Taisteluni

Lukioaikana luokkakaverini kirjoitti tarinan, jossa minä olin pappi. Olin aivan järkyttynyt hänen ajatuksestaan. Minä suunnittelin jotain hienoa uraa. Luin jo kesälomalla lääkiksen pääsykoekirjoja ja ajattelin lähteä vaativalle uralle isosiskoni jalanjäljissä.  Kaikki muuttui, kun Jumala kutsui minua. Rukousillassa Seppo Juntunen ohimennen totesi, että Jumala haluaa sinut kokopäiväiseen työhönsä.  En ottanut Jumalan viestiä kovin vakavasti. Papin ja uskonnonopettajan lapsena teologiseen tiedekuntaan lähteminen tuntui uskomattoman typerältä ajatukselta. Suhtauduin ylpeästi ja halvelksivasti teologiaan. Arvostin niitä opiskelupaikkoja, minne pitäisi tehdä hartiavoimin töitä, että pääsisi sisään. Ajattelin, että lahjani menevät hukkaan teologisessa. Jälkeenpäin huomaan, miten olin aika ylpeä ja omahyväinen.  Jumala ei kuitenkaan luovuttanut, vaan hän houkutteli minut hakemaan teologiseen. 

Pian opiskelujen alun jälkeen olin jo kriisissä. Opiskelut sujuivat, mutta olin huolestunut tulevaisuudesta. En halunnut seurata kumpaakaan vanhempaani ammatinvalinnassa. Tajusin kuitenkin, että vaihtoehtoja oli vähän. Niinpä hain kaksi kertaa opettajakoulutukseen mutta en päässyt. Jouduin syvään uskonkriisiin. Koin, että Jumala oli narrannut minut ensin teologiseen ja sitten sulki tien opettajankoulutukseen. Papin ura tuntui minulle  mahdottomalta, koska asuin asuntolassa, jossa oli paljon naispappeuden vastustajia.

Naimisiin mentyäni mieheni oli vaikea katsoa vierestä, kuinka paljon kärsin siitä, ettei minulla ollut selkeää suuntaa. Hän alkoi ehdotella minulle pappeutta, koska olin niin hyvin pärjännyt kesätöissä seurakunnissa. Jouduin valtavaan prosessiin, jossa kyselin, tottelenko Jumalaa vai mielistelenkö ihmisiä. Tajusin, että pappeuteni ainoana esteenä on se, että pelkäsin hylkäämistä ja tuomitsemista. En pelännyt sitä, että Jumala hylkäisi minut, vaan pelkäsin tulevani huonoksi kristityksi naispappeuden vastustajien silmissä. Silloin tajusin, että minun täytyy ottaa todesta Raamatun sana: "Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmistä."

Minulle Jumalan totteleminen tässä asiassa tarkoitti pappeutta. Joillekin ystäville sama kehotus on tarkoittanut sitä, että he ovat tehneet toisen ratkaisun tässä asiassa. Sitäkin kunnioitan suuresti.  Uskon, että monissa asioissa voi olla niin, ettei olekaan yhtä oikeaa ratkaisua, vaan Jumalan näkökulmasta on tärkeintä, että jokainen seuraa sydämensä ääntä ja on uskollinen Jumalan johdatukselle.

Jumalan äänen kuuleminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tie olisi helppo. Minä olen päässyt elämässä monella tavalla helpolla, mutta suurimmat taisteluni olen yllättäen käynyt kutsumukseni kanssa. Olen ollut usein vihainen Jumalalle, kun kerta toisensa jälkeen olen joutunut pettymään. Omat suunnitelmani eivät ole toteutuneet. Olen joutunut nöyrtymään, kun olen seurannut paikkakunnalta toiselle miehen työn perässä. Minähän se tähti olin!!! Jumala ei kuitenkaan halunnut tehdä minusta menestyvää uranaista, vaan hän on koetellut minua monissa työnhauissa. Olen joutunut kerta toisensa jälkeen tyytymään siihen ajatukseen, että Jumalan suunnitelmat ovat viisaampia kuin minun.

Ylpeälle ja 20 ensimmäistä vuotta täydellisesti menestyneelle nuorelle naiselle se ei ole ollut mitenkään helppoa. Olen kapinoinut nuorempana sitä, miksi Jumala antoi miehelleni suuria voittoja työnhaussa, kun taas minä jouduin pettymään kerta toisensa jälkeen. Näin jälkikäteen koen, että Jumala halusi kouluttaa minua ja tehdä pieneksi. Jumala ei voi käyttää työssään ihmisiä, jotka ovat ylpeitä ja pärjäävät itse. Jumala etsii työhönsä niitä ihmisiä, jotka tarvitsevat hänen apuaan. John Burke on tiivistänyt ajatuksen kirjan otsikkoonsa: "Täydelliset älkööt vaivautuko".

En minä olisi tarvinnut Jumalaa niin paljon, jos elämäni olisi mennyt omien suunnitelmieni mukaan. Vaikeuksien keskellä olen joutunut kohtaamaan oman sisimpäni, kaikki pelkoni, väärät ennakkoluuloni, tekemään parannusta synneistäni ja turvautumaan Jumalan ja toisten ihmisten apuun. Tässä prosessissa minusta on tullut inhimillisempi ja armollisempi. Olen armollisempi itselleni enkä vaadi itseltäni niin paljon. Samalla minusta on tullut myös toisille ihmisille armollisempi.

Minun nöyrtymisen tieni on sangen vaatimaton, jos sitä vertaa Jeesuksen tiehen. Uuden testamentin tekstissä sanottiin:  Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti ristinkuolemaan asti.

Jeesus on meille esikuva aidosta nöyryydestä. Jeesus luotti maanpäällisen elämänsä aikana täydelllisesti Taivaalliseen Isään. Saatana yritti saada hänet lankeamaan ylpeyteen, valtaan ja mammonaan, mutta Jeesus ei langennut niihin. Meistä ihmisistä aika moni lankeaa näihin ansoihin. Olen lukenut varoittavia kertomuksia amerikkalaisista herätyssaarnaajista. Jumalan palvelijoina hienoa työtä tehneet miehet ja naiset ovat langenneet usein valtaan, rahaan tai kiellettyihin seksisuhteisiin.

Tommy Hellsten kirjoittaa puhuttelevasti uusimmassa kirjassaan "Tähän olen tullut" itsensä kadottamisesta ja löytämisestä. Hän kuvaa itseään ihmiseksi, joka on saanut taakaksi sekä geeneissä että kotikasvatukessa addiktiivisen elämän. Hän on ollut riippuvainen monista asioista: tupakasta, pornosta, alkoholista, sokerista ja suklaasta. Kaikista suurimmaksi addiktioksi hän kuitenkin sanoo suorittamisen ja aikaansaamisen. Hän on liittänyt arvonsa ihmisenä siihen, mitä saa aikaan. Hellsten  epäilee valtavan suorittamisen johtuvan siitä, että hän on ei-toivottu lapsi. Hän on suorittanut elämää peittääkseen häpeän, arvottomuuden ja riittämättömyyden.

Suomen ehkä tunnetuin ihmismielen tuntija on itse sortunut omavoimaisuuteen ja itseriittoisuuteen. Hän koki samalla tavalla kuin minä koin, että Jumala alkoi riisua häntä juuri niissä asioissa, jotka olivat hänelle kaikista tärkeimpiä. Hän epäonnistui ja koki takaiskuja juuri niissä hankkeissa, jotka olivat hänelle erityisen merkittäviä. Jälkeenpäin hän ymmärsi, että nämä projektit nousivat pelosta eivätkä rakkaudesta. 

Helssten joutui elämänsä kriisiin 60 vuoden jälkeen. Kirjassa hän sanoo näin: "Nyt ymmärrän, että tämä kaikki oli minulle rakkaudella räätälöity. Jouduin syveimmän mahdollisen hylkäämiskokemuksen äärelle. Näillä ulkoisilla tapahtumilla minut kammettiin sinne, minne en missään nimessä olisi halunnut joutua. Minulle tapahtui mielestäni hirvittävin mahdollinen - olin kelvoton, epäonnisunut ja huono, En päässyt epäonnistumistani pakoon minkäänlaisella menestymisellä, onnistumisella tai saavutuksella. Urani oli ohi, edessä elämän mittainen taloudellinen ahddinko, maineeni mennyt ja pian kotinikin. Kärsimykseni oli täsmäkärsimystä, se osui sinne minne piti.

Olen viettänyt egonmurskajaisia muutaman vuoden ajan. Kaikki se, minä varaan olin rakentanut elämäni ja arvoni ihmisenä, oli näiden kokemusten jälkeen murskana. Minussa heräsi hirvittävä pelko ja kauhu. Aloin rukoilla ja etsiä Jumalaa intensiivisemmin kuin koskaan aikaisemmin. Sain käsiini muutaman kirjan, joiden ääreen palasin joka päivä. Epätoivoni oli niin suuri, että takerruin mihin tahansa oljenkorteen, jotta olisin saanut edes jotain toivoa, jotain lohtua, jotain turvaa, Muistaan erän yön, jolloin taas makasin tuskissani märissä lakanoissa,. Vaistomaisesti otin ristiinnaulitun asennon, se tuntui kuvaavan juuri sitä, mitä sisälläni silloin tunsin, Olin ristillä, kädet ja jalat levällään, kylmille hirrenpätkille naulittuna. Ajattelin Kristusta. Miltä hänestä mahtoi tuntua? Fyysisen kivun lisäksi hän tiesi hetken päästä kuolevansa. Alastomana, pilkattuna ja häväistynä kuin rikollinen. Koko ihmiskunnan hylkäämänä, rivosti levitettynä kaikkien katseltavaksi, rikottuna, pian kuolleena. "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?" 

Nämä sanat kertoivat kaiken. Tietenkin tiesin, ettei kokemukseni ollut verrattavissa Kristuksen kokemukseen. Mutta tuona yönä tavoitin äärimmäisen hylkäämisen kauhun, koko ihmiskunnan ulkopuolelle joutuneen hylkiön pelon. Aloin hiljalleen ymmärtää, etteivät tunteeni nousseet myttyyn menneesä yrityskaupasta vaan kyse oli josatin muusta,. Vaikeudet olivat kammenneet sisimmästäni jotain sellaista, joka oli ollut itseltänikin salassa. Joka aamu palasin löytämieni kirjojen ääreen. Sytytin takan, hiljennyin ja rukoilin. Avasin  kirjan. Hämmästyksekseni avasin sen aina sellaisesta kohdasta, jonka teksti osui juuri siihen, mihin sen piti osua. Aloin hiljalleen saada lohtua, aloin saada ymmärrystä. Pimeydessä alkoi erottua hahmo. Kohtaamisten toistuessa hahmo alkoi erottua selvemmin, sen ääriviivat vahvistua ja suuri Persoona paljastua. Joka kerta, kun aavistin sen läsnäolon, sain lohdun. Tunsin oloni turvalliseksi ja aloin ymmärtää, että nyt jokin on ohi. Ristillä on käyty ja elämä uudestisyntyneenä alkaa. Suru ei viivy kuin sen ajan, jonka sen on määrä viipyä. Tuska poistuu, kun seon tehnyt tehtävänsä. Vaikeudet ja vastoinkäymiset pehmenevät ja asettuvat rakkauden kontekstiin. Hylkäämisen kokemus vaimenee, ja aavistus uudesta elämänkumppanista vahvistuu tietoisuudeksi, Kristus on kanssani."            (Tommy Hellsten: Tähän olen tullut) 

Taisteluni (Harri Helenius)

 http://www.allthelyrics.com/lyrics/bassn_helen/taisteluni-lyrics-1266419.html#ixzz43SrOt0r7

Sun ristis luo johtaa tänään askeleeni
Käsin sidotuin kaipaan vapauteen
Eessäs pieneks kasvaa saan, tuntea uudestaan
Jälleen rakkautes parantaa

Miks vaikeaa on tulla eteen puisen ristin?
Kai se todistaa, epäonnistunut oon
En voi sanoa enempää, elämäni käsiis jää
Tyhjänä ei osaa rakastaa

Sun jälkesi johtakoon mun askeleeni
Alla ristin varjon painan alas pään
Sydämen syviin rämeisiin, kokemuksiin kipeisiin
Valosi vielä loistakoon

Herra johda vaikka mun tieni kulkis minne
Johda silloinkin, kun en jaksa yrittää
Silloin kun mä heikko oon, johdatukses jatkukoon
Koko elämän sun käsiisi jätän

Sun ristis luo johtaa tänään askeleeni
Käsin sidotuin kaipaan vapauteen
Eessäs pieneks kasvaa saan, tuntea uudestaan
Jälleen rakkautes parantaa

Ylpeä muusikon äiti kiitollisella mielellä

Teimme Miehen kanssa ruokaa yhdessä. Minä lauleskelin samalla The Road -yhtyeen lauluja. "Hei, pidetään nostalgiailta! Kutsutaan Jaska ja kuunnellaan Roadia!" intoilin. "Ei, se on niin huonoa musiikkia", Mies parahti. Meillä on ollut nuorena yhtä huono musiikkimaku, koska olimme armottomia The Road -yhtyeen faneja. Puolustukseksi voi sanoa, että siihen aikaan kaikki kevyempi musiikki oli aika huonoa.

Klassisen musiikin soittamisessa olin superhuono. Täydellisenä kympin tyttönä muistelen aina ilolla sitä, miten surkea olin viulistina. Rehtori lähetti vanhemmilleni henkilökohtaisen kirjeen, jossa uhkasi minua erottamisella, jos en ala harjoitella enemmän. Kai minä sitten kapinoin viulunsoitossa, kun olin muuten niin kunnollinen. Minua ei vaan innostanut tehdä joka ilta tunnin verran jousiharjoituksia, vaikka opettaja määräsi. Luulen, että viulu oli kömpelölle tytölle täysin väärä soitin. Pahinta oli kuitenkin se, että ulkomaalaiset opettajani vaihtuivat koko ajan. Suomalaisen opettajan lisäksi minulla oli englantilainen, puolalainen, virolainen ja venäläinen soitonopettaja. Ei harrastukseni silti mennyt hukkaan: sävelkorvani kehittyi  niin että kanttorimme muistaa aina puhua kunnioittavasti viulistitaustastani ;).

Esikoisen taival musiikin alalla on ollut täysin päinvastainen. Hän pääsi jo viisivuotiaana piano-oppilaaksi ihanalle ja taitavalle Katarinalle, koska muskariryhmää ei saatu kasaan. Katarinan jälkeen huippu-urkuri Mikael taisi ottaa hänet hoteisiinsa. Järvenpäähän muutettuamme hän sai opekseen vaativan, mutta sydämellisen Pirjon, joka luotsasi monia oppilaita ammattimuusikoiksi. Hänen eläköidyttyään opettajaksi tuli suloinen Essi, joka on voittanut pianokilpailuja. Poikamme on saanut aivan loistavaa opetusta, jonka seurauksena hän on saanut kaikista tutkinnosta erinomaiset tulokset. Tänään hän teki musiikkiopiston tutkinnon, joten seuraava askel on siirtyä lukion jälkeen halutessaan ammattiopintoihin.

