Perustin aika monta vuotta sitten Facebook-ryhmän Teologikurssi 1994 saatesanoilla "Ryhmään ovat tervetulleita kaikki, jotka aloittivat opiskelunsa Helsingin teologisessa tiedekunnassa 1994. Olemme ansainneet oman ryhmän, koska kurssillamme oli harvinaisen lahjakkaita, taiteellisia ja ihania opiskelijoita. Vai mitä?" Olin jo tuolloin vaikuttunut siitä, kuinka upeasti monilla kurssitovereillani meni työelämässä. Joukostamme oli noussut tunnettuja muusikoita, tohtoreita, kirkkoherroja, runoilijoita, opettajia, pappeja, toimittajia, kirjailijoita ja monenlaisissa erityistehtävissä toimivia asiantuntijoita.
Facebook-ryhmässämme nousi pari vuotta sitte ajatus kurssitapaamisen järjestämisestä 20-vuotisjuhlan kunniaksi. Päätimme kokoontua arkisesti maanantaina elokuun alussa, jotta sekä pappien että opettajien olisi mahdollisimman helppo päästä mukaan kokoontumiseen. Kokoontumispaikkana oli teologisen tiedekunnan uudet tilat. Tarjoilu hoidettiin nyyttäriperiaatteella eikä tilaisuuteen ollut virallista ilmoittautumista. Etukäteen vähän mietimme kaverini kanssa, voiko näin yksinkertaisesti ja stressittömästi järjestää juhlat. Paikan päällä totesimme, että kaikki toimi erinomaisesti.
Kurssitapaamisemme oli todella onnistunut. Tapaamisessamme oli vahva yhteenkuuluvuuden tunne, vaikka porukkamme ei ollutkaan millään lailla tiivis opiskeluaikana. Silloin meitä oli melkein 200, joten emme oppineet tuntemaan kaikkia edes nimeltä. Ne kolmisenkynmmentä kurssitoveria, jotka tulivat kokoontumiseen, linkittyivät toisiinsa monenlaisin sidoksin. Tunsin kaikki osallistujat nimeltä ja tiesin melkein kaikkien nykyisestä elämäntilanteesta aika paljon.
Tunnelma oli ihana. Kenelläkään ei tuntunut olevan tarvetta pitää yllä kulisseja, esittää jotain muuta kuin on tai silottaa elämäntarinaansa. Kuulimme aitoja tarinoita elämästä. Suurimmalla osalla meistä oli kokemus, miten elämä oli mennyt aivan eri suuntaan kuin itse olimme suunnitelleet 20 vuotta aikaisemmin. Tapaamisessa kiersi kuvia ja muuta materiaalia opiskeluvuosiltamme. Viihdyin paljon paremmin tuossa seurassa nyt kuin opiskeluaikana. Olimme nyt paljon rennompia, aidompia, kauniimpia/komeampia ja tyylikkäämpiä.
Olimme tulleet enemmän omiksi itseksemme. Minua nauratti tosi paljon. Se on merkki siitä, että olin tilanteessa oma itseni. Nauramisen lisäksi kävin monia syvällisiä keskusteluja. Tuntui uskomattomalta olla porukassa, jossa kaikki juttelu tuntui mielenkiintoiselta ja tärkeältä. Ahneus meinasi iskeä, kun olisin halunnut päästä mukaan kaikkiin hyviin keskusteluihin. Oli sellainen olo, että meillä on jotain yhteistä, vaikka olemme hyvin erilaisia persoonia, joiden elämäntilanteet ja työnkuvat eroavat radikaalisti toisistaan. Siunasimme toisemme käsi kädessä Herran siunauksella. Se oli vaikuttavaa. Kantakoon Jumalan siunaus meitä jokaista, niin että voisimme olla omalla paikallamme viemässä eteenpäin rakkautta, toivoa ja uskoa, niin että maailmastamme tulisi parempi paikka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti