Tuohuksia, rukouskiviä ja ihanaa tunnelmaa

Tänään oli töissä tosi kivaa. Sain olla mukana Vallilan koulukirkoissa sekä kirkkokahveilla koululla. Valmistelimme kirkkohetken kanttorin ja varhaisnuorisotyönohjaajan kanssa. Teimme suunnitelmat vanhalle pohjalle, mutta varkkariohjaaja ehdotti, että tekisimme esirukouksen sijaan rukousalttareita. Hetken emmittyämme kanttorin kanssa suostuimme siihen. Olimme vähän huolestuneita siitä, miten rukousalttarit toimivat niin suurelle lapsijoukolle, jotka ovat kirkossa ilman vanhempiaan. Tenava- ja junnumessuissa rukousalttarit ovat osoittaneet toimivuutensa jo kauan sitten.

Rukousvaelluksen alkaessa menin vartioimaan rukousalttaria, jossa sai sytyttää tuohuksen. Meitä oli kolme aikuista seuraamassa tuohusten sytyttämistä. Lapset olivat rauhassa ja odottivat kärsivällisesti vuoroaan. He keskittyivät hienosti hetkeen, joka tuntui heistä selvästikin tärkeältä. Me aikuiset olimme vähän huolissamme siinä vaiheessa, kun kynttilöitä alkoi olla jo niin paljon, että lapset kurkottelivat kynttilöiden yli. Siinä vaiheessa sain onneksi idean, että jäljellä olevat lapset voivat mennä varkkatyöntekijän kanssa sytyttämään kynttilänsä takana olevaan lähetyskynttelikköön. Odotan innoissani, että seurakuntaamme perustettu työryhmä miettii, miten jatkossa voimme toteuttaa rukousalttarit mahdollisimman turvallisesti.

Toisella rukouslttarilla lapset saivat rukoilla rukouskivien avulla. Eräs opettaja oli sitä mieltä, että rukousalttarit olivat alku jollekin uudelle. Koululaiset eivät heitelleet rukouskiviä miten sattuu lasipurkkiin, vaan he miettivät tarkasti, minkä värisen kiven valitsevat. Vielä lukutaidoton lapsi oli pyytämällä pyytänyt apua, että hän osasi laittaa juuri oikeanvärisen kiven muistaakseen läheistä ihmistä rukouksessa.

Kolmannella rukousalttarilla lapset saivat kirjoittaa kiitos- ja rukousaiheitaan. Tuntui hyvältä lukea lasten aitoja pyyntöjä ja kiitosaiheita, joita he kertoivat Jumalalle. Oli ihmeellistä, miten suuri määrä lapsia oli rukousvaelluksella rauhallisesti. Kukaan ei töninyt, ei tuuppinut, ei metelöinyt eikä etuillut. Kirkossa oli ihana ilmapiiri, rauhan ja rukouksen tuntu. Siihen vaikutti suuresti myös kanttori, joka lauloi kauniisti koko ajan. Rukousosuus päättyi hänen ehdotuksestaan siihen, että soitin triangelia. Sekin toimi loistavasti. Lapset lopettivat rauhassa sen jutun, mitä he olivat tekemässä, ja palasivat penkkiin.

Koulukirkon jälkeen menimme perinteisille kirkkokahveille koululle. Meille oli varattu kaikkien traditioiden mukaisesti paikat rehtorin pöydässä. Tunnelma oli yhtä vapautunut ja hulvaton kuin viime vuonna. Oli oikeasti todella kivaa keskustella fiksujen naisten kanssa. Pöydät notkuivat herkkuja, rehtorin puhe oli loistava ja yhteinen perinteinen lauluhetki kitarasäestyksellä pakahduttavan ihana. Höstvisa kahdella kotimaisella sai minut nostalgiseksi, romanttiseksi ja dramaattiseksi. Paimenen syyslaulu vei ajatukseni omalle ala-asteelle, jossa sitä laulettiin usein syksyisin. Bob Dylanin laulu taas sopi sanomaltaan tähän tilanteeseen, kun sotia ja ristiriitoja on siellä ja täällä.

Iltapäivällä iloitsin paperitöiden ja tietokonehommien keskellä siitä, että seurakuntamme sai uuden vapaaehtoistyöntekijän. Illalla pääsin vielä käymään eräässä keskustan kirkossa vihkiharjoituksen tutun pariskunnan kanssa. Kotona Mies oli laittanut valmiiksi ruoan. Ei ollenkaan hassumpi päivä!