Esikoinen saa nyt keväällä jo musiikkiopiston päästötodistuksen, koska on suoritutunut teoriaopinnoistakin erittäin hyvin. Minähän reputin pari kertaa 2/3 tutkinnon jo musiikkikoulussa. Se todistaa sen, miten ihminen ei opi ilman motivaatiota. Minulla ei ollut mitään vaikeuksia pärjätä kielissä, mutta musiikkitermejä en hallitse vieläkään. Ne ovat minusta niin sairaan tylsiä.

Poikamme on ollut etuoikeutetussa asemassa myös siinä mielessä, että hän on klassisen musiikin lisäksi saanut perehtyä kevyempään musiikkiin ammattilaisten johdolla. Vaasassa hänellä oli rumpuopettaja, joka opetti rummunsoiton alkeet. Mies opetti hänelle kitaran alkeet jo alle kouluikäisenä. Kotiäitinä sain olla viemässä lapsiamme mielenkiintoisiin projekteihin. He olivat Aarrearkku-televisio-ohjelmassa, jossa taitava pianisti Mikko Pettinen vastasi musiikista laulaja  Elina Vaittisen kanssa. Esikoinen oli levyttämässä Gospel Junior -projektissa, jossa häntä ohjasivat muusikot Tommi Kalenius ja Mikko Nikula. Neidin kanssa he olivat mukana Make Perttilän tuottamassa projektissa, jossa tehtiin opetusäänitteet Kirkkomuskari-levylle. Kävimmepä Antti Vuoren kotonakin äänittämässä muutaman kipaleen Virsivisa-projektiin. En voi myöskään unohtaa kanttori Heikki Ruokosen lapsikuoroa. Heikin  Prima vista -kuoro menestyi loistavasti jossain TV:n kuorokilpailussa, jonka nimen olen jo unohtanut. Kävipä poika puoli vuotta myös laulamassa Cantores Minores -kuoron riveissä. Kuorossa ei ollut mitään vikaa, mutta pitkä matka kuoroharkkoihin hyydytti vitosluokkalaisen.

Koulussakin poika on saanut upeaa tukea lahjojensa käyttämiseen. Valitsimme tunteella musaluokan sijaan Kyrölän koulun, jossa opettajaksi tuli musaan erikoistunut Jaana. Hän oli taitava opettaja ja mielettömän energinen pakkaus. Poikavaltainen tavallinen luokka teki kutosella musikaalin. Lapset keksivät juonen sekä tekivät sanoituksia ja sävellyksiä. Yhdessä he lavastivat ja puvustivat. Koko luokka oli mukana näyttelemässä, laulamassa ja soittamassa. Musikaali oli todella onnistunut. Musikaalin lisäksi Esikoinen pääsi esiintymään aina kaikkiin koulun juhliin. Hänen säveltämänsä tunnusmusiikki on vieläkin koulussa käytössä. Mies nauroi, että hänet tunnetaan koulussa Esikoisen isänä eikä kirkkoherrana :)

Kristillisessä koulussa jatkui sama meininki. Taitavat opettajat ohjasivat poikaamme ja muita oppilaita eteenpäin. Hän sai soittaa juhlissa, jotka ovat olleet vuosi vuodelta parempia. Taso alkaa olla ihan ammattimainen. Lukiossakin poika pääsi heti eka jaksolla musaopen suosioon. Esiintymisiä on riittänyt tuhannen oppilaan lukiossa, vaikka hän ei olekaan  musalinjalla.

Olen niin onnellinen ja kiitollinen siitä johdatuksesta, mitä lapseni on saanut kokea musiikin alalla. Omista kokemuksista tiedän, että se ei todellakaan ole itsestäänselvyys. Jokaisen harrastuksessa pitkälle päässeen lapsen takana on aikuisia, jotka ovat antaneet aikansa ja taitonsa käyttöön kannustaakseen ja tukeakseen lasta. Meidän tapauksessamme me vanhemmat olemme tehneet mitättömän vähän, kun taas opettajat ja muusikot ovat olleet ratkaisevassa asemassa. Siispä kiitos teille kaikille!

Epäluotettava tutor ja ahdisteleva kylähullu

Muutin 19-vuotiaana nuorena tyttönä yksin Pellosta Helsinkiin opiskellakseni teologiaa. Olin elänyt kirkkoherran tytön kilttiä elämää. Paikallisella tanssipaikalla kävin vain kerran kuolaamassa Samuli Edelmannia. Diskokokemukseni olivat Englannin kielikursseilta. En ollut seurustellut. Olin ollut toki ihastunut ja minuun oltiin oltu ihastuneita, mutta kaikki  oli ollut hyvin, hyvin viatonta. Säästyin pääasissa seksuaaliselta häirinnältä, koska isäni oli pappi ja äitini oli uskonnonopettaja. Yksi kylähullu yritti alkaa esitellä kaluaan minulle ja ystävälleni isäni kopioidessa papereita viereisessä huoneessa. Siitäkin selvisimme hyvin yhdessä ilman suurempia vaurioita. Kerroimme rehellisesti vanhemmilleni, mitä oli tapahtunut, eikä meille jäänyt traumoja. Mies oli muuten väärässä. Hänen sukupuolielimensä ei alkanut kiinnostaa meitä myöhemminkään, kuten hän väitti.

Aloittaessani opinnot olin täysin uudessa tilanteessa. Pienen paikkakunnan tyttönä olin tottunut katsomaan ihmisiä silmiin ja hymyilemään kauniisti. Helsingissä se ei toiminutkaan. Sain perääni useamman kerran ulkomaalaisia miehiä, jotka ymmärsivät hymyni täysin väärin. Näistäkään tapaamisista ei jäänyt minulle traumoja, koska ne tapahtuivat turvallisesti ihmisten ympäröimänä. Opin pian suurkaupungin käyttäytymistavat: en enää katsellut miehiä silmiin ja lopetin hymyilyn ilman syytä.

Eräänä aamuna menin vastaamaan opiskelija-asuntolassa puhelimeen. Siellä soitteli tutorini, parisuhteessa elävä minua huomattavasti vanhempi mies. Hän puheli ensin niitä näitä, mutta alkoi sitten ehdotella erinäisiä asioita, mitä haluaisi tehdä kanssani. Siinä vaiheessa, kun hän kertoi siitä, miten haluaisi rakastella kanssani, löin luurin korvaan. Aloin itkeä hysteerisesti ja ryntäsin asuntolan keittiöön, jossa onnekseni oli asuntolan poikia ja heidän ystäviään, mm. seurakunnassani nuorisotyönohjaajana työskennellyt vanhempi mies. Sain kertoa heille puhelusta heti ja he lohduttivat minua. Tuntui hyvältä, että he olivat minun puolellani ja olivat raivoissaan miehelle siitä, miten hän loukkasi minua.

Samana päivänä törmäsin myös aamuiseen soittajaan, joka oli ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Luottamus oli kuitenkin särkynyt. Ihminen, johon olin luottanut, oli osoittautunut epäluotettavaksi. Pelkäsin seuraavat viikot näkeväni hänet. Vaikka kyse oli vain puhelusta, se jätti minuun syvät jäljet. Pelkäsin pitkän aikaa törmääväni häneen kaupungilla. Pelkäsin tulevani raiskatuksi. Mietin sitä, mitä minä olin tehnyt väärin. Miksi avoliitossa asuva lapsiperheen isä oli iskenyt silmänsä minuun? Onneksi minulla oli äiti ja ystäviä, joiden kanssa sain purettua tilannetta. Tiesin, että minä en ollut tehnyt mitään väärää. En suostunut ottamaan taakakseni häpeää enkä syyllisyyttä.

