvaiheet olivat erityisiä ja erikoisia. Elisabeth ja Sakarias saivat hänet hyvin vanhoina enkelin ilmestyksen jälkeen. Sakarias tuli mykäksi, kun hän ei pystynyt ottamaan vastaan enkelin viestiä. Johannes Kastaja sai kohdata Jeesuksen jo ollessaan kohdussa. Marian tullessa tervehtimään Elisabethia Johannes hypähti äitinsä kohdussa ilosta. Ajatelkaaa, kuinka hauskaa ja hassua! Johannes Kastaja oli siis kaikilla mittapuilla hyvin erityinen ihminen, jolla oli valtavan suuri merkitys Jumalan suunnitelmissa, mutta siitä huolimatta hän itse ymmärsi oman pienuutensa verrattuna Jeesukseen, Jumalan Poikaan. 

Evankeliumitekstissä Johannes sanoi, ettei kukaan voi ottaa mitään ellei sitä anneta hänelle taivaasta. Juha Saari puhui hyvin samaan tapaan lähetystyöstä: ”Lähetystyössä huomaa Jumalan johdattavan konkreettisesti ja vastaavan rukouksiin. Jokainen kohtaaminen ihmisen kanssa on kohtaaminen myös Jumalan kanssa. Jumala vastaa rukouksiin. Meidän ongelmamme on enemmänkin se, että me emme rukoile tosissamme. Emme usko omiin rukouksiimme.”

Samalaista viestiä kuulin toimiessani pappina Pohjois-Ruotsissa. Etiopialainen nainen oli vierailulla Luulajan hiippakunnassa ja tutustui eri seurakuntien toimintaan. Hänen viestinsä oli ruotsalaisille seurakunnille: ”Te rukoilette aivan liian vähän ja kun te rukoilette te rukoilette aivan kuin ette haluaisi saada mitään.” Etiopialaisen naisen kirkko, Makana Yesus -kirkko on ainakin ollut maailman nopeiten leviävä kirkko. Siellä ihmiset ovat rukoilleet innokkaasti ja tehneet työtä Jumalan tahtoa kuunnellen sillä seurauksella, että ihmisiä on liittynyt kirkkoon aina vain enemmän.

Suomen kirkossa jäsenten määrä on viime vuosina vähentynyt rajusti. Uutta on se, että kirkosta erotaan suurina aaltoina. Mediassa kerrotaan päivittäin eroamislukuja ja näin rohkaistaan löyhästi kirkossa kiinni olevia eroamiseen. Huolestuttavinta minun mielestäni on kuitenkin se,   että suomalaisten usko kristinuskon Jumalaan on laskenut rajusti. Esimerkiksi vuonna 2007 noin 63 prosenttia piti oppia Jeesuksesta Jumalan Poikana vähintään todennäköisenä,  vuonna 2011 vastaava luku oli enää 41 prosenttia. Neljässä vuodessa pudotus oli huima 22%. Se siis tarkoittaa, että yli miljoona ihmistä vähemmän piti todennäköisenä sitä, että Jeesus on Jumalan Poika.

Inhimillisesti tilanne näyttää huonolta, mutta en usko, että silti kannataa menettää toivoa tai surkutella tilannetta. Kirkon pää on edelleen Kristus. Hän kutsuu kaikkia kristittyjä viemään evankeliumia eteenpäin sekä rukoilemaan rohkeasti Suomen kirkon ja kansan puolesta.  

Eilen kuulin juuri koskettavan todistuksen siitä, miten nuori perheenisä oli tullut uskoon ja löytänyt elävän suhteen Jeesukseen. Hänen ystävänsä oli löytänyt Jeesuksen ja kertonut avoimesti uudesta elämästään, Jumalan rakkaudesta ja kaikesta muusta hyvästä, mitä hän oli saanut elämäänsä. Perheenisä alkoi tutkia Raamattua ja hänkin vakuuttui siitä, että Jeesus on hänen pelastajansa. Nyt hän tahtoo seurata Jeesusta sekä kertoa hänen rakkaudestaan lapsilleen ja muille läheisilleen. Hänen elämänsä arvojärjestys oli mennyt täysin uusiksi, kun ykkössijalle oli tullut kolmiyhteinen Jumala.

Kaikkia kristittyjä kutsutaan Johanneksen tavoin tekemään tietä Kuninkaalle, Jeesukselle. Se ei useinkaan tarkoita sitä, että sinun pitäisi muuttaa Siperiaan, vaan voit olla Jumalan käytössä yhtä hyvin Itä-Pasilassa  tai missä asutkin. Jumala kutsuu ennen kaikkea rakastamaan toisia ihmisiä. Rakkaus on Jumalan olemus ja mitä enemmän osoitamme rakkautta toisille ihmisille, sitä enemmän meistä tulee hänen kaltaisiaan.

Uskon, että Jumala tarvitsee Suomessa Johannes Kastajan tapaisia ihmisiä: rohkeita ja nöyriä, jotka haluavat kuunnella ennen kaikkea Jumalan tahtoa. Juha Saari sanoi: Sillä ei ole merkitystä, mitä me teemme, vaan sillä, mitä Jumala haluaa meidän tekevän. Tärkeintä on, että me olemme siellä, missä Jumala haluaa meidän olevan.” Johannes Kastaja oli kuuliainen Jumalalle, koska hän ymmärsi, että Jumala on niin paljon suurempi ja viisaampi kuin hän itse. Johannes Kastaja haastaa meitä oikeanlaiseen arvojärjestykseen. Jumalan äänen kuunteleminen ja hänen tahtonsa tekeminen on kaikkein tärkein asia.

Vuorisaarnassa Jeesus lupaa: Etsikää ensin Jumalan ja valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin myös kaikki tämä teille annetaan.” 

Päivän evankeliumiteksti: Joh. 3:26-30 
"Johannes vastasi: ”Kukaan ei voi ottaa mitään, ellei sitä anneta hänelle taivaasta. Te voitte itse todistaa, että minä sanoin: ’En minä ole Messias. Minut on lähetetty kulkemaan hänen edellään.’ Sulhanen on se, jolla on morsian. Mutta sulhasen ystävä seisoo hänen vieressään ja kuuntelee, mitä hän puhuu, ja iloitsee suuresti sulhasta kuunnellessaan. Niin iloitsen minäkin, ja iloni on nyt täydellinen. Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi.”

(Saarna Itä-Pasilan seurakuntakodilla 3. adventtina)

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Mahtuuko Jeesus-lapsi mukaan teidän perheenne joulunviettoon?

Facebook-ystäväni oli kansalaisopiston englannin keskusteluryhmässä jutellut joulusta ja jouluvalmisteluista Kiinasta lähtöisin olevan vierustoverinsa kanssa. Suomessa pitkään asunut kiinatar ei ollut aiemmin kuullut, että joulua juhlitaan Jeesuksen syntymän johdosta. Monet suomalaisetkin mieltävät joulun enemmän joulupukin kuin Jeesuksen juhlaksi. Yhteiskunnan muuttuessa monikulttuurisemmaksi päiväkodissa ja kouluissa ei välttämättä enää tutustuta joulun kristilliseen sanomaan eikä kristillisiin juhlaperinteisiin yhtä syvällisesti kuin aikaisemmin. Se tarkoittaa sitä, että vanhempien, isovanhempien tai vaikkapa kummien rooli joulun kristillisen puolen välittäjänä tulee tärkeämmäksi.

Kristilliseen jouluun liittyy paljon upeita perinteitä ja syvällistä sanomaa, joista jokainen voi valita omalle perheelleen sopivat jutut. Joululaulut tuovat ihanaa tunnelmaa kotiin kuunneltuna tai yhdessä laulettuna. Lasten kanssa voi osallistua kirkossa vaikkapa Kauneimmat joululaulut -tilaisuuksiin. Paavalinkirkossa on tarjolla lapsiperheille oma tilaisuus, mutta yhtä hyvin lasten kanssa voi mennä myös tavallisiin tilaisuuksiin. Kirkot ovat joulukuussa täynnä joulukonsertteja, joista voi hakea joulumieltä. Adventin Hoosianna-kirkkoon sekä joulukirkkoihin voi mennä ihan kaikenikäisten lasten kanssa.

Meidän perheessämme on ollut perinteenä laittaa kotiin ensimmäiset joulukoristeet ennen ensimmäistä adventtia. Jouluseimeä rakennettaessa ja joulukoristeita ripustettaessa on ollut luontevaa puhua lasten kanssa joulun tapahtumista. Perheessämme jouluseimi on usein päässyt lasten leikkeihin mukaan. Eräänä jouluna Jeesukselle ei ollut tilaa enää tallissakaan, koska siitä oli tullut autotalli :). Luulen, ettei Jeesus suuttunut, vaan viihtyi hyvin perheemme joulunvietossa.

Pimeän joulukuun keskellä adventtikynttilöiden sytyttämisestä voi tehdä yhteisen juhlahetken joko sunnuntaisin tai ihan joka päivä. Monika Vikstörm-Jokelan kirjassa "Kirkkovuosi lapsen kanssa" on lyhyitä kivoja tarinoita ja rukouksia adventtiaikaan. Kirjastoista ja kirjakaupoista löytyy monia hyviä lastenkirjoja, joissa on joulun sanomaa ja perinteitä vaikkapa iltalukemiseksi.


Joulun sanoma on enkelien iloinen uutinen: "Älkää pelätkö, teille on syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra." Jeesus kuiskaa pelkojen, väsymyksen, surun tai syksyisen pimeyden keskelle: "Ei hätää, minä olen tässä!" Hän ei ole läsnä vain vaikeuksien ja surun keskellä, vaan myös ilossa ja riemussa. Hän tahtoo tuoda jokaiseen kotiin ihanaa joulumieltä.

maanantai 20. lokakuuta 2014

Perheaterialla

Saapuessani eilen töistä kotiin minut yllätti ihana makaronilaatikon tuoksu. Seiskaluokkalainen oli tehnyt koulun jälkeen ruoan valmiiksi. Oli ilo kattaa pöytä ja kutsua koko perhe syömään. Oman lapsen tekemä makaronilaatikko perheen kanssa syötynä maistui taivaallisen hyvältä.

Monien tutkimusten mukaan perheessä syödyillä yhteisillä aterioilla on suora yhteys lapsen hyvinvointiin. Tutkijat ovat havainneet, että perheaterioilla lapsi kokee yhteyttä toisiin perheenjäseniin sekä voi luontevasti opetella keskustelua, kauniita ruokatapoja, toisten palvelemista sekä kompromissien tekoa. Niissä perheissä, jossa syödään yhdessä säännöllisesti yhdessä, on lapsilla vähemmän erilaista riskikäyttäytymistä.

