love

love

Olen..

Rakastan..
Kultaa, kullanmuruja, kahvia, kolmiyhteistä Jumalaa.
Kavereita, kirjoja, keskusteluja, kuntoilua, kulttuuria ja kauneutta.
Kuulun Ristinummen Rouviin. Olet lämpimästi tervetullut seuraamaan blogiani!

perjantai 29. elokuuta 2014

Aitoa välittämistä virtuaalisesti

Sain eilen eräältä Facebook-ystävältä viestin. Hän oli huolestunut, koska en ollut päivittänyt blogiani pitkään aikaan. Hän oli mielessään siunannut minua ja toivoi, että asiani ovat hyvin. Viesti kosketti minua syvältä. Taas kerran havahduin siihen, miten virtuaalimaailmassa välittäminen on todellista ja aitoa. Virtuaaliystäväni oli tehnyt oikeita havaintoja. En ole päivittänyt blogiani, koska olen ollut väsynyt ja stressaantunut poikkeuksellisen suuren työtaakkani alla. Iltaisin en ole ehtinyt kirjoittamaan blogitekstejä lasten nukahdettua, koska minun on täytynyt pitkien työpäivienkin jälkeen jatkaa hommia iltaisin. Kesäinen energisyys ja ilo uudesta blogistani olivat jo ehtineet kadota, mutta rennot vapaapäivät ja saamani kaunis viesti palauttivat halun kirjoittaa blogitekstejä. Tajusin taas kerran, että kirjoittaminen on minulle tärkeä henkireikä, jolle haluan löytää arjestani aikaa.

Saamani viesti tuli ihmiseltä, joka on kotoisin kotipaikkakunnaltani Pellosta. Facebook-kavereissani ja blogieni lukijoissa on myös ihmisiä, joita en ole koskaan tavannut kasvoista kasvoihin. Väitän silti, että yhteytemme on aitoa ja todellista. Sen olen saanut huomata monta kertaa. Viime vuonna olin aatonaattona aivan poikki. Raskas syksy oli vienyt voimani. Lisäksi joulunalusaika oli ollut tiukkaa töissä. En ollut ehtinyt tehdä kotona jouluvalmisteluja sillä tavalla kuin olisin halunnut. Aatonaattona minulla oli vielä suunnittelematta jouluaaton kirkot, ostamatta osa joululahjoista sekä valmistelematta suurimmaksi osaksi jouluaaton sukupäivällinen. Mies oli töissä eikä voinut auttaa minua. Veljeni ja hänen vaimonsa olivat onneksi meillä ja tekivät suuren osan sukupäivällisen valmisteluista. Siitä huolimatta tunsin itseni lopen uupuneeksi laittaessani kotia kuntoon ja valmistellessani vuoden tärkeimpiä kirkkohetkiä. Jostain sain kuitenkin tarvittavan voiman. Myöhemmin kuulin, että ainakin kaksi FB-ystävää, joita en ollut tavannut virtuaalimaailman ulkopuolella, olivat rukoilleet puolestani. Jumala oli laittanut nämä ystävät huokailemaan puolestani, vaikka en ollut edes vihjaissut Facebookissa tarvitsevani apua.

Tänä kesänä tapasin syvällisesti kaksi FB-ystävää. Toinen tapaaminen oli ihan sattumaa, tai ehkä enemmänkin Jumalan johdatusta. Kohtasin eräässä kastejuhlassa ihmisen, jolle oli aikoinaan tullut tunne, että hänen pitää pyytää minua ystäväkseen. Olemme tykkäilleet toistemme päivityksistä sekä inspiroituneet jakamistamme linkeistä. Kastekahveilla jutellessa tuntui siltä, että olisimme tunteneet jo pidemmänkin aikaa. Virtuaalinen yhteys nopeutti tutustumista huomattavasti. Kesällä tapasin toisen virtuaaliystävän ihan suunnitellusti. Olemme yrittäneet tavata jo monta kertaa tuttavuutemme aikana, mutta aina jommalle kummalle on tullut jokin este. Tapaamisemme oli rento ja syvällinen. Pystyimme heti ensimmäisellä kerralla puhumaan sellaisella tasolla, jolla en kovinkaan helposti keskustelisi naapureiden tai monenkaan työtoverini kanssa. 