Minua lohdutti myös se, että Jumala suojeli minua tässä tilanteessa. Auttajien lisäksi hän oli lähettänyt tilanteesta jo edeltä käsin varoituksen. Vanhempieni rukousystävä oli nähnyt ennen muuttoani näyn, jossa vanhempi mies viekoittelee minua. Suhtauduin varauksellisesti vanhempiin miehiin, mutta en yhtään osannut epäillä tutoriani, joka tuntui niin mukavalta ja herttaiselta. Se oli minulle hyvä opetus siitä, miten moni mukavalta vaikuttava ihminen voi olla petollinen.

Myöhemminkin elämässäni on ollut eriasteista seksuaalista häirintää. Se ei ole ikinä enää kolahtanut minuun samalla tavalla, koska olen ollut turvallisessa parisuhteessa. Elin lapsuuden ja nuoruuden niin suojattua elämää, että sain kasvaa terveeksi naiseksi. Jos joku käyttäytyy epäasiallisesti tai puhuu sopimattomasti, laitan sen hänen kypsymättömyytensä piikkiin enkä saa siitä vauroita. Parisuhteeni on ollut niin turvallinen, että olen voinut kertoa kaikki häirinnät miehelleni. Se on tuonut minulle turvallisen olon. Olen tiennyt, että sitten kun minun rajani ylitetään niin, että siitä tulee minulle traumoja, minulla on puolustaja, joka tulee avukseni. Jos olisin sinkku, en varmaan julkaisisi esimerkiksi Facebookissa hymyileviä kuvia. Joillakin miehillä kun on ihmeellinen taipumus kuvitella, että yritän jotenkin viekotella heitä hymylläni. Siihen minulla ei ole kyllä mitään tarvetta. Onnellinen parisuhde täyttää kaikki seksuaaliset tarpeeni.

Säälin niitä nuoria naisia, jotka joutuvat tässä ajassa kasvamaan. Olen onnellinen, että tyttäreni ei ole yhtä sinisilmäinen kuin minä olin nuorena. Hän osaa suojella itseään tosi hyvin. Hän on tarkka siitä, millaisia kuvia julkaisee itsestään. Pyrin kasvattamaan myös poikiani niin, että he eivät sortuisi minkäänlaiseen naisten hyväksikäyttöön. Monet naiset, minä mukaanlukien, ovat niin herkkiä, että seksuaalinen häirintä ja hyväksikäyttö, jättää jälkensä. Yhtä paheksuttavaa on tietysti se, että poikia ja miehiä häiritään seksuaalisesti. Välillä olen katsonut suu auki, miten törkeästi vanhemmat naiset häiritsevät seksuaalisesti nuoria miehiä. Se on ällöttävää!

Erityisesti seurakunnassa on tärkeää, että on nollatoleranssi seksuaalisen häirinnän ja hyväksikäytön suhteen. Jeesus on esikuva siinä, miten hän kohtasi kaikki ihmiset rakastaen, mutta puhtaasti. Kaikenlainen toisen ihmisen hyväksikäyttö on hänen silmissään suuri rikos. Matteuksen evankeliumissa Jeesus tykittää:   
Mutta joka viettelee yhden näistä pienistä, jotka uskovat minuun, sen olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen. 
7. Voi maailmaa viettelysten tähden! Viettelysten täytyy kyllä tulla; mutta voi sitä ihmistä, jonka kautta viettelys tulee! 
8. Mutta jos sinun kätesi tai jalkasi viettelee sinua, hakkaa se poikki ja heitä luotasi; parempi on sinulle, että käsipuolena tai jalkapuolena pääset elämään sisälle, kuin että sinut, molemmat kädet tai molemmat jalat tallella, heitetään iankaikkiseen tuleen. 
9. Ja jos sinun silmäsi viettelee sinua, repäise se pois ja heitä luotasi; parempi on sinun silmäpuolena mennä elämään sisälle, kuin että sinut, molemmat silmät tallella, heitetään helvetin tuleen. 
(Matt 18:6-9

Laatua lasten elämään subjektiivisen hoito-oikeuden rajaamisella?

Kuulen työssäni paljon tavallisten helsinkiläisten tarinoita. Siunauskeskusteluissa saan kuulla toisinaan lääkäreistä ja hoitajista, jotka ovat tehneet työnsä erinomaisesti. Omaiset ovat tyytyväisiä siihen, että vanhus sai hyvää hoitoa elämänsä loppuun saakka. Valitettavan usein kuulen myös siitä, miten Suomen huonontunut rahatilanne näkyy sairaaloissa. Kärsin niiden omaisten mukana, jotka kertovat siitä, miten he joutuivat ottamaan liian suuren vastuun sairaan omaisen hoidosta. Minua suututtaa aina, kun kuulen, että saattohoito on tehty luokattoman huonosti. Vakavasti sairaita ihmisiä raahataan säästösyistä vielä viimeisinä elinviikkoinaan sairaalasta toiseen ja osastolta toiselle. Leikkauksesta toipuvia vanhuksia kotiutetaan aivan liian nopeasti, vaikka omaishoitajana toimivalla puolisolla ei olisi voimavaroja hoitaa. Pahimmassa tilanteessa ovat tietysti ne ikäihmiset, jotka asuvat huonokuntoisina yksin kotona, koska palvelutaloissa ei ole tilaa.  Monenlaisista kivuista ja ahdistuksista kärsiville vanhuksille yksinäiset päivät voivat olla tuskallisen pitkiä. Kotisairaanhoidon työntekijät tekevät varmasti hyvää työtä, mutta he eivät millään ehdi  lyhyillä käynneillään hoitaa ihmisen kaikkia tarpeita. 

Tapaan työssäni myös paljon lapsiperheitä kastekeskusteuissa ja seurakunnan perhekerhoissa. Lähes poikkeuksetta kaikki kasteperheiden isosisarukset ovat osa-aikahoidossa päiväkodissa muutaman päivän viikossa. Neljän lapsen äitinä ymmärrän hyvin sen, miten rankkaa vauva-arki voi olla. Tiedän, miltä tuntuu, kun on valvonut koko yön vauvan kanssa ja joutuu siitä huolimatta aamulla heräämään pirteän leikki-ikäisen kanssa. Minusta on aivan oikein, että väsynyt vanhempi saa viedä sisaruksen päivähoitoon. Lapsi saa leikkiä kavereiden kanssa ja vanhempi kerätä voimia.

En kuitenkaan voi ymmärtää sitä, miksi Helsingin päättäjät tekivät päätöksen olla ottamatta käyttöön subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaamista. Kaksikymmentä tuntia viikossa olisi mielestäni täysin riittävä määrä päivähoitopalvelua niille perheille, joissa toinen vanhempi on kotona. Useimmat perheet, joita kohtaan, pitävät lapsiaan hoidossa korkeintaan kolme päivää viikossa eli reilut 20 tuntia. Nyt nämä osa-aikaiset lapset vievät päiväkodeissa kokonaisen hoitopaikan. Se on mielestäni resurssien tuhlausta tilanteessa, jossa kaupunki joutuu säästämään vanhusten- ja sairaanhoidosta. 

Subjektiivisen päivähoito-oikeuden säilyttäminen on mielestäni kyseenalainen myös lasten hyvinvoinnin näkökulmasta. Ymmärrän hyvin, että tavoitteena on suojella niitä lapsia, jotka tarvitsevat arkeensa mahdollisimman paljon turvallisen aikuisen läsnäoloa puuttellisen vanhemmuuden vuoksi. Nyt on kuitenkin vaarana, että toiset lapset joutuvat kärsimään tämän päätöksen vuoksi. Vedän työssäni kerhoja ensimmäisen vauvan saaneille äideille. Monet äidit ovat hyvin huolestuneita ennen kuin vauva on edes täyttänyt puolta vuotta siitä, mistä he saavat lapselleen hotopaikan vanhempainloman loputtua. Alueellamme asuntojen hinnat ovat korkeat, minkä vuoksi  monilla vanhemmilla ei ole isojen asuntolainojen vuoksi mahdollisuutta jäädä kotiin vanhempainloman jälkeen. Kasvavalla alueella päivähoitopaikkoja on aivan liian vähän. Sen vuoksi kerhossani olevat äidit ovat hyvin huolestuneita siitä, miten he saavat arjen toimimaan työhönpaluun jälkeen. Helsingin ruuhkissa väärässä suunnassa sijaitseva päiväkoti voi tehdä yksivuotiaan hoitopäivistä aivan liian rasittavia.

Minä en ole vakuuttunut siitä, että subjektiivisen päivähoito-oikeuden säilyttäminen Helsingissä edistää helsinkiläisten lasten hyvinvointia merkittävästi. Professori Liisa Keltikangas-Järvinen on kirjassaan Pienen lapsen sosiaalisuus todennut yhdysvaltalaisiin tutkimuksiin nojauttuen, ettei päiväkoti ole alle kolmevuotiaan lapsen kehitykselle otollinen paikka. Pieni lapsi stressaantuu isossa ryhmässä, koska hänellä ei ole vielä päiväkodin sosiaalisiin tilanteisiin tarvittavia taitoja. Tutkimuksissa on todettu, että jo kuuden tunnin hoitopäivä aiheuttaa stressiä alle kolmevuotiaalle. Varhaisella iällä koettu stressi voi professorin mukaan myöhemmin heikentää stressinsietokykyä ja vaikeuttaa opppimista. Lapsi stressaa jo päiväkodissa

Minun mielestäni subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta luopuminen voisi parhaimmillaan vähentää sekä työssäkäyvien että kotona olevien lasten stressiä. Kotiäidit ja -isät voisivat viedä lapsensa puolipäivähoitoon tai kerhoihin.  Lapsi saisi virikkeitä, mutta hänen ei tarvitsisi kärsiä stressistä, jota pitkät hoitoviikot Keltinkangas-Järvisen tutkimuksen mukaan aiheuttavat. Päiväkotien kokopäiväiset hoitopaikat vapautuisivat  niille lapsille, jotka joutuvat olemaan hoidossa vanheempien työn tai opiskelujen vuoksi. Jos puolipäivähoidon järjestäminen on vaikeaa, voitaisiin luoda systeemi, jossa kaksi kotihoidossa olevaa lasta puolittavat hoitopaikan. Se olisi järkevää erityisesti niissä tapauksissa, kun isosisaruksella on jo vahvat kaverisuhteet päivähoitoryhmässä. Silloinkin tulisi hurjasti tilaa päiväkoteihin uusille lapsille. Lasten hoitopäivät eivät turhaan pitkittyisi matkojen vuoksi, jos lähipäiväkodeissa olisi riittävästi tilaa kotona olevien lasten siirryttyä kerhoihin tai puolipäivähoitoon. Pitkällä tähtäimellä tällainen ratkaisu voisi vähentää perheiden stressiä jo vanhempainvapaan aikana. 

Subjektiivisen päivähoito-oikeuden tavoitteena on käsittääkseni antaa kaikille lapsille tasa-arvoiset edellytykset hyvää elämään riippumatta kotioloista. Näkisin, että kokoaikaisen päivähoidon sijaan lapset voisivat hyötyä siitä, että kotiäitidit ja -isät saisivat muunlaista apua ja tukea. Helsingissä seurakuntamme alueella kaupunki on upeasti panostanut varhaiseen tukeen. Kutsun aina kerhoihin varhaisen tuen sosiaaliohjaajan kertomaan vauvan unesta. Samalla hän kertoo heidän palveluistaan ja sanoo, miten häneen voi ottaa yhteyttä ihan kaikissa perheen ongelmatilanteissa. Kynnys hakea apua on tehty mahdollisimman matalaksi. Ainoa ongelma on siinä, että kaaupungin systeemit muuttuvat niin nopeasti, että en työntekijänäkään ikinä muista toiminnon nimeä, koska se muuttuu vähän väliä. Nytkin löysin netistä esitteen vain vuodelta 2012. Toiminnan sisältö on kyllä pysynyt samana, mutta toiminnan nimitys lienee muuttunut muutaman kerran :). 

Nettiesitteessä varhaisen tuen sosiaaliohjauksesta kerrotaan näin: "Lapsiperheiden varhaisen tuen sosiaaliohjaus on perheille tarkoitettua tukea, ohjausta ja neuvontaa. Sosiaaliohjaaja työskentelee pääsääntöisesti perheen kotona. Tapaamisten määrä ja sisältö suunnitellaan yhdessä perheen kanssa. Perheen tarpeen ja toiveen mukaan tehdään yhteistyötä muiden perhettä tukevien työntekijöiden kanssa. Voit ottaa yhteyttä asuinalueesi sosiaaliohjaajaan, kun: • tarvitset tukea ja neuvontaa käytännön asioiden hoitamisessa • haluat keskustella perheesi tilanteesta tai vanhemmuuteen ja lasten kasvatukseen liittyvistä asioista • tarvitset tietoa alueen palveluista ja ohjausta niiden pariin • toivot tukea elämäntilanteessasi tapahtuneessa äkillisessä muutoksessa Vanhemmuuden tukemiseksi tarjotaan myös ryhmämuotoista toimintaa. Sosiaaliohjaajien palvelut ovat perheille maksuttomia." Näiden maksuttomien palvelujen lisäksi on mahdollista saada maksullisia palveluja kuten siivousapua ja lastenhoitoapua. 

Tapasin erään perheen, joka oli ottanut poikkeuksellisesti lapsen kokonaan pois päivähoidosta pikkusisaruksen synnyttyä. Lääkäriäiti ei ollut yhtään huolestunut siitä, että kaksivuotias ei saisi kotona tarpeeksi virikkeitä. Hän kertoi, että lapsi kyllä kaipasi päiväkotikavereitaan, mutta vanhemmat olivta silti todella tyytyväisiä ratkaisuunsa. Lapsi oli rauhoittunut selkeästi kotiin jäätyään. "Vasta nyt ymmärrän, miten stressaavia pitkät päivähoitopäivät olivat lapsellemme", totesi äiti. 

   

   

Mielensäpahoittajien paratiisi

Kasteen aikana olin saanut kaksi yksityistä viestiä, joiden sanoma oli aivan erilainen. Toisessa eilisen kirjoitukseni innokkain kommentoija kertoi rehellisesti loukkaantumisestaan ja pyysi minua kertomaan, miksi olin kirjoittanut hänelle niin kuin kirjoitin. Arvostin viestiä, koska rehellisyys on minusta yksi hienoimmista ominaisuuksista ihmisessä. Aion vastata hänelle vielä perusteellisesti.

Toisessa viestissä eräs ystäväni ihmetteli, kuka se innokas kommentoija oli, ja mikä tarve kyseisellä kommentoijalla oli hyökätä minua vastaan. Ystäväni mielestä kommentit olivat aikuiselle ihmiselle outoa piikittelyä. Saamani kaksi täysin erilaista viestiä kuvaavat hyvin nettikeskustelua. Me jokainen tulkitsemme jokaista tekstiä ja kommenttia omista lähtökohdistamme, minkä vuoksi käsityksemme keskustelusta voi olla täysin vastakkainen.