Tutkimustiedot ovat rohkaisevia, koska välillä yhteiset ruokailut ovat ainakin meidän perheessämme melkoista sähläilyä. Perheen kokoaminen yhteen on jo oma projektinsa. Aika usein jollakin perheenjäsenellä on kiire johonkin harrastukseen. Keskustelut eivät ole kovinkaan syvällisiä, mutta silti yhteisen ruokapöydän äärellä kohtaaminen on tärkeää.  Meillä on tapana lukea lyhyt ruokarukous: ”Siunaa Jeesus ruokamme, ole aina luonamme”.  Se muistuttaa minua siitä, miten ruoka ja perhe ovat Jumalan antamia suuria lahjoja. Helposti näen arjessa niitä asioita, jotka ovat huonosti. Kiitollisuus avaa silmät siihen, mikä on perheessämme hyvää ja kaunista.

Ehtoollinen on kristittyjen perheateria. Leipä ja viini näyttävät itsessään vaatimattomalta aterialta, mutta ne tarjoavat palan taivasta. Ottaessani vastaan leivän ja viinin otan vastaan Jeesuksen ruumiin ja veren. Olen kokenut, että ehtoolliselta saan uutta voimaa, lohdutusta ja anteeksiantoa. Ehtoollispöytään saan tulla juuri sellaisena kuin olen, jättää taakat ja lähteä arkeen uusin voimin.

Ehtoollinen on Jumalan tarjoama perheateria. Jeesus asetti lapsen esikuvaksi. Sen vuoksi lasten kanssa voi tulla rohkeasti ehtoolliselle. Vanhemman ei tarvitse suorittaa eikä jännittää, miten lapset käyttäytyvät. Omille lapsilleni olen halunnut opettaa ehtoollisella käyntiä. Jossain vaiheessa lastemme mielileikkeihin kuului ehtoollisenvietto keksillä ja mehulla. Perheessämme lapset ovat saaneet päättää itse, haluavatko he ehtoollisen vai siunauksen. Uskon siihen, että perheaterialla lapset saavat kokea Jumalan läsnäoloa ja hoitoa sekä ehtoollisen että siunauksen kautta.

Elina Koivisto  





perjantai 3. lokakuuta 2014

Turvallisissa käsissä

Muistan hyvin ensimmäisen automatkan esikoisen kanssa sairaalasta kotiin. Olimme mieheni kanssa ihan vauhkoina siitä, miten selviäisimme matkasta. Vastuu painoi nuorten vanhempien harteilla enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Miten voisimme suojella rakasta lastamme automatkalla kaikilta vaaroilta? Miten selviäisimme hänen kanssaan kotielämästä? Miten voisimme suojata koko hänen elämänsä?

Viidentoista vuoden aikana olemme neljän lapsemme kanssa kokeneet monenlaisia tilanteita, joissa on ollut huolta ja pelkoa. Vaikeissa tilanteissa usko Jumalan rakkauteen ja huolenpitoon on tuntunut erityisen tärkeältä. On paljon tilanteita, joissa lapsi joutuu selviämään yksin ilman vanhempien apua, mutta niissäkään tilanteissa hän ei ole yksin. Vanhempina saamme luottaa siihen, että Jumala on sitoutunut kasteessa pitämään huolta lapsistamme. Hän on luvannut lähettää enkeleitä suojelemaan ja varjelemaan heitä. Se ei tarkoita sitä, että elämä olisi täydellistä ja kaikki menisi aina hyvin. Jumala on lähellä myös silloin, kun ihhimillisesti ajateltuna asiat menevät pieleen. Silloinkin saamme turvautua häneen.

En ole itse nähnyt enkeleitä, mutta olen kuullut paljon koskettavia kertomuksia heidän avustaan. Tämä kertomus on niistä kauneimpia: ”Kerrostalossa oli syttynyt tulipalo. Nainen seisoi ulkona hyvin järkyttyneenä. Hän yritti pakottaa palomiehiä menemään kerrostaloon. Hänen pieni tyttärensä oli nukkumassa palavassa talossa. Palomiehet eivät suostuneet äidin pyyntöön. He sanoivat, että mitään ei ollut enää tehtävissä. Äiti meni polvilleen maahan ja huusi apua Jumalalta. Hetken päästä tyttö käveli ulos talosta. Hän oli ihmeissään äitinsä voimakkaasta reaktiosta. Äitihän oli itse tullut herättämään häntä ja sanonut, ettei tytön tarvitse pelätä. Hän oli ottanut tyttöä kädestä kiinni ja johdattanut hänet ulos. Jumalan enkeli oli naamioitunut äidin näköiseksi, niin ettei tyttö pelästynyt enkeliä vaan totteli tämän käskyjä.

Pyhä Jumala, kiitos näkymättömästä todellisuudesta,
joka ympäröi meidät.
Kiitos enkeleistä, jotka lähetät matkamme varrelle.
Kiitos niistä lukemattomista kerroista,
jolloin enkelit ovat varjelleet ja johdattaneet meitä,
vaikka emme ole itse olleet siitä tietoisia.
Oma rakkautemme on rajallinen.
Lähetä enkelisi tänäänkin rakkaidemme ympärille.
Suojele heitä. Auta meitä pysymään sinun lähelläsi. Aamen
Anna-Mari Kaskinen

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Tavallista hyvää elämää

Olen ihminen, joka elää vahvasti periodeissa. Välillä olen täynnä energiaa, ideoita ja suunnitelmia. Tuntuu siltä, että jaksan ihan mitä vain. Tämä kesä oli minulle juuri sellaista aikaa. Päivät olin todella pirteä, iloinen ja reipas. Niinpä perustin tämän bloginkin, kun tekemistä ei tuntunut olevan tarpeeksi. Välillä olin öisinkin niin täynnä energiaa, etten saanut unen päästä kiinni. Se ei kuitenkaan haitannut minua. Makoilin ihan rauhassa unikavereideni vieressä omissa ajatuksissani tai aloin keskellä yötä lukea kirjaa, kirjoittaa blogitekstejä tai lähdin kukon kirkuessa aamukävelylle. Ajattelin, että neljänkympin lähestyessä isäni suvun ylienergiset geenit saavat minussa vallan.    

Toisin kuitenkin kävi. Minusta ei tullutkaan pysyvästi ylienergistä ihmistä. Töiden lähdettyä kunnolla käyntiin olen ollut yllättävän väsynyt. Usein olen nukahtanut iltaisin sohvalle tai sänkyyn nukuttaessani pikkupoikia. Päivisinkin olen ollut paljon väsyneempi ja rauhallisempi kuin kesällä. En ole kaivannut töiden ja perheen lisäksi paljon muita virikkeitä. Olen nauttinut pienistä asioista: kotitöiden tekemisestä rauhassa, leppoisasta olemisesta sekä perheenjäsenten kohtaamisesta. Minulla on ollut menossa selkeästi vaihe, jossa olen kaivannut syvällisyyttä. Sen vuoksi olen lukenut enemmän hengellisiä kirjoja, rukoillut paljon ja keskustellut hyvien ystävien kanssa henkeviä kasvotusten, puhelimessa ja chattailemalla. 

Olen miettinyt paikkaani elämässä ja sitä, mitä oikeasti elämältäni haluan. Mietinnöissäni olen tullut siihen tulokseen, että tavallinen elämä on minusta kaikkein parasta elämää. Onnellisinta minulle on elää niin, että kuuntelen omaa sisäistä ääntäni. Välillä pursuilen ideoita, energiaa ja elämää, mutta yhtä tärkeää minun on antaa tilaa hiljaisuudelle, rauhalle ja olemiselle. En halua suorittaa elämää millään osa-alueella, vaan elää aidosti ja rehellisesti omannäköistä elämää. 

Yhdelle ystävälleni totesin, että olen pohjimmiltani vähän laiska tai ainakin mukavuudenhaluinen. Sen vuoksi en ole halunnut ottaa omien töideni ja vapaaehtoistöiden lisäksi mitään keikkoja. Viime syksyn kokemuksesta tiedän, että muutamakin ylimääräinen reissu vie yllättävän paljon voimia. Kesän energiapuuskassa keksimäni opintosuunnitelmatkin ajattelin suosiolla siirtää ainakin muutamalla vuodella eteenpäin. Kahden vuoden päästä elämäni näyttää jo aika erilaiselta, kun Kuopuskin on jo esikoulussa. Silloin arkivapailla ehtii saada aikaan aivan eri tavalla omia juttuja, kun ei ole pikkuapulainen koko päivää seuralaisena. Tällä hetkellä minulle on tärkeintä keskittyä työn lisäksi läsnäoloon ja -iloon perheen ja ystävien parissa.

Jumala,
sinä olet kutsunut minut näiden ihmisten perheenjäseneksi.
Sinä olet antanut meille rakkautta ja iloa.
Sinä olet antanut meille hiertäviä särmiä
ja teräviä kulmia.
Sinä olet kutsunut meidät kasvamaan toistemme rinnalla.

Jumala,
sinä kutsut minut olemaan totta näille ihmisille.
Sinä kutsut minut antamaan heille itseni lahjan.
Sinä kutsut minut antamaan heille tilaa,
jotta he voisivat olla totta minulle.
Sinä kutsut minut ottamaan heidät vastaan lahjanasi. 

Katja Kaila: Ikuisuus mahtuu eväskoriin



keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Mitä kiukuttelusta saa?

Olen ollut vanhempi jo yli 15 vuotta. Kehittymiseni äitinä näkee ainakin siinä, että osaan ottaa paremmin vastaan lasten negatiivisia tunteita. Minua ei haittaa enää yhtään niin paljon kuin nuorempana se, että lapset kaatavat päälleni negatiivista energiaa. Pystyn ottamaan sitä yleensä melko hyvin vastaan ärsyyntymättä ja välillä jopa antamaan rakentavia neuvoja. Kuopuksen kanssa meille on tullut hyvä tapa katkaista kiukuttelu. Kun nelivuotias alkaa kiukutella turhasta, kysyn häneltä: "Mitä kiukuttelusta saa?" Kuopus vastaa: "Pahan mielen". Ja aika usein kiukuttelu jää siihen, jos kiukuttelulle ei ole ollut mitään oikeaa syytä. Uskomattoman helppoa, mutta toimivaa poikamme kohdalla.

Eilen ajelimme illalla kauppaan kruunupäisen Kuopuksen kanssa Neidin tanssitunnin aikana. Kuopus alkoi autossa inttää, että meidän pitäisi ostaa karkkia kaupasta. Vastasin, että emme osta karkkia, koska ei ole karkkipäivä. Laskimme yhdessä, kuinka monta päivää on perjaantaihin. Poika oli sitä mieltä, ettei jaksaisi odottaa niin kauan. "Odottaminen tekee ihmiselle hyvää", vastasin hänelle. 