Minulle virtuaalimaailma on Jumalan suuri lahja. Olen saanut elämääni sen kautta paljon iloa, yhteyttä ja välittämistä. Olen myös saanut olla ilahduttamassa, rohkaisemassa ja auttamassa toisia ihmisiä kirjoituksillani, kannustavilla kommenteillani ja rukouksillani. New Wine -konferenssissa oli kuuntelevaa rukousta. Minä en tapojeni mukaisesti nähnyt mitään näkyjä enkä saanut erityisiä profeetallisia sanoja. Ryhmässäni oli kuitenkin nainen, jolla oli selvästikin profetoimisen lahja. Hän näki minut valkoisessa mekossa kukkaniityllä. Poimin niityllä päivänkakkaroita ja jaion niitä sitten muille. Nainen tulkitsi näyn niin, että minä saan olla ottamassa vastaan Jumalalta hyvoä lahjoja ja jakaa niitä muille. Huvittavaa oli se, että matkalla tuohon tilaisuuteen, olin poiminut kauniin päivänkakkaran ja laittanut sen korvan taakse tyttömäisesti. Matkalla se kuitenkin putosi, joten nainen ei sitä voinut tietää. Facebook-ystäväni viesti muistutti minua Jumalan antamista unelmista ja tehtävistä. En halua lannistua enkä menettää näkyjäni syksyn pimentyessä, vaan tahdon olla omalla paikallani rohkeasti todistamassa Jumalan hyvyydestä ja rakkaudesta.  






sunnuntai 17. elokuuta 2014

Puuterin tarina

Olen yökyöpeli. Sen vuoksi minulle sopii mainiosti puheiden kirjoittaminen myöhään illalla lasten nukkumaanmenon jälkeen. Lauantaina jouduin kuitenkin lähtemään aamusta työpaikalle valmistautumaan päivän toimituksiin, koska paperit olivat työpaikalla. Otin meikkipussin mukaan, koska ajattelin vähän kaunistautua ennen toimituksia. Jostain kumman syystä puheiden kirjoittaminen ja muiden valmistelujen tekeminen oli aamupäivällä niin hidasta, etten ehtinyt kaunistautua mitenkään muuten kuin laittamalla hiukset ponnarille.

Mukavan kastetilaisuuden jälkeen lähdin vihkimään Suomenlinnaan. Mietin monta monituista kertaa, mikä olisi nopein tapa kulkea reitti Arabianranta-Suomenlinna, kun minun piti vielä matkalla hakea Lönnrotinkadulta varaamani tyyny. Varasin aikaa todella reilusti matkaa varten. Päädyin viemään auton Paavalinkirkolle, josta jatkoin kävellen ratikkapysäkille. Ratikalla ajelin Sörnäisiin, josta jatkoin metrolla Kamppiin. Sieltä kävelin Lönnrotinkadulle kauppaan, ostin nopeasti tyynyn ja jatkoin kävelyä Kauppatorille. Siellä odottelin lauttaa mielettömässä tungoksessa. Turistien lisäksi Suomenlinnan lauttaan oli menossa valtava määrä häävieraita. Paniikki meinasi iskeä katsellessani ihmismassaa. Mitä jos en mahdukaan tähän lauttaan? Onneksi lautta veti hämmästyttävän suuren määrän ihmisiä.