Olen pitänyt blogia vuodesta 2006 sekä ollut aktiivisesti Facebokissa vuodesta 2007. Ennen nettiaikaa luulin olevani ihminen, jonka on helppo tulla toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa. Pidin itseäni ystävällisenä, reiluna ja hyväntahtoisena ihmisenä.Valitettavasti näiden kymmenen virtuaalisen vuoden aikana minäkuvani on muuttunut. En enää kirjoittaisi työhakemuksiin kuten vielä nuorena pappina  "tulen hyvin toimeen erilaisten ihmisten kanssa". Virtuaalimaailmassa  synnynnäiset ominaisuuteni, joita ovat nopeus, spontaanisuus, innokkuus, lievä pinnallisuus ja nopea kiihtyminen, aiheuttavat välillä ongelmia. Luen huolimattomasti toisten viestejä ja teen vääriä tulkintoja. Menen tunnetilaan ja myöhemmin luettuani uudestaan tekstin ihmettelen, miksi tulkitsin ihmisen viestin niin vahvasti. Aika usein tajuan, että olen syyllistynyt ylitulkintaan.

Harmillisen usein myös minua tulkitaan väärin. Vieläkin muistelen osittain huvittuneena ja osittain surullisena keskustelua, joka käytiin Facebookissa ennen Tapio Luoman virkaanasettamista. Kerroin lapsellisen iloisesti vähän tylsää kotiäidin arkea elävänä  siitä, miten laitan piispan eli mieheni pomon juhlaan uuden vihreän puvun ja helmet kaulaan. Päivitykseni herätti pahennusta: jumalanpalvelukseen pitäisi mennä rukouksen hengessä eikä omaa ulkonäköä ajatellen. Pahennukseen vastattiin pahennuksella, sillä seurauksella, että molemmat alkuperäiset paheksujat ottivat minut pois FB-ystävien joukosta.

Eniten minua loukkasi se, ettei kumpikaan loukkaantuneista voinut kirjoittaa minulle rehellisesti asiasta. Minusta tuollainen väärinymmärrys olisi ollut helppo selvittää. Kyllähän minä olin rukoillut Espoon hiipakunnalle hyvää piispaa varmasti enemmän kuin moni muu. Kotiäitinä olen nimittäin torjunut ahkerasti tylsyyttä rukoilemalla. Kirkkoherran vaimona ja kotiäitinä piispan virkaan asettamisen messu oli vuoden ainoa kerta, että pääsin jonnekin kahdestaan Miehen kanssa. Kai minulla oli silloin oikeus laittautua kauniiksi.

Otin eilen tietoisen riskin kirjoittaessani subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta. Kuukausi sitten puhuin erään ystäväni kanssa siitä, miten monta kertaa olisimme halunneet tuoda keskusteluun toisenlaista näkökulmaa. Emme kuitenkaan olleet uskaltaaneet kommentoida keskusteluja. Kyse ei ole siitä, ettemmekö kestäisi krittiikkiä, vaan siitä, että emme haluaisi loukata toisia ihmisiä. Arvasin eilen, että kirjoitukseni voi loukata ihmisiä. Erityisesti ajattelin sitä, että se voi tuntua ikävältä niistä rakkaista ihmisistä, joilla ei ole mitään mahdollisuuksia lyhentää lasten hoitoaikoja. Koen olevani etuoikeutettu siinä mielessä, että voin itse vaikuttaa työaikoihini niin paljon. Teille, jotka koette huonoa omaatuntoa siitä, että lapsenne hoitopäivät ovat liian pitkiä työn ja työmatkan vuoksi, lähetän lämpimiä halauksia. Syyllisyyttä kannattaa potea vain niistä asioista, joihin voi itse vaikuttaa.

Ajattelin, että kirjoitus voi tuottaa pahaa mieltä sellaisille perheille, joissa on tehty erilaisia ratkaisuja kuin meillä. En halunnut tuomita ketään, vaan pyrin tuomaan esille toisenlaista näkökulmaa omista kokemuksistani lähtien. Perusperiaatteenani on, että on monenlaista hyvää vanhemmuutta. En usko pakolliseen täysimetykseen, vaikka olenkin jopa luovuttanut maitoa. En suosittele kaikille ystävilleni perhepetiä, vaikka meillä se on toiminut hyvin. Kaikkien ei tarvitse sinnitellä lyhyillä hoitopäivillä, vaikka me olemmekin tehneet sellaisen ratkaisun. Palaan seuraavassa kirjoituksessani vielä tarkemmin siihen, miksi kuitenkin kannatan sitä, että subjektiivinen päivähoito-oikeus lakkautettaisiin myös esimerkiksi Helsingissä. Me emme ole eläneet millään lailla ideaalia perhe-elämää, vaan meidän elämässämme on ollut paljon tilanteita, joissa olisimme voineet toimia toisin. Onneksi meillä on rehellinen ja hyvämuistinen tytär, joka ansiokkaasti pitää huolta siitä, ettemme ylpisty vanhemmuudessa(kaan).

Loppukevennyksenä esittelen kuvan huomisista asusteistani. Olen taas valmistautunut hyvin pinnallisesti kirkolliseen juhlahetkeen, koska minulle on annettu työkokouksessa tehtäväksi olla edustavana ja kauniina Kari Kanalan kirkkoherraksi asettamisen messussa. Vahvistin yhteistä pappeutta huomisen messussa antamalla tilaa maallikoille luopumalla ehtoollisenjakajan tehtävästä ja ottamalla sen sijaan kontolleni kutsuvieraiden ja lehdistön vastaanottoa. Niinpä kerrankin valmistauduin työviikonloppuun miettimällä, mitä laitan päälleni. Pesetin Valonsäteen jakun toisen kerran neljän vuoden aikana ja ostin jopa ehjät sukkahousut. Paikalliselta nettikirpparilta löysin 15 eurolla Longchampin valkoisen laukun, joka sopii ihanasti Valonsäde-puvun somisteeksi. Taas koin tässäkin asiassa johdatusta: keskustelimme syvällisiä heti ensitapaamisella myyjän kanssa. Onneksi Jumala ymmärtää sekä pinnallista että syvällistä puoltani! Hänellä on varaa olla nettikeskusteluissakin kaikkien puolella.  

 

gasp emoticon

Lapsen oikeus olla kotona

Minua on huvittanut suuresti se keskustelu, mitä on käyty subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaamisesta.Varhaiskasvatuslakia päätettiin muuttaa lokakuussa niin, että jatkossa jokaisella lapsella on oikeus saada varhaiskasvatusta enää 20 tuntia viikossa, kun tähän asti kaikilla lapsilla on ollut oikeus kokopäiväiseen hoitoon. En jaksanut osallistua syksyllä keskusteluun, mutta nyt kun asiaan on saatu vähän etäisyyttä, voin kirjoittaa näkemyksistäni.

Minä ja mieheni olemme olleet kokopäivätöissä äitiyslomiani ja lyhyitä hoitovapaajaksoja lukuunottamatta. Olemme asuneet aina kaukana isovanhemmista ja muista sukulaisista. Olemme siis käytännössä pyörittäneet kahdestaan perheemme arjen. Lapsemme ovat olleet päivähoidossa vain silloin, kun se on ollut töiden kannalta välttämätöntä. Papeilla on sekä siunauksena että kirouksena vapaat työajat. Meillä on kaksi lakisääteistä vapaapäivää, mutta muita työaikadääsöksiä ei ole. Niinpä me olemme Miehen kanssa suunnitelleet työmme niin, että lasten päivähoitoviikot ovat olleet mahdollisimman lyhyitä.