Kohta aloimme miettiä serkkujen synttäreitä. Puhuimme serkkutytön synttäripäivästä, joka on tässä kuussa. Kuopus kyseli, milloin toisella serkulla on synttärit. Vastasin niiden olevan vasta joulukuussa. "Hyvä, että ne on vasta silloin. Odottaminen tekee ihmiselle hyvää", totesi nelivuotias. Olin aivan ihmeissäni siitä, miten helposti hän nappaa minulta ajatuksia ja asenteita.

"Odottaminen tekee ihmiselle hyvää" sopii minulle itsellekin läksyksi. Olen luonteeltani vähän kärsimätön. Haluaisin asioiden tapahtuvan nopeasti ja helposti. Lähden helposti suunnittelemaan uutta. Sitten turhaudun, jos asiat eivät mene suunnitelmieni mukaan. Kuitenkin sisimmässäni tiedän sen, että monet asiat tarvitsevat kypsymistä, harkintaa ja aikaa. Odottaminen tekee hyvää myös siinä mielessä, että monet hyvät ideat osoittautuvatkin huonoiksi, kun niitä uskaltaa tarkastella paremmin. Jatkossa voin muistuttaa lasteni lisäksi myös itseäni siitä, miten odottaminen tekee ihmiselle hyvää :).  



tiistai 9. syyskuuta 2014

Nöyryyskoulussa

Kuudennella luokalla meidän koulullamme kävi vierailija, muistaakseni hän oli evankelista Hursti, joka kertoi värikkäästi tiestään täydellisestä hulttiosta Jumalan lähettilääksi. Kuuntelin vaikuttuneena kertomusta ja mietin sitä, miten Jumalalla ei voi olla koskaan minulle käyttöä, koska olen elänyt niin kilttiä elämää. Minulla ei olisi kerrottavana upeita tarinoita siitä, miten huonoa elämää elin ennen kuin Jeesus tuli ja pelasti minut. 

Nyt 39-vuotiaana katselen asioita aika erilaisesta näkökulmasta. Minulla ei ole enää pienintäkään tarvetta ajatella, että olisin elänyt liian kilttiä elämää kelvatakseni Jumalan työhön. Käsitykseni synnistä on muuttunut aika radikaalisti näiden vuosien aikana. Olen oppinut sen, miten syntiä on kaikki se, mikä erottaa minut Jumalasta, lähimmäisestä ja itsestäni. Minun ei tosiaankaan tarvitse haikailla elämääni yhtään enempää syntiä. Sitä on ihan riittävästi elämässäni, vaikka pyrinkin elämään Jumalan tahdon mukaan. 

Viime sunnuntain jumalanpalveluksessa raamatuntekstit puhuttelivat minua erityisen paljon. Lähtiessäni kirkosta eräs ihminen kiitti minua blogiteksteistäni, jotka ovat rohkaisseet häntä. Hänen mielestään teksteissäni on sellaista kannustavuutta, jota jumalanpalveluksen saarnassa peräänkuulutettiin. Minäkin pidin kovasti saarnasta. Se oli niin puhutteleva, että päädyin tekstailemaan anteeksipyyntöviestiä kesken saarnan. Minua alkoi painaa se, miten olin puhunut rumasti toiselle ihmiselle. Raamatunsanan edessä en voinutkaan enää puolustella itseäni sillä, että toinen oli puhunut minulle ensin ilkeästi, vaan jouduin vastuuseen omista sanoistani. Jaakobin kirjeen kolmannessa luvussa kielestä on kirjoitettu rajusti, mutta varsin paikkaansapitävästi.  

"Samoin kieli on pieni jäsen, mutta se voi kerskua suurilla asioilla. Pieni tuli sytyttää palamaan suuren metsän! Ja kielikin on tuli; meidän jäsentemme joukossa se on vääryyden maailma. Se saastuttaa koko ruumiin ja sytyttää tuleen elämän pyörän, itse liekehtien helvetin tulta.
Kaikki eläimet voi ihminen kesyttää ja onkin kesyttänyt, nelijalkaiset, linnut, matelijat ja meren eläimet, mutta kieltä ei yksikään ihminen pysty kesyttämään. Se on hillitön ja paha, täynnä tappavaa myrkkyä. Kielellä me ylistämme Herraa ja Isää, ja sillä me myös kiroamme ihmisiä, Jumalan kuvaksi luotuja. Kiitos ja kirous lähtevät samasta suusta. Tämä ei käy, veljeni! Eihän samasta lähteensilmästä pulppua makeaa ja karvasta vettä. Ei viikunapuussa kasva oliiveja eikä viiniköynnöksessä viikunoita, vai mitä, veljeni? Samoin ei suolaisesta lähteestä juokse makeaa vettä." (Jaak 3:5-12)

Luvun alussa on kirjoitettu vielä se, miten opettajat tullaan tuomitsemaan muita ankarammin. Minun täytyy siis ottaa ohjeet tosissani. Jeesuskaan ei evankeliumitekstissä yhtään lieventänyt Jaakobin kirjeen näkemyksiä, vaan latasi täyslaidallisen varoittavia sanoja siitä, miten sanojen perusteella tuomitaan syylliseksi.

"Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu. Hyvä ihminen tuo hyvyytensä varastosta esiin hyvää, paha ihminen pahuutensa varastosta pahaa. Minä sanon teille: jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmiset lausuvat, heidän on tuomiopäivänä tehtävä tili. Sanojesi perusteella sinut julistetaan syyttömäksi, ja sanojesi perusteella sinut tuomitaan syylliseksi.” (Matt. 12: 35-37)

Välillä tekee todella hyvää lukea tällaisia sanoja. Tulen helposti niin ylpeäksi, etten huomaa omia virheitäni ja syntejäni. Sen vuoksi omiin heikkoihin kohtiini osuvat raamatunkohdat ja saarnat pakottavat minut nöyrtymään Jumalan ja lähimmäisen edessä. Mennessämme Miehen kanssa illalla nukkumaan selvisi, että olin mokaillut myös jumalanpalveluksessa. En tietenkään tullut ajatelleeksi, että näpytellessäni tekstaria saarnan aikana, siitä kuului ääni. Mies oli joutunut häpeämään edessäni sitä, että vaimo tekstaili toisella penkkirivillä kesken saarnan pitkään ja hartaasti. Hän oli tuskin ainoa edessäni istuvista, joka häiriintyi näpyttelystäni. Heille tuskin tuli mieleen, että saarna puhutteli minua niin syvästi, että synnintunnossani lähetin anteeksipyyntöä. Tarkoitukseni oli taas hyvä, mutta toteutus vähän heikonlainen. Niin käy minulle aika usein. 

Onneksi saan tänäänkin turvautua siihen, että kelpaan Jumalalle tällaisena epätäydellisenä ja syntisenä. Vaikka ihmiset eivät aina pysty antamaan minulle anteeksi, Jumala pystyy. Armo on totta minunkin elämässäni. Jeesus on kuollut minun puolestani, jotta saan uskoa anteeksi kaikki tyhmät ja väärät sanat sekä ajattelemattomuuteni. 







 

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Ihanaa yhteisöllisyyttä

Muuttaessamme seitsemän vuotta sitten Järvenpäähän minulle oli selvää, että lapsilukumme oli täynnä. Talolainamme oli niin suuri, että minun palkkani meni kokonaan sen lyhentämisen. En voinut edes ajatella, että selviäisimme lainan maksusta, jos olisin vauvalomalla. Lisäksi talossamme on niin paljon portaita, etten uskaltanut edes ajatella elämää vauvan kanssa sellaisessa ympäristössä. Olin sangen tyytyväinen siihen, että meillä oli kolme ihanaa lasta, joiden kasvaessa elämäni helpottui vähitellen. 

Viisi vuotta sitten heinäkuussa pääni pehmeni sen verran, että innostuin yhtäkkiä Miehen ja lasten ideasta saada vielä yksi vauva. Korkojen laskettua ajattelimme selviävämme lainoista pienemmilläkin tuloilla. Niinpä Kuopus syntyi koko perheelle suureksi iloksi. Hänen syntymänsä tuntui erityisesti taivaassa suunnitellulta, koska hänen syntymänsä mahdollisti monia muitakin asioita. Ennen äitiyslomaani minulla oli Järvenpäässä aika vähän kontakteja, koska kuljin töissä Helsingissä. Työpäivät ja pitkät työmatkat junalla veivät voimiani niin paljon, etten jaksanut sosiaalistua kovinkaan paljon kotikaupungissani. Minulle riitti oman perheen lisäksi hyvin muutamat ystävät. 

Vauvaloman myötä aloin saada enemmän kontakteja Järvenpäästä. Jossain vaiheessa minulla heräsi tarve rakentaa yhteisöllistä kristillistä toimintaa omanikäisilleni. Keräsin tuttuja perheitä meille suunnitteluiltaan. Lähdimme aidosti nollasta rakentamaan sellaista toimintaa, jossa itse viihtyisimme. Syntyi Jatkot-illat, joissa 20-50-vuotiaat saavat rakentua yhteisestä uskosta. Alusta alkaen meille oli tärkeää myös se, että lapset viihtyisivät illoissa. Konseptista tuli nopeasti toimiva. Emme ole tavoittaneet mitään massoja, mutta illat keräävät kerran kuussa mukavan määrän ihmisiä Kirkonkulmaan oppimaan lisää kristillisestä uskosta sekä kokemaan kristittyjen yhteyttä.

Hienointa on kuitenkin se, että yhteys ei ole jäänyt vain noihin iltoihin. Ihmisten välille on syntynyt aitoa ystävyyttä, yhteistyötä ja avunantoa. Monet meistä ovat muuttaneet Järvenpäähän jostain muualta päin Suomea, minkä vuoksi tuki- ja ystävyysverkostot ovat olleet aika hataria. Sen vuoksi on ihanaa tutustua ihmisiin, joilta voi saada apua. Varsinkin kun monet näistä ihmisistä ovat harvinaisen avuliaita ja anteliaita. Kuvaavaa oli, että käydessäni kastekeskustelun erään ystäväperheen luona sain mukaani omenoita, jotka olivat toisilta ystäviltämme. Johdatustakin tuntui olevan asiassa, kun Kuopus oli samana päivänä pyytänyt, että hakisimme omenoita heti päiväkodin jälkeen. Olen niin kiitollinen, että Jumala johdatti asiat näin. Ilman Kuopusta ja hänen syntymänsä ansiosta tullutta yhteisöllisyyttä elämäni olisi paljon tylsempää. 