Suomenlinnaan tullessa yritin lyöttäytyä seurueeseen, joka oli selvästikin menossa häihin. Ajattelin, että heidän kanssaan minun ei tarvitsisi stressata reitistä. He olivat kuitenkin menossa joihinkin toisiin häihin. Otin kartan ja kyselin karttoja jakaneelta tytöltä vinkkejä parhaaseen reittiin. Lähdin kävelemään reippaasti. Olin kävellyt helteisessä ilmassa jo sen verran paljon, että minulla oli todella kuuma mustassa Valonsäde-asussa. Jalassa minulla oli kävelykengät, joissa oli kuitenkin aika reilusti korkoa, jottei lahkeet viistäisi maata. Mukulakivillä kulkeminen niillä oli aika mielenkiintoista. Tarkkailin kelloa ja huomasin, ettei aikaa ollut hukattavaksi. Matkalla näin ainakin neljä hääseuruetta, mutta kaikki olivat menossa eri häihin. Vihdoin ja viimein löysin oikean hääpaikan, joka oli kallioilla luonnon helmassa. Oloni oli kaikkea muuta kuin freesi, minkä vuoksi päätin sipaista vähän puuteria meikittömille kasvoilleni. Hääkuvissa ei nimittäin näytä oikein kivalta, jos papin naama loistaa hellepäivän pitkien kävelyjen seurauksena. Omissa hääkuvissanikin olisin tarvinnut puuteria, mutten sellaista omistanut. Menin naimisiin melkein naturalina pelkän ripsivärin ja huulirasvan kaunistamana.

Puuterin laittaminen toi mieleeni sen, miksi vasta tänä kesänä hankin elämäni toisen puuterin, vaikka muuten olen tottunut ehostamaan itseäni melkein päivittäin. Ostin ensimmäisen puuterini yläastelaisena lähikaupasta. Koulussa oli sattunut tapaturma. Sain koripallo-ottelussa kyynärpään silmääni sillä seurauksella, että sain mustan silmän. Äitini ei omistanut mitään meikkejä. Näytin kamalalta ja kysyin, saisinko käydä ostamassa kaupasta jotain peiteainetta. Äiti lupasi. Ostin puuterin ja sudin sitä innokkaasti mustan silmän päälle. Se peittyi ihmeen hyvin. Näytin jo melkein inhimilliseltä. Ainoa huono puoli oli siinä, että myös silmäripset olivat täysin puuterissa. Päätin laittaa ripsiväriä, koska olin lähdössä kaverini kanssa Pellon ensimmäisen kauppakeskuksen, Pello Starin, avajaisiin. Olimme kuulleet huhuja, että uudessa kauppakeskuksessa oli jopa liukuportaat.

Lähdimme kävelemään kohti kauppakeskusta. Silloin alkoi pyryttää lunta. Hetken päästä kaverini katsoi minua ja alkoi nauraa. Ripisvärini olivat levahtaneet oikein kunnolla. Minulla ei ollut enää yhtä mustaa silmää, vaan kaksi mustaa silmää. Pello Stariin tullessamme säntäsimme heti vessaan ja yritin pelastaa sen, mitä pelastettavissa oli. Kohtalokkaasta kävelyreissusta ei jostain syystä jäänyt kammo ripsiväriä vaan puuteria kohtaan. Onneksi voitin sen ehkä 23 vuoden jälkeen.





torstai 14. elokuuta 2014

Surkean sisustajan kiva koti

Ystäväni mies oli lukenut Facebookista aikeistani perustaa lifestyle-blogi. Hän oli sanonut vaimolleen, miten Elina aikoo perustaa sisustusblogin. Ystäväni ei varmaan hetkeäkään kuvitellut, että olen perustamassa sisustusblogia. Kaikki ystäväni tietävät, että olen harvinaisen vähän kiinnostunut sisustuksesta. Vaatteita rakastan ja niihin panostan rahatilanteen mukaan, mutta sisustus ei ole koskaan kiinnostanut minua pätkääkään. Ihailen toisten kauniita koteja ja uusia kivoja ratkaisuja, mutta omassa kodissani yritän päästä sisustamisessa niin helpolla kuin mahdollista. 