Toimiessamme Vaasassa tavallisina seurakuntapastoreina lapsilla oli joka viikko ainoastaan kolme hoitopäivää, yleensä kahdeksasta neljään eli 24 tuntia viikossa. Järjestimme yleensä viikonloppuvapaat niin, että olimme eri aikaan vapaalla. Kuukaudessa oli kaksi työviikonloppua, jolloin olimme molemmat töissä.Viikonloppuina teimme päivisin vain ne työtehtävät, jotka oli meille määrätty eli messut, toimitukset ja tilaisuudet. Silloin, kun meillä oli töitä yhtä aikaa, lapsia hoiti joku tuttu tyttö seurakuntanuorista. Lapset rakastivat sitä, että heille tuli kotiin oma hoitaja. Valmistelutyöt teimme joustavasti iltaisin lasten nukkumaanmenon jälkeen tai vuorotellen päiväaikaan. Teimme molemmat ainakin normaalin työviikon (40 h) verran töitä; Mies varmaan aika paljon enemmänkin. Siitä huolimatta lapsemme olivat hoidossa korkeintaan 24 tuntia viikossa.

Järvenpäässä työnkuvamme ovat muuttuneet. Meillä on nyt vähemmän viikonlopputöitä kuin Vaasan aikana. Olen töissä keskimäärin joka toinen viikonloppu. Miehellä on iltaisin paljon kokouksia, kun taas minä käyn töissä Helsingissä asti.  Niinpä Mies hoitaa Kuopuksen päivähoitokuljetuksen. Se onkin tosi kätevää: päiväkoti sijaitsee aivan työpaikan vieressä. Viisivuotiaan hoitoviikot ovat kadehdittavan lyhyet. Tällä viikollakin Kuopus on ollut hoidossa noin 20 tuntia. Keskiviikkona päiväkodin hoitajat toivottivat hänelle hyvät viikonloput. He eivät ole ollenkaan huolissaan siitä, että lapsemme ei saa olla heidän hyvässä hoidossaan 40-50 tuntia viikossa. Kaksikymmentä tuntia viikossa riittää heidän mielestään aivan mainosti, vaikka lapsemme ryhmä on pedagogisuudessaan ihan Suomen huippua. Hän pääsi nimittäin tukilapseksi integroituun  3-6-vuotiaille tarkoitettuun ryhmään, jossa erityislastentarhanopettaja, lastentarhanopettaja, lastenhoitaja ja apulainen järjestävät laadukasta varhaiskasvatusta 12 lapselle.

Olin äidin kanssa kotona vuoden viisivuotiaana. Se oli minusta tosi tylsää, mutta kehitykselleni siitä ei ollut mitään haittaa. Opin lukemaan, kirjoittamaan, uimaan, pyöräilemään ja sietämään tylsyyttä tuon vuoden aikana. Leikkitaidoiltanikin olin ihan kehittynyt, vaikka en alle kouluikäisenä ollut päiväkodissa. Perhepäivähoitajilla ja kerhoissa sain riittävää harjoitusta sosiaalisille taidoilleni.

Jäädessäni äitiyslomalle kolmannen lapsen kanssa minulle oli itsestään selvää, että otan vanhemmat lapset kotiin. Neuvolassa kyseltiin vähän ihmetellen, aionko tosiaan ottaa kotiin myös viisivuotiaan. Todellakin otin! Esikoinen oli nimittäin se, joka nautti ehkä eniten äitiyslomastani. Lastemme arki oli ihanaa: aamupäivisin isä vei heidät kolmeksi tunniksi puistoon puistotädin huomaan, sitten syötiin lounas ja iltapäivä oltiin rennosti kotona. Lapset leikkivät keskenään, luimme, pelasimme, leikimme, kävimme jumpassa yhdessä, lapset kävivät muskarissa ja soittotunnilla. Viisivuotiaasta tuli tuon vuoden aikana taitava lukija ja pianonsoittaja. Kolmevuotiaan kanssa elämä helpottui, kun pakkopäiväunet poistuivat elämästä. Vanhemmat saivat sitä kuuluisaa omaa aikaa, kun lapsi ei kukkunut hereillä joka ilta yhteentoista.

Jäätyäni kotiin neljännen lapsen äitiyslomalle otin taas viisivuotiaan kotihoitoon. Meillä oli Mixun kanssa todellista laatuaikaa ennen vauvan syntymää. Poika hiihti joka päivä, ja minä kävelin ison mahani kanssa. Olemme nauraneet, että äitiyslomalla luotiin pohja pojan menestykkäälle hiihtouralle. Kotona luimme paljon kirjoja, pelasimme pelejä ja laitoimme kotia kuntoon vauvaa varten. Poika oppi siivoamaan  vessatkin niin hyvin, että opetti taidon myöhemmin isosiskolleen. Vauvan syntymän jälkeen oli ihanaa, ettei meillä ollut tiukkoja aikatauluja. Arki sujui kivasti ja rauhallisesti. Iltapäivisin isot lapset tulivat koulusta kotiin viihdyttämään viisivuotiasta. Minulle oli itsestäänselvää, ettei Neiti enää mennyt iltapäiväkerhoon, koska äiti oli kotona.

Meidän perheemme on selvinnyt 16 vuotta niin, että olemme käyttäneet varhaiskasvatusta korkeintaan 16 päivää kuukaudessa huolimatta molempien vanhempien aika vaativistakin kokopäivätöistä ja puutteellisista turvaverkoista. Lapsista on kasvanut ihan normaaleja, tasapainoisia ja taitavia. Ymmärrän hyvin, että ne perheet, joissa on vaikeuksia vanhemmuudessa, tai joiden lapsella on erityisiä tarpeita, tarvitsevat kokopäivähoitoa. Väitän kuitenkin, että nämä perheet pystytään  haarukoimaan neuvolassa; nykyäänhän jo kolmevuotiaille tehdään laajat testaukset. Sen sijaan kyseenalaistan sen, että  tavallisten kotiäitien/-isien tai työttömien lapset ovat kokopäivähoidossa lähipäiväkodissa vieden paikan joltakin työssäkäyvien vanhempien lapselta. Tällainen tilanne on Helsingissä monella alueella. 20 tuntia/viikossa riittäisi minusta mainosti näille lapsille.

Meidän lapset ovat nauttineen leppoisasta elämästään. Kuopus vaikertaa yleensä jo toisen hoitopäivän jälkeen: "Pitääkö huomennakin mennä hoitoon?" Näin kauhukuvani siitä, miten hirvittävä lapsuus kahden papin perheessä tulee, on kääntynyt monella tapaa voimavaraksi. Ensi syksystä lähtien vain minä nautin säännöllisistä arkivapaista. Odotan jo innolla!

Varsinainen sottapytty

Olin lapsena monella tapaa unelmalapsi: iloinen, reipas, sosiaalinen ja taitava. Yksi piirre minussa koetteli vanhempieni hermoja siihen asti, että muutin pois kotoa, ja vähän sen jälkeenkin. Olen ollut pienestä pitäen ihan mahdoton sottapytty = (hellittelevä) joka sottaa itsensä ja lähiympäristönsä, lähde Wikisanaklirja). Ominaisuuteni oli tytöksi poikkeuksellisen voimakas. Hyvä kotikasvatus ei millään lailla poistanut ikävää piirrettäni. 