 

  

tiistai 2. syyskuuta 2014

Anna anteeksi, vapaudut taakoista!

"Jeesus: Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.” Matt. 6:14-15

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän hämmästelen ihmiselämän monimutkaisuutta. Lapsia on ehkä suhteellisen helppo opettaa pyytämään anteeksi ja antamaan anteeksi, mutta aikuisten maailmassa kauna, katkeruus ja anteeksiantamattomuus ovat valitettavan yleisiä ilmiöitä.

Jeesuksen Vuorisaarnaan kirjatut sanat tuntuvat kovilta. Jeesus ei tälläkään kertaa anna ohjetta sen vuoksi, että hän haluaisi kenellekään pahaa. Hän ei missään nimessä halua kovuudellaan rikkoa lisää ihmistä, jolle on tehty vääryyttä. Hän antaa tuon ohjeen, koska hän tietää sen olevan ihmisen parhaaksi. Anteeksiantamattomuus pitää ihmistä kahleissa kiinni. Se sitoo menneisyyteen, vihaan, kaunaan ja katkeruuteen. Anteeksiantamattomuus on kuin raskas taakka, jota ihminen raahaa mukanaan. Pahimmillaan anteeksiantamattomuus vie sydämestä ilon, rauhan ja rakkauden. Anteeksiantamaton ihminen voi kuvitella, että hän voittaa, kun ei anna anteeksi, vaan päinvastoin kostaa pahantekijälleen. Harvoin kosto on kuitenkaan suloinen.

Aitoon anteeksiantoon tarvitaan nöyryyttä myöntää oma ja toisten ihmisten vajavaisuus. Aina ei edes tarvitse odottaa, että pyydetäään anteeksi. Voi vain antaa anteeksi ajatuksen tasolla riippumatta siitä, pyytääkö toinen anteeksi. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että jatkossa täytyisi alistua huonoon kohteluun tai suostua kynnysmaton rooliin. Terve viha auttaa laittamaan rajoja ja puolustautumaan, jottei jatkossa joutuisi kohtamaan huonoa kohtelua eikä minkäälaista hyväksikäyttöä.

Joskus elämässä tapahtuu niin karmeita asioita, että anteeksiantaminen tuntuu täysin mahdottomalta. Silloinkin kannattaa yrittää. Anteeksianto on tällöin pitkä prosessi, joka alkaa tahdon valinnalla. Tahdon antaa anteeksi, vaikka ei tunnukaan yhtään siltä. Prosessi voi olla äärimmäisen kipeä ja vaikea, mutta se kannattaa käydä. Sydämen anteeksianto ei onnistu, jos yrittää ohittaa kivun ja tuskan. Anteeksiantaminen on vastuunottoa omasta elämästä ja hyvinvoinnista sekä luopumista uhrin osasta. Siihen kannattaa hakea apua keskusteluista ystävän tai ammattiauttajan kanssa tai hyvistä kirjoista. Seurakunnassa ainakin papit ja diakoniatyöntekijät ovat valmiita kuuntelemaan ja auttamaan tällaisissa kysymyksissä. Itse olen kokenut, että rukous minua väärin kohdelleen puolesta voi myös vapauttaa. Jos ei osaa muuten muotoilla rukousta, voi vaikka lukea Herran siunauksen hänelle.

Anteeksianto on luopumista halusta syyttää, tuomita tai rangaista väärintekijää. Sen sijaan väärintekijän voi antaa kaikkitietävän ja oikeudenmukaisen Jumalan käsiin. Anteeksianto on rakkauden valinta: otan todesta omat tunteeni ja kokemukseni ja haluan avautua rakkaudelle. Jeesus eli ihmisen elämän. Hän kävi läpi vaikeita anteeksiannon prosesseja. Hän koki hylätyksi tulemisen. Siksi Jeesus tuntee anteeksiannon kamppailun. Ristillä Jeesus on kädet levällään. Voit ajatella, että Jeesuksen kädet ovat valmiita ottamaan sinut tiukkaan halaukseen. Hän tahtoo sulkea sinut syliinsä, parantaa haavasi ja antaa elämääsi lohdutusta ja uutta toivoa. Hän rakastaa sinua!





Arkisia kohtaamisia

Syksyn tullen olen hämmästellyt sitä, miten vähän arjessa on aikaa kohdata omia lapsia. Kuopuksen kanssa vietän paljon laatuaikaa arkivapaillani, mutta isompien lasten kanssa saa tehdä töitä, että löytää yhteistä aikaa. Olen yrittänyt laittaa taas iltamenot minimiin, mutta siitä huolimatta tuntuu siltä, että yhteistä aikaa on aivan liian vähän. Lapsilla on koulun ja läksyjen lisäksi omat harrastuksensa, kavereiden luona kyläilynsä sekä ruutuaikansa. Yhteiset ruokahetket ovat tärkeitä perheellemme, vaikka lapset syövät yleensä aika nopeasti. Iltaisin olen nauttinut niistä lyhyistä hetkistä, jotka olen viettänyt lasten sängyn vierellä. Neiti haluaa nyt mennä yksin nukkumaan. Sen vuoksi olen alkanut "vaatia" häneltä laatuaikaa tyyliin "nyt on puhuttava hetki äidin kanssa". Yleensä hän on suostunut aivan kiltisti :)

Miehen kanssa kisailemme siitä, kumpi saa nukuttaa. Pötköttely lapsen vieressä peiton alla ja kirjan lukeminen on aivan ihanaa puuhaa. Tänään Kuopus oli jo valinnut minut nukuttajakseen, mutta Mies sai lirkuttelemalla loppujen lopuksi nukutusvuoron. En ollut kuitenkaan kateellinen, koska pääsin nukuttamaan Pikkuherraa. Mies keksi, että voisimme alkaa lukea hänen kanssaan Narniaa. Innostuin heti ajatuksesta. En ole ikinä lukenut Narniaa, koska se oli Miehen ja isojen lasten projekti jokunen vuosi sitten. Nyt minä saan sukeltaa koulupojan kanssa jännittävään seikkailumaailmaan. Kirja on niin paksu, että sitä iltasatuna lukiessa menee varmaan koko syksy. Ei hassumpi projekti!


perjantai 29. elokuuta 2014

Aitoa välittämistä virtuaalisesti

Sain eilen eräältä Facebook-ystävältä viestin. Hän oli huolestunut, koska en ollut päivittänyt blogiani pitkään aikaan. Hän oli mielessään siunannut minua ja toivoi, että asiani ovat hyvin. Viesti kosketti minua syvältä. Taas kerran havahduin siihen, miten virtuaalimaailmassa välittäminen on todellista ja aitoa. Virtuaaliystäväni oli tehnyt oikeita havaintoja. En ole päivittänyt blogiani, koska olen ollut väsynyt ja stressaantunut poikkeuksellisen suuren työtaakkani alla. Iltaisin en ole ehtinyt kirjoittamaan blogitekstejä lasten nukahdettua, koska minun on täytynyt pitkien työpäivienkin jälkeen jatkaa hommia iltaisin. Kesäinen energisyys ja ilo uudesta blogistani olivat jo ehtineet kadota, mutta rennot vapaapäivät ja saamani kaunis viesti palauttivat halun kirjoittaa blogitekstejä. Tajusin taas kerran, että kirjoittaminen on minulle tärkeä henkireikä, jolle haluan löytää arjestani aikaa.

Saamani viesti tuli ihmiseltä, joka on kotoisin kotipaikkakunnaltani Pellosta. Facebook-kavereissani ja blogieni lukijoissa on myös ihmisiä, joita en ole koskaan tavannut kasvoista kasvoihin. Väitän silti, että yhteytemme on aitoa ja todellista. Sen olen saanut huomata monta kertaa. Viime vuonna olin aatonaattona aivan poikki. Raskas syksy oli vienyt voimani. Lisäksi joulunalusaika oli ollut tiukkaa töissä. En ollut ehtinyt tehdä kotona jouluvalmisteluja sillä tavalla kuin olisin halunnut. Aatonaattona minulla oli vielä suunnittelematta jouluaaton kirkot, ostamatta osa joululahjoista sekä valmistelematta suurimmaksi osaksi jouluaaton sukupäivällinen. Mies oli töissä eikä voinut auttaa minua. Veljeni ja hänen vaimonsa olivat onneksi meillä ja tekivät suuren osan sukupäivällisen valmisteluista. Siitä huolimatta tunsin itseni lopen uupuneeksi laittaessani kotia kuntoon ja valmistellessani vuoden tärkeimpiä kirkkohetkiä. Jostain sain kuitenkin tarvittavan voiman. Myöhemmin kuulin, että ainakin kaksi FB-ystävää, joita en ollut tavannut virtuaalimaailman ulkopuolella, olivat rukoilleet puolestani. Jumala oli laittanut nämä ystävät huokailemaan puolestani, vaikka en ollut edes vihjaissut Facebookissa tarvitsevani apua.

Tänä kesänä tapasin syvällisesti kaksi FB-ystävää. Toinen tapaaminen oli ihan sattumaa, tai ehkä enemmänkin Jumalan johdatusta. Kohtasin eräässä kastejuhlassa ihmisen, jolle oli aikoinaan tullut tunne, että hänen pitää pyytää minua ystäväkseen. Olemme tykkäilleet toistemme päivityksistä sekä inspiroituneet jakamistamme linkeistä. Kastekahveilla jutellessa tuntui siltä, että olisimme tunteneet jo pidemmänkin aikaa. Virtuaalinen yhteys nopeutti tutustumista huomattavasti. Kesällä tapasin toisen virtuaaliystävän ihan suunnitellusti. Olemme yrittäneet tavata jo monta kertaa tuttavuutemme aikana, mutta aina jommalle kummalle on tullut jokin este. Tapaamisemme oli rento ja syvällinen. Pystyimme heti ensimmäisellä kerralla puhumaan sellaisella tasolla, jolla en kovinkaan helposti keskustelisi naapureiden tai monenkaan työtoverini kanssa. 