Edelliset kotimme ovat olleet aika kauheita sisustuksellisesti, mutta nykyiseen kotiimme olen sangen tyytyväinen. Siihen nähden, miten vähän olemme käyttäneet sisustukseen rahaa ja aikaa, olemme saaneet tosi kivan kodin. Olenkin sitä mieltä, että kotimme on sisustettu rukouksella eli taivaallisella avulla. Aloitin rukouskampanjan sopivan kodin löytämiseksi heti, kun Mies tuli valituksi Järvenpään kirkkoherraksi. Olin rohkea rukouksissani ja pyysin Taivaan Isältä tyylikästä kotia, koska tiesin, että minä ja Mies emme osaisi ikinä itse rakentaa tai sisustaa tyylikästä kotia. Mies mainitsi eräässä lehtijutussa, että etsimme omakotitaloa. Niinpä järvenpääläiset ottivat meihin yhteyttä ja tarjosivat talojaan. Niiden lisäksi etsimme tietysti taloja ja asuntoja välitysfirmojen kautta.

Tullessani ensimmäistä kertaa nykyiseen taloomme tuntui tosi kodikkaalta. Ihastuin heti sekä taloon että ympäristöön. Ihailin sitä, miten mukavasti olohuone ja keittiö olivat yhdessä, mutta silti erikseen. Mikään tapetti tai laatta ei ärsyttänyt minua. Mieskin oli tyytyväinen kokonaisuuteen. Olin melkein heti valmis ostamaan talon, vaikka suuren omakotitalon ostaminen Etelä-Suomesta ensiasunnoksi hirvitti. Siihen asti olimme aina asuneet vuokralla. 

Muuttaessamme taloon emme tehneet minkäänlaista remonttia. Keittiöön hankimme vain yhden vitriinikaapin, jotta suurperheen astiat mahtuivat pienemmälle perheelle tarkoitettuun keittiöön. Olemme asuneet talossa yli seitsemän vuotta emmekä ole vielä vaihtaneet edes yhtään tapettia. Tänä syksynä aiomme Neidin kanssa ottaa hänen huoneestaan tapetit pois ja maalata ystäväni opastuksella seinät. En ole nimittäin koskaan elämässäni maalannut seiniä enkä repinyt tapetteja. Taidan olla melkoinen poikkeus omanikäisissäni naisissa.

En tiedä, miten olisimme jaksaneet uuden elämänvaiheen, jos olisimme joutuneet remonttihommiin. Miehen vaativa työ, kolmen lapsen sopeuttaminen uuteen kaupunkiin sekä minun kaksi uutta työpaikkaa veivät voimani melkein täysin ensimmäisen vuoden aikana. Siksi olin todella kiitollinen siitä, että meillä oli valmiiksi siisti ja kaunis talo. Omistaja myi meille vielä kodin kauniit lamput ja verhotangot. Itse en olisi osannut ostaa yhtä tyylikkäitä. 

Jouduin tekemään sisustushommat yksin kesälomallani, koska Miehen aika meni työhön perehtymiseen eikä hänellä ollut tietenkään lomaa. Menin silloin elämäni ensimmäistä kertaa IKEAan ja olin aivan pihalla. Löysin tarvitsemani lipastokaapin streroille ja CD-levyille. Jotain täydellisestä tolloudestani sisustamisessa kertoo se, etten vielä kaupassa tajunnut, että stereot pitää laittaa lipastossa oleville hyllyille. Miehen kootessa lipaston tajusin, että ostokseni oli paljon parempi kuin olin kaupassa huomannutkaan. Tästä ymmärrätte hyvin, millä tasolla aivoni ovat sisustamisessa. En tiedä ketään yhtä surkeaa sisustajaa. Viime vuosina olen tosin oppinut paljon uutta. Olen ylpeä siitä, että nykyään osaan koota itse IKEAn huonekalut, olen koonnut ystäväni kanssa mm. olohuoneen ison kirjahyllyn. 