Muistan, miten surulliseksi tulin aihauttaessani huonolla ominaisuudellani vanhemmilleni pahaa mieltä. "Elina, miten sinun kaappisi voi olla tässä kunnossa, vaikka serkkusi laittoi sen vain viikko sitten niin hyvään kuntoon?" äiti ihmetteli tuskastuneena muutettuamme uuteen kotiin. Isäni sai kasan harmaita hiuksia pelkästään siitä, että jätin sängyn aina auki. Kerran sattui niinkin, että myöhästyin koulusta kolme tuntia auki olevan sängyn vuoksi. Isää alkoi taas harmittaa niin paljon huoneessani auki oleva sänky, että hän laittoi valot pois ja oven kiinni. Häneltä jäi huomaamatta, että minä olin vielä aamu-unisena sängyssä nukkumassa :). 

Palasin kotiin muutamaksi kesäksi Helsinkiin muuttoni jälkeen. Suuri maailma ja siisti poikaystävä eivät olleet pystyneet korjaamaan boheemia elämäntapaani. Niinpä isä parkaisi katsoessaan huonettani: "Tuontasoinen ihminen ja huone tuossa kunnossa." Niinpä niin, teologisessa tiedekunnassa unohdettiin opettaa järjestyksen alkeita. Huvittavaa on se, että tienasin kyllä opiskelurahoja siivoamalla Lestiksen asuntolan yläkertaa. Siivoojan roolissa olin hyvin topakka ja opetin yläkerran pojille siivouksen alkeita. 

Katsoessani kotiamme voin todeta, ettei omena ole pudonnut kovinkaan kauas puusta. Tässä perheessä asuu monta sottapyttyä. Ajattelen, että se on aika lailla minun ansiotani tai syytäni. En koe siitä kuitenkaan huonoa omaatuntoa. Olen oppinut sen verran huolehtimaan siivoamisesta, että yleensä teemme koko taloon viikkosiivouksen ainakin parin viikon välein. Alakertaa siivoamme useammin ennen vieraiden tuloa ja muutenkin, kun en enää kestä sotkua. 

Arvostan suuresti niitä suurperheiden vanhempia, jotka pystyvät pitämään kodin aina kunnossa. Minulta se vaatisi niin paljon energiaa, että joutuisin jättämään jotain mukavampaa tekemättä. Käytän kotona mieluummin aikaa vaikkapa siihen, että luen Kuopukselle kirjoja tai pelaan pelejä tai kirjoitan blogitekstejä kuin siivoan. Tyydyn siihen, että kotimme on paljon sotkuisempi kuin lapsuudenkotini. 

Lapsia olen opettanut siivoamaan sen verran, että he saavat tarvittaessa pidettyä paikat kunnossa. Neidistä tulee varmasti siistimpi kuin minä olen. Pojat muistuttavat minua siisteystasoltaan. He viihtyvät ihan hyvin sotkussa, mutta ovat tarvittaessa nopeita laittamaan paikat kuntoon. "Kuka meille tulee kylään?" kysyvät lapset, jos eteinen on siisti heidän tullessaan koulusta tai harrastuksista kotiin. Yllätysvieraita emme arvosta, mutta kutsutut vieraat ovat mainio tapa saada koti nopeasti kuntoon! 

Kauppaleikkejä, epäonnistuneita joulukransseja ja rumia muffinsseja

Suurperheen äitinä olen ollut mukana monenlaisessa varainkeruussa sekä lasten kouluilla että harrastuksissa. Menin kiltisti Esikoisen ja Neidin luokkien askartelutalkoisiin, vaikka inhoan kaikkia kädentöitä. Oli ihan mukavaa tutustua muihin vanhempiin, vaikka minun tekemiäni kransseja ei varmasti saatu myytyä joulumyyjäisissä.

Olen kokenut suurta alamittaisuutta myös monissa muissa myyjäisissä. Leivoin Mixun koulun jouumyyjäisiin Halosenniemen tunnelmalliseen miljööseen mustikkamuffinsseja. Omalla myyntivuorolla huomasin, että leipomukseni eivät mene kaupaksi. Ne olivat aivan liian rumia ja epäesteettisesti pakattuja. Niinpä ostin itse kaikki muffinssini työvuoron päätyttyä. Lapset puistelivat päätään: "Ensin leivot omilla rahoilla ostetuista raaka-aineista ja sitten ostat ne itse. Onkoo järkee vai ei?"

Onneksi on myös onnistuneita varainkeruuprojekteja, jotka lohduttavat epäonnistumisten hetkellä. Organisoin Neidin luokan Pilkkoset-keräyksen, jolla saimme reilusti yli 2000 euroa luokkaretkeä varten. Olin kyllä aika reipas, kun jaksoin raahata isoja laatikoita koululle pikkuapulaisen eli kaksivuotiaan Kuopuksen kanssa. Olen tehnyt myös hyvää tiliä myyjänä useissa lasten harrastusten buffeteissa ja kanttiineissa. Ehdoton suosikkini on Keravan Urheilijoiden kahvio, jota pyöritämme koko perheellä yhden päivän keväässä.

Tänä vuonna vuoromme osui hiihtolomalle. Aamulla paistoimme munkit ja laitoimme valmiiksi kahvion tarkkojen ohjeiden mukaan. Jokaiselle perheenjäsenelle riitti sopivaa puuhaa: pikkupojat nostivat tuolit alas kahviosta, Mies sytytti nuotiota ja me Neidin kanssa teimme valmisteluja keittiössä. Kahviossa työskentely on minulle kuin lapsuuden kauppaleikkiä. On kiva olla päivän kahvilatäti, joka iloisesti palvelee asiakkaita sekä tehokkaasti huolehtii siisteydestä. Olen tosi laiska siivoamaan kotona esim. pöytiä, mutta kahvilassa pyyhin vähän väliä reippaasti  pois kahvitahrat ja sokerit. Pikkuapulaisille opetan koko ajan hyviä käytöstapoja ja ystävällistä asiakaspalvelua. Samalla pikkupoikien on hyvä treenata myös päässälaskua.

Tänään Mies laittoi minulle viestiä ja kyseli, voisinko olla hiihtokisoissa palkintojenjaossa. Lupasin tietysti kantaa korteni kekoon. Kyllä tuntuikin mukavalta palvella tehtävässä, jossa omat vahvuuteni pääsivät esille. Toisen palkinnonjakajan veli oli ihmetellyt, miten ihmeessä sisko selviää hentoisen äänensä kanssa tehtävästä. Hänen mielestään siskon olisi pitänyt hankkia megafoni. Paikalle saapuikin kävelevä megafoni nimeltään Elina, jolle on ala-asteelta lähtien annettu palautetta kuuluvasta äänestä esim. lauluesityksissä, puheissa ja saarnoissa. Aika usein olisin toivonut äänen kuulumisen sijaan saavani palautetta kauniista laulusta, syvällisestä saarnasta tai puhuttelevasta puheesta;). Minua vieläkin säälittää mummo, joka soitteli virastoon kiittääkseen minua hyvästä äänenkäytöstä. "Kyllähän minä ymmärrän, että siellä kirkossa on hyvä käydä, vaikka ei kuulisikaan mitään. Mutta olihan se mukava kerrankin kuulla saarna."

Palkintojenjakotilaisuudessa ääneni kuului hyvin. Perheeni sai taas hävetä minua, koska innostuin matkimaan Överkalixin jouluisten kisojen palkinnonjakoa huudattamalla jokaiselle ikäryhmälle kolminkertaisen Hurraa-huudon. Ainoastaan aikuisten sarjalaiset jäivät ilman huutoja, koska heillä sisäinen motivaatio on jo niin kova. Näin tulkitsimme kahvion mukavien naisten kanssa.

PS: Kisat menivät perheemme osalta kivasti: kaksi kultaa, yksi hopea ja yksi pronssi.