Minulle virtuaalimaailma on Jumalan suuri lahja. Olen saanut elämääni sen kautta paljon iloa, yhteyttä ja välittämistä. Olen myös saanut olla ilahduttamassa, rohkaisemassa ja auttamassa toisia ihmisiä kirjoituksillani, kannustavilla kommenteillani ja rukouksillani. New Wine -konferenssissa oli kuuntelevaa rukousta. Minä en tapojeni mukaisesti nähnyt mitään näkyjä enkä saanut erityisiä profeetallisia sanoja. Ryhmässäni oli kuitenkin nainen, jolla oli selvästikin profetoimisen lahja. Hän näki minut valkoisessa mekossa kukkaniityllä. Poimin niityllä päivänkakkaroita ja jaion niitä sitten muille. Nainen tulkitsi näyn niin, että minä saan olla ottamassa vastaan Jumalalta hyvoä lahjoja ja jakaa niitä muille. Huvittavaa oli se, että matkalla tuohon tilaisuuteen, olin poiminut kauniin päivänkakkaran ja laittanut sen korvan taakse tyttömäisesti. Matkalla se kuitenkin putosi, joten nainen ei sitä voinut tietää. Facebook-ystäväni viesti muistutti minua Jumalan antamista unelmista ja tehtävistä. En halua lannistua enkä menettää näkyjäni syksyn pimentyessä, vaan tahdon olla omalla paikallani rohkeasti todistamassa Jumalan hyvyydestä ja rakkaudesta.  






sunnuntai 17. elokuuta 2014

Puuterin tarina

Olen yökyöpeli. Sen vuoksi minulle sopii mainiosti puheiden kirjoittaminen myöhään illalla lasten nukkumaanmenon jälkeen. Lauantaina jouduin kuitenkin lähtemään aamusta työpaikalle valmistautumaan päivän toimituksiin, koska paperit olivat työpaikalla. Otin meikkipussin mukaan, koska ajattelin vähän kaunistautua ennen toimituksia. Jostain kumman syystä puheiden kirjoittaminen ja muiden valmistelujen tekeminen oli aamupäivällä niin hidasta, etten ehtinyt kaunistautua mitenkään muuten kuin laittamalla hiukset ponnarille.

Mukavan kastetilaisuuden jälkeen lähdin vihkimään Suomenlinnaan. Mietin monta monituista kertaa, mikä olisi nopein tapa kulkea reitti Arabianranta-Suomenlinna, kun minun piti vielä matkalla hakea Lönnrotinkadulta varaamani tyyny. Varasin aikaa todella reilusti matkaa varten. Päädyin viemään auton Paavalinkirkolle, josta jatkoin kävellen ratikkapysäkille. Ratikalla ajelin Sörnäisiin, josta jatkoin metrolla Kamppiin. Sieltä kävelin Lönnrotinkadulle kauppaan, ostin nopeasti tyynyn ja jatkoin kävelyä Kauppatorille. Siellä odottelin lauttaa mielettömässä tungoksessa. Turistien lisäksi Suomenlinnan lauttaan oli menossa valtava määrä häävieraita. Paniikki meinasi iskeä katsellessani ihmismassaa. Mitä jos en mahdukaan tähän lauttaan? Onneksi lautta veti hämmästyttävän suuren määrän ihmisiä.

Suomenlinnaan tullessa yritin lyöttäytyä seurueeseen, joka oli selvästikin menossa häihin. Ajattelin, että heidän kanssaan minun ei tarvitsisi stressata reitistä. He olivat kuitenkin menossa joihinkin toisiin häihin. Otin kartan ja kyselin karttoja jakaneelta tytöltä vinkkejä parhaaseen reittiin. Lähdin kävelemään reippaasti. Olin kävellyt helteisessä ilmassa jo sen verran paljon, että minulla oli todella kuuma mustassa Valonsäde-asussa. Jalassa minulla oli kävelykengät, joissa oli kuitenkin aika reilusti korkoa, jottei lahkeet viistäisi maata. Mukulakivillä kulkeminen niillä oli aika mielenkiintoista. Tarkkailin kelloa ja huomasin, ettei aikaa ollut hukattavaksi. Matkalla näin ainakin neljä hääseuruetta, mutta kaikki olivat menossa eri häihin. Vihdoin ja viimein löysin oikean hääpaikan, joka oli kallioilla luonnon helmassa. Oloni oli kaikkea muuta kuin freesi, minkä vuoksi päätin sipaista vähän puuteria meikittömille kasvoilleni. Hääkuvissa ei nimittäin näytä oikein kivalta, jos papin naama loistaa hellepäivän pitkien kävelyjen seurauksena. Omissa hääkuvissanikin olisin tarvinnut puuteria, mutten sellaista omistanut. Menin naimisiin melkein naturalina pelkän ripsivärin ja huulirasvan kaunistamana.

Puuterin laittaminen toi mieleeni sen, miksi vasta tänä kesänä hankin elämäni toisen puuterin, vaikka muuten olen tottunut ehostamaan itseäni melkein päivittäin. Ostin ensimmäisen puuterini yläastelaisena lähikaupasta. Koulussa oli sattunut tapaturma. Sain koripallo-ottelussa kyynärpään silmääni sillä seurauksella, että sain mustan silmän. Äitini ei omistanut mitään meikkejä. Näytin kamalalta ja kysyin, saisinko käydä ostamassa kaupasta jotain peiteainetta. Äiti lupasi. Ostin puuterin ja sudin sitä innokkaasti mustan silmän päälle. Se peittyi ihmeen hyvin. Näytin jo melkein inhimilliseltä. Ainoa huono puoli oli siinä, että myös silmäripset olivat täysin puuterissa. Päätin laittaa ripsiväriä, koska olin lähdössä kaverini kanssa Pellon ensimmäisen kauppakeskuksen, Pello Starin, avajaisiin. Olimme kuulleet huhuja, että uudessa kauppakeskuksessa oli jopa liukuportaat.

Lähdimme kävelemään kohti kauppakeskusta. Silloin alkoi pyryttää lunta. Hetken päästä kaverini katsoi minua ja alkoi nauraa. Ripisvärini olivat levahtaneet oikein kunnolla. Minulla ei ollut enää yhtä mustaa silmää, vaan kaksi mustaa silmää. Pello Stariin tullessamme säntäsimme heti vessaan ja yritin pelastaa sen, mitä pelastettavissa oli. Kohtalokkaasta kävelyreissusta ei jostain syystä jäänyt kammo ripsiväriä vaan puuteria kohtaan. Onneksi voitin sen ehkä 23 vuoden jälkeen.





torstai 14. elokuuta 2014

Surkean sisustajan kiva koti

Ystäväni mies oli lukenut Facebookista aikeistani perustaa lifestyle-blogi. Hän oli sanonut vaimolleen, miten Elina aikoo perustaa sisustusblogin. Ystäväni ei varmaan hetkeäkään kuvitellut, että olen perustamassa sisustusblogia. Kaikki ystäväni tietävät, että olen harvinaisen vähän kiinnostunut sisustuksesta. Vaatteita rakastan ja niihin panostan rahatilanteen mukaan, mutta sisustus ei ole koskaan kiinnostanut minua pätkääkään. Ihailen toisten kauniita koteja ja uusia kivoja ratkaisuja, mutta omassa kodissani yritän päästä sisustamisessa niin helpolla kuin mahdollista. 

Edelliset kotimme ovat olleet aika kauheita sisustuksellisesti, mutta nykyiseen kotiimme olen sangen tyytyväinen. Siihen nähden, miten vähän olemme käyttäneet sisustukseen rahaa ja aikaa, olemme saaneet tosi kivan kodin. Olenkin sitä mieltä, että kotimme on sisustettu rukouksella eli taivaallisella avulla. Aloitin rukouskampanjan sopivan kodin löytämiseksi heti, kun Mies tuli valituksi Järvenpään kirkkoherraksi. Olin rohkea rukouksissani ja pyysin Taivaan Isältä tyylikästä kotia, koska tiesin, että minä ja Mies emme osaisi ikinä itse rakentaa tai sisustaa tyylikästä kotia. Mies mainitsi eräässä lehtijutussa, että etsimme omakotitaloa. Niinpä järvenpääläiset ottivat meihin yhteyttä ja tarjosivat talojaan. Niiden lisäksi etsimme tietysti taloja ja asuntoja välitysfirmojen kautta.

Tullessani ensimmäistä kertaa nykyiseen taloomme tuntui tosi kodikkaalta. Ihastuin heti sekä taloon että ympäristöön. Ihailin sitä, miten mukavasti olohuone ja keittiö olivat yhdessä, mutta silti erikseen. Mikään tapetti tai laatta ei ärsyttänyt minua. Mieskin oli tyytyväinen kokonaisuuteen. Olin melkein heti valmis ostamaan talon, vaikka suuren omakotitalon ostaminen Etelä-Suomesta ensiasunnoksi hirvitti. Siihen asti olimme aina asuneet vuokralla. 

Muuttaessamme taloon emme tehneet minkäänlaista remonttia. Keittiöön hankimme vain yhden vitriinikaapin, jotta suurperheen astiat mahtuivat pienemmälle perheelle tarkoitettuun keittiöön. Olemme asuneet talossa yli seitsemän vuotta emmekä ole vielä vaihtaneet edes yhtään tapettia. Tänä syksynä aiomme Neidin kanssa ottaa hänen huoneestaan tapetit pois ja maalata ystäväni opastuksella seinät. En ole nimittäin koskaan elämässäni maalannut seiniä enkä repinyt tapetteja. Taidan olla melkoinen poikkeus omanikäisissäni naisissa.

En tiedä, miten olisimme jaksaneet uuden elämänvaiheen, jos olisimme joutuneet remonttihommiin. Miehen vaativa työ, kolmen lapsen sopeuttaminen uuteen kaupunkiin sekä minun kaksi uutta työpaikkaa veivät voimani melkein täysin ensimmäisen vuoden aikana. Siksi olin todella kiitollinen siitä, että meillä oli valmiiksi siisti ja kaunis talo. Omistaja myi meille vielä kodin kauniit lamput ja verhotangot. Itse en olisi osannut ostaa yhtä tyylikkäitä. 

Jouduin tekemään sisustushommat yksin kesälomallani, koska Miehen aika meni työhön perehtymiseen eikä hänellä ollut tietenkään lomaa. Menin silloin elämäni ensimmäistä kertaa IKEAan ja olin aivan pihalla. Löysin tarvitsemani lipastokaapin streroille ja CD-levyille. Jotain täydellisestä tolloudestani sisustamisessa kertoo se, etten vielä kaupassa tajunnut, että stereot pitää laittaa lipastossa oleville hyllyille. Miehen kootessa lipaston tajusin, että ostokseni oli paljon parempi kuin olin kaupassa huomannutkaan. Tästä ymmärrätte hyvin, millä tasolla aivoni ovat sisustamisessa. En tiedä ketään yhtä surkeaa sisustajaa. Viime vuosina olen tosin oppinut paljon uutta. Olen ylpeä siitä, että nykyään osaan koota itse IKEAn huonekalut, olen koonnut ystäväni kanssa mm. olohuoneen ison kirjahyllyn. 

Olohuoneen värityksen ratkaisi ihana ryijy, jonka äitini teetti meille lahjaksi. Valitsin modernin ryijyn "Kukkiva maa", jonka taitavat tätini kutoivat meille. Se on tuottanut minulle valtavasti iloa. Vielä Vaasassa asuessamme totesin yhtenä päivänä Miehelle, että haluan punaisen ryijyn väritykseen sopivan sohvan. Mielessäni budjetoin sohvan ostoon 2000 euroa. Seuraavana päivänä naapurimme tuli ovelle ja kysyi, olisiko meillä tarvetta punaiselle sohvalle. Saimme ostaa heiltä 150 eurolla laadukkaan, mutta tosi vanhan punaisen sohvan ja ison nojatuolin. Ne sopivat ihanasti  yhteen ryijyn kanssa. Lisäksi minua helpotti ajatus vanhoista sohvista, joita ei tarvitse suojella lasten leikeiltä. Anttilasta löysin myös maton, joka sopii mainiosti kokonaisuuteen. 

Olohuoneen muutkin kalusteet ovat pääasiassa vanhoja. Meidän perheemme on ollut suvussamme se, jolle on kelvannut toisten vanhat tavarat. Olohuoneen pöytä, iso nojatuoli ja kaksi hienoa tuolia ovat kaikki sukulaisilta saatu, koska he eivät ole niitä enää tarvinneet. Olohuoneen verhotkin ovat todella vanhat. Toiset verhot ovat lapsuudestani, ja toiset hankimme kotiimme Luulajaan ennen vuosituhannen vaihdetta. Kotimme taulut ja koriste-esineet ovat puolestaneet saamiamme lähtölahjoja eri työpaikoista. Kimmo Kaivannon auringonlaskua esittävan taulun voitin pikkutyttönä arpajaisista. En voi mitenkään ylpeillä siitä, että meillä on kiva ja kaunis koti. Sen sijaan olen todella kiitollinen toisten lahjoista ja taidoista sekä anteliaisuudesta. 











 

 

Tuohuksia, rukouskiviä ja ihanaa tunnelmaa

Tänään oli töissä tosi kivaa. Sain olla mukana Vallilan koulukirkoissa sekä kirkkokahveilla koululla. Valmistelimme kirkkohetken kanttorin ja varhaisnuorisotyönohjaajan kanssa. Teimme suunnitelmat vanhalle pohjalle, mutta varkkariohjaaja ehdotti, että tekisimme esirukouksen sijaan rukousalttareita. Hetken emmittyämme kanttorin kanssa suostuimme siihen. Olimme vähän huolestuneita siitä, miten rukousalttarit toimivat niin suurelle lapsijoukolle, jotka ovat kirkossa ilman vanhempiaan. Tenava- ja junnumessuissa rukousalttarit ovat osoittaneet toimivuutensa jo kauan sitten.

Rukousvaelluksen alkaessa menin vartioimaan rukousalttaria, jossa sai sytyttää tuohuksen. Meitä oli kolme aikuista seuraamassa tuohusten sytyttämistä. Lapset olivat rauhassa ja odottivat kärsivällisesti vuoroaan. He keskittyivät hienosti hetkeen, joka tuntui heistä selvästikin tärkeältä. Me aikuiset olimme vähän huolissamme siinä vaiheessa, kun kynttilöitä alkoi olla jo niin paljon, että lapset kurkottelivat kynttilöiden yli. Siinä vaiheessa sain onneksi idean, että jäljellä olevat lapset voivat mennä varkkatyöntekijän kanssa sytyttämään kynttilänsä takana olevaan lähetyskynttelikköön. Odotan innoissani, että seurakuntaamme perustettu työryhmä miettii, miten jatkossa voimme toteuttaa rukousalttarit mahdollisimman turvallisesti.

Toisella rukouslttarilla lapset saivat rukoilla rukouskivien avulla. Eräs opettaja oli sitä mieltä, että rukousalttarit olivat alku jollekin uudelle. Koululaiset eivät heitelleet rukouskiviä miten sattuu lasipurkkiin, vaan he miettivät tarkasti, minkä värisen kiven valitsevat. Vielä lukutaidoton lapsi oli pyytämällä pyytänyt apua, että hän osasi laittaa juuri oikeanvärisen kiven muistaakseen läheistä ihmistä rukouksessa.

Kolmannella rukousalttarilla lapset saivat kirjoittaa kiitos- ja rukousaiheitaan. Tuntui hyvältä lukea lasten aitoja pyyntöjä ja kiitosaiheita, joita he kertoivat Jumalalle. Oli ihmeellistä, miten suuri määrä lapsia oli rukousvaelluksella rauhallisesti. Kukaan ei töninyt, ei tuuppinut, ei metelöinyt eikä etuillut. Kirkossa oli ihana ilmapiiri, rauhan ja rukouksen tuntu. Siihen vaikutti suuresti myös kanttori, joka lauloi kauniisti koko ajan. Rukousosuus päättyi hänen ehdotuksestaan siihen, että soitin triangelia. Sekin toimi loistavasti. Lapset lopettivat rauhassa sen jutun, mitä he olivat tekemässä, ja palasivat penkkiin.

Koulukirkon jälkeen menimme perinteisille kirkkokahveille koululle. Meille oli varattu kaikkien traditioiden mukaisesti paikat rehtorin pöydässä. Tunnelma oli yhtä vapautunut ja hulvaton kuin viime vuonna. Oli oikeasti todella kivaa keskustella fiksujen naisten kanssa. Pöydät notkuivat herkkuja, rehtorin puhe oli loistava ja yhteinen perinteinen lauluhetki kitarasäestyksellä pakahduttavan ihana. Höstvisa kahdella kotimaisella sai minut nostalgiseksi, romanttiseksi ja dramaattiseksi. Paimenen syyslaulu vei ajatukseni omalle ala-asteelle, jossa sitä laulettiin usein syksyisin. Bob Dylanin laulu taas sopi sanomaltaan tähän tilanteeseen, kun sotia ja ristiriitoja on siellä ja täällä.

Iltapäivällä iloitsin paperitöiden ja tietokonehommien keskellä siitä, että seurakuntamme sai uuden vapaaehtoistyöntekijän. Illalla pääsin vielä käymään eräässä keskustan kirkossa vihkiharjoituksen tutun pariskunnan kanssa. Kotona Mies oli laittanut valmiiksi ruoan. Ei ollenkaan hassumpi päivä!







sunnuntai 10. elokuuta 2014

Koulureput esiin

Tänään olin ihanissa kastejuhlissa. Kävin monia syvällisiä keskusteluja. Sekä minä että juhlaväki viihdyimme toistemme seurassa. Työ ei tuntunut ollenkaan työltä, vaan ihanat kohtaamiset tekivät päivästäni suuren juhlan. Joku kysyi, milloin lasteni koulu alkaa. Yhtäkkiä tajusin, että koulu alkaa huomenna emmekä ole mitenkään valmistautuneet siihen. Yksi lapsista oli vielä soutukisoissa, toinen futisturnauksessa ja kolmas uimassa Serenassa ystävän kanssa. Kuopus oli sentään kotona Miehen kanssa vapaapäivää viettämässä. Vastattuani kysymykseen tajusin, ettei meidän tarvitse tänä vuonna panostaa ihmeemmin koulun aloittamiseen, koska kaikki lapset jatkavat samassa koulussa. Kouluvaatteita on ostettu pitkin kesää. Neiti osti Vaasan reissulta uuden repun. Kaikki on siis enemmän kuin hyvin!

Perheessämme on kuitenkin ollut syksyjä, jolloin haasteita on ollut paljon enemmän. Sen vuoksi jaan tämän kirjoituksen, joka lähetettiin Paavalin ja Mikaelin seurakunnan postituslistalla oleville perheille. Omistan tämän kirjoituksen erityisesti kummipoikani ja siskoni perheille. Niissä perheissä jännitetään ekaluokalle lähtemistä.



Elokuu on täynnä tunnetta. Haikeutta kesästä, joka on loppumassa. Kiitollisuutta kaikesta hyvästä, mitä kesän aikana on koettu. Helpotusta siitä, että arki tuo mukanaan rytmin. Jännitystä lapsen aloittaessa päiväkodin, eskarin, koulun tai siirtyessä uuteen kouluun. Huolta siitä, miten jaksaa arjen paineissa. Iloa siitä, että saa nähdä pitkän tauon jälkeen työkavereita, kerhokavereita, puistotuttuja tai ystäviä. Innostusta, kun saa suunnitella uutta harrastusta.

Riippumatta siitä, millainen sinun perheesi syksy on, saat luottaa siihen, että et ole yksin haasteiden keskellä. Kaikkivaltias Jumala on rinnallasi. Hän tietää teidän elämästänne kaiken ja hän tahtoo olla auttamassa teitä elämään hyvää arkea tänäkin syksynä. Neljän lapsen äitinä olen kokenut, että rukous on valtava voimavara, joka vapauttaa vanhempaa murehtimasta ja huolehtimasta liikaa. En voi olla suojelemassa lastani kaikilta kolhuilta, mutta luotan siihen, että Jumala lähettää heidän turvakseen enkeleitä. Sen vuoksi lapsen voi lähettää kerhoon, päiväkotiin, kouluun tai harrastuksiin turvallisella mielellä. Tästäkin elokuusta selvitään. 

Jumala, anna hyvä alku,
ja anna oppimisen ilon kestää
elämän loppuun saakka.
Aamen.
(Monica Vikström-Jokela)

Älköön mikään
huolettako sinua.
Älköön mikään
pelottako sinua.
Kaikki on ohimenevää.
Kärsivällisyys
voittaa kaiken.
Siltä, joka pysyy jumalassa,
ei puutu mitään.
Jumala yksin riittää.
Aamen.
(Pyhän Teresan kirjanmerkki)


Herra, auta meitä
suostumaan arkipäiväämme.
Auta meitä arvostamaan hetkiä,
joihin ei sisälly mitään erityistä,
hetkiä, jotka ovat täynnä työtä, aherrusta ja totunnaita rytmiä.
Opeta meitä näkemään uusin silmin myös ihmiset,
joiden lähellä elämme.
He tuottavat meille iloa ja päänvaivaa,
he aiheuttavat meille työtä,
mutta kukaan ei voi heitä korvata.
Auta meitä arvostamaan heitä silloinkin,
kun asiat sujuvat eri tavalla kuin olisimme toivoneet.
ohjaa meitä arvostamaan
hiljaista uskoa ja luottamusta.

(Anna-Mari Kaskinen) 

Välillä oikeaan, välillä vasempaan

Kristillinen kasvatus ei ole aina helppoa edes kahden papin perheessä. Tai ehkä se on vaikeinta juuri pappien perheessä. Eräänä kesänä luimme lapsillemme raamatunkertomuksia Uskolliset ystävät -kirjasta. Lapset halusivat kuulla ilta toisensa perään kertomuksia Joelista, Esteristä, Eliasta ja Elisasta. Silloin kaksivuotias poikamme viehättyi erityisesti kertomuksesta Eliasta ja Baalin profeetoista. Hän yritti agitoida koko perhettämme kääntymään Baalin palvojiksi. "Rukoilkaa Baalia! Rukoilkaa Baalia!" kaikui tuon tuosta kesän aikana. Hän myös matki kertomuksen rukousta ja rukoili innokkaasti "Oi Baal, kuule meitä!"

Kuusivuotiaalle isosiskolle oli samana kesänä kirkastunut jo vähän paremmin kristinuskon ydin. Hän kuitenkin meni vähän toiseen ääripäähän. Hän kyseli minulta usein, uskooko se ja se ihminen Jeesukseen. Yritin kärsivällisesti selittää, että vain Jumala yksin tietää jokaisen ihmisen sydämen tilan. Siitä huolimatta tyttö oli aina välillä passittamassa ihmisiä helvettiin kuusivuotiaan varmuudella. Minä olin ihmeissäni, koska me vanhemmat emme olleet mielestämme antaneet hänelle sellaista mallia. Olimme yrittäneet kertoa hänelle armollisesta ja rakastavasta Jumalasta emmekä mielestämme edes puhuneet helvetistä.

Tämän päivän evankeliumiteksti puhuu ytimekkäästi siitä, miten helppo on eksyä kaidalta tieltä jompaan kumpaan suuntaan. Toisella suunnalla on vaarana välinpitämättömyys, jolloin ihminen lähtee kaidan tien sijaan lavealle tielle unohtaen Jumalan tahdon. Baalia ei nykyään Suomessa palvota, mutta Jumalan tilalle on helppo keksiä muita asioita, jotka tulevat omassa elämässä tärkeämmiksi kuin Jumalan ja lähimmäisen rakastaminen.
Toisella suunnalla on vaarana vääränlainen uskonnollisuus, johon kuuluu toisten ihmisten tuomitseminen ja toisten yläpuolelle asettuminen.


Minä voin ainakin tunnustaa, että olen harhatunut molempiin suuntiin. Välillä unohdan Jumalan tahdon seuraamisen enkä kuuntele tarkasti Jumalan ääntä. Silloin elämääni tulee asioita, jotka vievät minua kauemmas Jumalasta. Toisaalta välillä olen mielestäni niin hyvä kristitty, että loukkaan toisia ihmisiä asettumalla heidän yläpuolelleen. Jumala kutsuu kuitenkin meitä inhimillisyyteen ja rakkauteen eikä kovuuteen ja tuomitsemiseen. Liiallinen hurskaus voi johtaa myös siihen, että Jumalan antamista lahjoista ja siunauksista tulee tärkeämpiä kuin itse Jumalasta.

Kapealta tieltä voi eksyä myös silloin, jos Jumalan tahdon sijaan kristitty seuraa jonkun toisen kristityn tahtoa. Kuitenkin Jumalan edessä meidän tulisi olla sisaruksia, jotka nöyrästi palvelevat toisiaan. Näiden monenlaisten vaarojen keskellä minun täytyy rehellisesti tunnustaa, etten omassa voimassani voi kulkea ahtaasta portista kaidalle tielle. Eksyminen on tällä suuntavaistolla enemmän todennäköistä kuin mahdollista.
Jesajan kirjan 31. luvussa on kuitenkin lohdullinen lupaus:

"Vaikka Herra suo sinulle vain kapean leivänja niukasti vettä,hän, sinun opastajasi, ei enää kätkeydy.Omin silmin sinä saat nähdä hänet.Aina kun olet eksymässä tieltä,milloin oikeaan, milloin vasempaan,sinä omin korvin kuulet takaasi ohjeen:-- Tässä on tie, kulkekaa sitä.Niin sinä julistat saastaisiksi hopeoidut jumalankuvasi ja heität menemään kullalla silatut jumalasi kuin nainen verisen rievun ja huudat: "Tiehesi, saasta!"

Jesajan kohta rohkaisee luottamaan siihen, ettei kaidalla tiellä kulkeminen ole omassa varassani. Kasteessa kristitty on saanut avukseen ja opastajakseen Pyhän Hengen, jonka tehtävänä on johdattaa Jeesuksen seuraajaa oikealla tiellä. Pyhä Henki kuiskaa korvaan lempeästi ja tarvittaessa kovemmin, jotta emme jättäisi kaitaa tietä. Se tie on itse Jeesus. Hän sanoi: "Minä olen tie, totuus ja elämä." Jeesuksen tarjoama tie on ihana, vaikkakin se on vaikea löytää sen kapeuden vuoksi. Jeesus kutsuu meitä laadukkaalle reitille, jossa saa kasvaa ihmisenä. Kaidalla tiellä kasvetaan kohti Jumalan kaltaisuutta. Jeesus-tiellä kulkevat levittävät siunausta myös niille ihmisille, jotka ovat heidän ympärillään.

Kaidalla tiellä kulkeminen vaatii mielestäni kahta asiaa, jotta voisi pysyä koko matkan tällä oikealla polulla. Ensimmäisenä edellytyksenä on Jeesuksen seuraaminen. Toisena edellytyksenä on se, että ihminen on oma itsensä. Jumalan edessä kukaan ei voi pitää rooleja eikä naamareita. Jumala tuntee jokaisen lapsensa niin täydellisesti, että hänen kohtaamisessaan täytyy luopua valeasuista. Ajassamme on paljon kulissien rakentamista, paremman kuvan antamista itsestään, nautintojen ja elämysten tavoittelemista sekä suorittamista ja pätemistä toisten ihmisten edessä.

Kaita tie kutsuu kuitenkin toisenlaiseen elämään. Sillä tiellä ei saa pikavoittoja eikä aina lyhyellä tähtäimellä nautintoja tai hyvää mieltä. Välillä kaidalla tiellä on tosi ahdistavaa kulkea, kun joutuu käymään läpi omia kipujaan. Silti se on ihana tie, koska se vie perille asti ikuisuuteen Jumalan luo. Se on rikas tie, joka tuottaa pitkällä tähtäimellä iloa, tyydytystä ja helpotusta.

Olli Valtonen kirjoitti kesällä Askel-lehdessä nykyaikaisesti Pyhästä Hengestä otsikolla "Pyhä mentori":"Pyhällä Hengellä on nimi Parakletos ja monta tehtävää. Hän on auttaja ja puolustusasianajaja. Navigaattori. Inspiraattori. Mentori. Personal Trainer. Kehottaja. Lohduttaja. Terapeutti. Hän on koko ajan läsnä. Aina valmiina. Ihmisen uskollinen palvelija.- -Pyhä Henki on tasapuolisesti kaikkien meidän vierellämme. Hän tekee kaikkea samaa kuin Jeesus. Mutta siis hyvin henkilökohtaisesti ja joka hetki, sekunti sekunnilta." Pyhä Henki on kasteessa lupautunut henkilökohtaiseksi avustajaksemme.

Meitä ei jätetä yksin kulkemaan kaitaa tietä eikä meidän tarvitse pelätä lavealle tielle joutumista, vaan me saamme luottaa tällaisen upean mentorin ohjaukseen. Omassa elämässäni olen huomannut, miten elämäni menee hyvään suuntaan silloin,kun kuuntelen enemmän Jumalan ääntä kuin muiden ihmisten ääntä. Välillä Pyhä Henki vie tilanteisiin, jotka tuntuvat tukalilta, ikäviltä ja hankalilta. Silloin olisi helpompi luovuttaa ja kuunnella omaa sisintä ja muita ihmisiä. Pitkällä tähtäimellä kuitenkin Pyhö Henki vie ratkaisuihin, jotka tuovat elämään rauhaa, iloa ja rakkautta. Mitä avoimempia olemme hänen työlleen, sitä helpommalla pääsemme tuolla tiellä.


Pyhä Henki tahtoo johdattaa ihmisiä elämään, jossa Jumala on varsinainen nautinnon kohde. Hän on Raamatun mukaan Rakkaus, joten hänen lähellään koemme itsemme rakastetuiksi, hyväksytyiksi ja tärkeiksi. Meitä kutsutaan olemaan kuuliaisia Jeesuksen seuraajina. Silloin Jumala voi ottaa meidät käyttöönsä, niin että hän pystyy ohjaamaan muitakin ihmisiä seuraamme kaidalle tielle. Armollinen Jumala ei tahdo kenenkään joutuvan kadotukseen, joka tarkoittaa eroa Jumalasta. Sen sijaan hän käyttää kaiken mielikuvituksensa, taitonsa ja suhteensa johdattaakseen mahdollisimman monta ihmistä kapealle tielle.




lauantai 9. elokuuta 2014

Upea porukka


Perustin aika monta vuotta sitten Facebook-ryhmän Teologikurssi 1994 saatesanoilla "Ryhmään ovat tervetulleita kaikki, jotka aloittivat opiskelunsa Helsingin teologisessa tiedekunnassa 1994. Olemme ansainneet oman ryhmän, koska kurssillamme oli harvinaisen lahjakkaita, taiteellisia ja ihania opiskelijoita. Vai mitä?" Olin jo tuolloin vaikuttunut siitä, kuinka upeasti monilla kurssitovereillani meni työelämässä. Joukostamme oli noussut tunnettuja muusikoita, tohtoreita, kirkkoherroja, runoilijoita,  opettajia, pappeja, toimittajia, kirjailijoita ja monenlaisissa erityistehtävissä toimivia asiantuntijoita.

Facebook-ryhmässämme nousi pari vuotta sitte ajatus kurssitapaamisen järjestämisestä 20-vuotisjuhlan kunniaksi. Päätimme kokoontua arkisesti maanantaina elokuun alussa, jotta sekä pappien että opettajien olisi mahdollisimman helppo päästä mukaan kokoontumiseen. Kokoontumispaikkana oli teologisen tiedekunnan uudet tilat. Tarjoilu hoidettiin nyyttäriperiaatteella eikä tilaisuuteen ollut virallista ilmoittautumista. Etukäteen vähän mietimme kaverini kanssa, voiko näin yksinkertaisesti ja stressittömästi järjestää juhlat. Paikan päällä totesimme, että kaikki toimi erinomaisesti.

Kurssitapaamisemme oli todella onnistunut. Tapaamisessamme oli vahva yhteenkuuluvuuden tunne, vaikka porukkamme ei ollutkaan millään lailla tiivis opiskeluaikana. Silloin meitä oli melkein 200, joten emme oppineet tuntemaan kaikkia edes nimeltä. Ne kolmisenkynmmentä kurssitoveria, jotka tulivat kokoontumiseen, linkittyivät toisiinsa monenlaisin sidoksin. Tunsin kaikki osallistujat nimeltä ja tiesin melkein kaikkien nykyisestä elämäntilanteesta aika paljon.

Tunnelma oli ihana. Kenelläkään ei tuntunut olevan tarvetta pitää yllä kulisseja, esittää jotain muuta kuin on tai silottaa elämäntarinaansa. Kuulimme aitoja tarinoita elämästä. Suurimmalla osalla meistä oli kokemus, miten elämä oli mennyt aivan eri suuntaan kuin itse olimme suunnitelleet 20 vuotta aikaisemmin. Tapaamisessa kiersi kuvia ja muuta materiaalia opiskeluvuosiltamme. Viihdyin paljon paremmin tuossa seurassa nyt kuin opiskeluaikana. Olimme nyt paljon rennompia, aidompia, kauniimpia/komeampia ja tyylikkäämpiä.

Olimme tulleet enemmän omiksi itseksemme. Minua nauratti tosi paljon. Se on merkki siitä, että olin tilanteessa oma itseni. Nauramisen lisäksi kävin monia syvällisiä keskusteluja. Tuntui uskomattomalta olla porukassa, jossa kaikki juttelu tuntui mielenkiintoiselta ja tärkeältä. Ahneus meinasi iskeä, kun olisin halunnut päästä mukaan kaikkiin hyviin keskusteluihin. Oli sellainen olo, että meillä on jotain yhteistä, vaikka olemme hyvin erilaisia persoonia, joiden elämäntilanteet ja työnkuvat eroavat radikaalisti toisistaan. Siunasimme toisemme käsi kädessä Herran siunauksella. Se oli vaikuttavaa. Kantakoon Jumalan siunaus meitä jokaista, niin että voisimme olla omalla paikallamme viemässä eteenpäin rakkautta, toivoa ja uskoa, niin että maailmastamme tulisi parempi paikka.





Totuus tekee vapaaksi!


Kesälomaperinteisiini kuuluu vierailu lasten kanssa Vaasassa heinäkuun lopulla Miehen pitäessä rippileiriä. Vaasa oli kotikaupunkimme viisi vuotta. En ole asunut Pelloa ja Järvenpäätä lukuunottamatta missään niin kauan. Sen vuoksi Vaasalla on sydämessäni aina oma tärkeä paikkansa. Vetovoimaa lisää hurjasti se, että lasten kummiperheistä asuu siellä kaksi. Ystäviä ja tuttavia kaupungissa on niin paljon, että yleensä en ehdi nähdä kuin murto-osan heistä.

Tänä kesänä Vaasassa oli todella kivaa. Lapset ovat jo sen verran isompia, että aikuiset saavat jutella rauhassa syvällisiä. Ystävien kanssa pääsimme sellaisiin sfääreihin keskusteluissa ja yhteisessä kirjojen lukemisessa, että välillä tuntui aivan epätodelliselta. Unohtumattomiin muistoihin kuuluvat myös yökävely sekä kristillisen kirjakaupan loppuunmyynti.

Allkristen Bokhandel (Yhteiskristillinen kirjakauppa) oli minulle yksi tärkeistä paikoista työskennellessäni Vaasan ruotsalaisessa seurakunnassa lapsityönohjaajana. Edeltäjäni oli ollut  työssään yli 30 vuotta, minkä vuoksi halusin päivittää toimintaa yhdessä työntekijöiden kanssa. Tein paljon hankintoja kristillisestä kirjakaupasta, jossa oli lämmin tunnelma ja loistavat valikoimat. Miehen kanssa viihdyimme tuossa kirjakaupassa myös vapaa-ajalla sekä yhdessä että erikseen. Liikkeen hyviin puoliin kuului myös se, että työntekijät viihdyttivät pieniä lapsiamme, jotta saimme keskittyä valikoiman tutkimiseen.

Vaasassa käydessäni tuossa kirjakaupassa oli siis loppuunmyynti. Tuntui harmilliselta, että niin ihana kauppa lopetetaan. Mukavaa oli kuitenkin se, että pääsin kerrankin kirjakaupan loppuunmyyntiin. Löysin valtavasti hyviä, hyödyllisiä ja houkuttelevia kirjoja sekä töihin että kotiin. Nyt luen montaa omaa kirjaani yhtä aikaa, koska en osaa valita mieleistä. Monet kirjojen teemat ovat puhutelleet minua syvällisesti.Tommy Hellstenin klassikkoteoksen  "Virtahepo olohuoneessa" hankin vitosella. Sen teemat tuntuvat edelleen ajankohtaisilta ja tärkeiltä. Ymmärrän niitä taas vähän erilailla kuin lukiessani kirjan eka kertaa joskus nuorempana. Tässä muutamia lainauksia kirjasta Virtahepo olohuoneessa.

"Vain sen, minkä vanhemmat ovat saaneet itselleen, he kykenevät peilaamaan lapselleen. Näin tapahtuu myös kun ovat kysymyksessä tarpeet: turvallisuuden tarve, arvostuksen tarve, läheisyyden tarve, hyväksytyksi tulemisen tarve jne. Katsomalla toistuvasti peileihin lapsi alkaa rakentaa kuvaa ja käsitystä itsestään. Siitä, mikä siellä toistuvasti heijastuu päivästä päivään, kuukaudesta toiseen, alkaa muodostua lapsen minäkuva, sellaiseksi hän tulee. Voi sanoa, että me muutumme sellaisiksi millaisina muut meidät näkevät. Näin suuri valta muilla ihmisillä on meihin. Peilaustapahtuma muistuttaa luomistapahtumaa, siinä ihmisen persoonallisuus luodaan suurelta osin. Sama peilaustapahtuma jatkuu itse asiassa läpi elämämme. Yhä edelleen me jatkamme muotoutumistamme katsomalla kaikkiin niihin peileihin, joita elämä eteemme asettaa. ---Tämän me teemme hakeutumalla sellaisten ihmisten lähelle, jotka kohtelevat meitä kuten meidän vanhempamme aikoinaan tekivät. "

"Häpeän ja syyllisyyden välistä eroa voisi kuvata sanomalla, että syyllisyys liittyy ihmisen tekoon mutta häpeä hänen olemiseensa. Syyllisyys syntyy väärästä teosta mutta häpeä on syvempi tapahtuma, se koskee ihmisen olemusta, hänen laatuaan. "You made a mistake but you are not a mistake", sanovat amerikkalaiset.  Syyllisyydestä voi vapautua muuttamalla käyttäytymistään, tekojaan. Häpeä, silloin kun se on myönteisessä käytössä, tavallaan kehottaa ihmistä myöntämään syyllisyytensä ja vapautumaan tätä kautta häpeän otteesta. Mutta jos häpeä ei niinsanotusti muutu syyllisyydeksi, silloin vaakalaudalla on ihmisen oma arvo, hänen laatunsa. Ja tätä on mahdoton muuttaa, sillä emme voi muuttaa itseämme. Häpeästä voi vapautua vain suostumalla näkemään oman syyllisyytensä ja tunnustamalla sen. Jos siis en suostu näkemään ja tunnustamaan syyllisyyttäni, olen häpeään sidottu. Mitä enemmän minulla on vääriä tekoja joita salaan, sitä enemmän minussa on häpeää. Jos en tunnusta vääriä tekojani en voi muuta kuin elää häpeäni kanssa."

"Jatkuva häpeän kanssa eläminen on ihmiselle kuitenkin sietämätöntä. Kukaan ei kestä sitä, että kokee jatkuvasti olevansa laadultaan, arvoltaan huono. Tämä tosiasia täytyy jotenkin kieltää, poistaa tietoisuudesta. Ihminen alkaa valehdella ensin itselleen ja sitten muille. Mitä hän sitten valehtelee? Hän vakuuttaa itselleen, ettei hän ole syyllinen. Hänen täytyy kieltää omat rikoksensa ja vakuuttautua omasta hyvyydestään. Tässä yhteydessä on puhuttu ihmisen psykologisesta puolustusjärjestelmästä, hänen defensseistään. Olisiko niin, että nämä defenssit eivät itse asiassa ole muuta kuin järjestelmällistä itsepetosta, jonka avulla ihminen kieltäytyy omasta kasvustaan kieltäytymällä näkemästä omaa syyllisyyttään?"

"Alkoholistiperheen lapsissa perisynti alkaa siis näkyä siten, että lapsiominaisuus kokonaisuudessaan alkaa syväjäädyttyä, sillä, jos se, mikä lapsessa on uhkaavaa -totuudellisuus - on haudattu, on mukana tullut haudatuksi myös se, mikä on lapsessa kiehtovaa ja haavoittuvaa. Ominaisuudet ovat "kiinni toisissaan". Jos kieltäydymme näkemästä omaa syyllisyyttämme, olemme kykenemättömiä näkemään myös omia tarpeitamme ja tunteitamme. Näin lapsen tarpeet ja tunteet siirtyvät häpeän alle. Mutta häpeän alle siirtyvät myös muut lapsiominaisuuden piirteet: viattomuus, yksinkertaisuus, hengellisyys, luottamus, luovuus, yhteys, kyky ihmetellä jne. Kahden sukupolven välille muodostuu näin ikään kuin läpäisemätön seinämä ja tämä seinämä on rakentunut "häpeä-nimisestä aineesta".

"Lapsen minuun alkaa jakautua kahtia: se, mikä hänessä on haavoittuvaa, avutonta, muista riippuvaa, totuudellista, yksinkertaista ja luottavaa, laskeutuu yhä syvemmälle persoonallisuuteen, sen alkumereen. - - -Tämän mahdollisuusmassan päälle kehittyy eräänlainen valeminä. Valeminän avulla ihminen jatkaa olemassaoloaan. Sen avulla hän "selviytyy" ja sen avulla hän alkaa "suorittaa elämää" sen sijaan, että hän eläisi sitä. Valeminä on psyykkinen yhteenveto ihmisen henkiinjäämisstrategiasta. Se syntyy, kun ihminen kieltää sisällään olevan lapsen, sen tunteet ja tarpeet, sen haavoittuvuuden, avuttomuuden ja totuudellisuuden. Valeminä syntyy häpeäkerroksen ympärille, sen päälle. Valeminä saattaa tällaisesta ihmisestä tuntua todemmalta kuin hänen todellinen minänsä. Tällöin ihminen samastuu sisällään olevaan valeminään ja on jo vieraantunut todellisesta minästään."

Suosittelen Hellstenin Virtahepo-kirjoja kaikille. Totuus tekee vapaaksi!