Olohuoneen värityksen ratkaisi ihana ryijy, jonka äitini teetti meille lahjaksi. Valitsin modernin ryijyn "Kukkiva maa", jonka taitavat tätini kutoivat meille. Se on tuottanut minulle valtavasti iloa. Vielä Vaasassa asuessamme totesin yhtenä päivänä Miehelle, että haluan punaisen ryijyn väritykseen sopivan sohvan. Mielessäni budjetoin sohvan ostoon 2000 euroa. Seuraavana päivänä naapurimme tuli ovelle ja kysyi, olisiko meillä tarvetta punaiselle sohvalle. Saimme ostaa heiltä 150 eurolla laadukkaan, mutta tosi vanhan punaisen sohvan ja ison nojatuolin. Ne sopivat ihanasti  yhteen ryijyn kanssa. Lisäksi minua helpotti ajatus vanhoista sohvista, joita ei tarvitse suojella lasten leikeiltä. Anttilasta löysin myös maton, joka sopii mainiosti kokonaisuuteen. 

Olohuoneen muutkin kalusteet ovat pääasiassa vanhoja. Meidän perheemme on ollut suvussamme se, jolle on kelvannut toisten vanhat tavarat. Olohuoneen pöytä, iso nojatuoli ja kaksi hienoa tuolia ovat kaikki sukulaisilta saatu, koska he eivät ole niitä enää tarvinneet. Olohuoneen verhotkin ovat todella vanhat. Toiset verhot ovat lapsuudestani, ja toiset hankimme kotiimme Luulajaan ennen vuosituhannen vaihdetta. Kotimme taulut ja koriste-esineet ovat puolestaneet saamiamme lähtölahjoja eri työpaikoista. Kimmo Kaivannon auringonlaskua esittävan taulun voitin pikkutyttönä arpajaisista. En voi mitenkään ylpeillä siitä, että meillä on kiva ja kaunis koti. Sen sijaan olen todella kiitollinen toisten lahjoista ja taidoista sekä anteliaisuudesta. 











 

 

Tuohuksia, rukouskiviä ja ihanaa tunnelmaa

Tänään oli töissä tosi kivaa. Sain olla mukana Vallilan koulukirkoissa sekä kirkkokahveilla koululla. Valmistelimme kirkkohetken kanttorin ja varhaisnuorisotyönohjaajan kanssa. Teimme suunnitelmat vanhalle pohjalle, mutta varkkariohjaaja ehdotti, että tekisimme esirukouksen sijaan rukousalttareita. Hetken emmittyämme kanttorin kanssa suostuimme siihen. Olimme vähän huolestuneita siitä, miten rukousalttarit toimivat niin suurelle lapsijoukolle, jotka ovat kirkossa ilman vanhempiaan. Tenava- ja junnumessuissa rukousalttarit ovat osoittaneet toimivuutensa jo kauan sitten.

Rukousvaelluksen alkaessa menin vartioimaan rukousalttaria, jossa sai sytyttää tuohuksen. Meitä oli kolme aikuista seuraamassa tuohusten sytyttämistä. Lapset olivat rauhassa ja odottivat kärsivällisesti vuoroaan. He keskittyivät hienosti hetkeen, joka tuntui heistä selvästikin tärkeältä. Me aikuiset olimme vähän huolissamme siinä vaiheessa, kun kynttilöitä alkoi olla jo niin paljon, että lapset kurkottelivat kynttilöiden yli. Siinä vaiheessa sain onneksi idean, että jäljellä olevat lapset voivat mennä varkkatyöntekijän kanssa sytyttämään kynttilänsä takana olevaan lähetyskynttelikköön. Odotan innoissani, että seurakuntaamme perustettu työryhmä miettii, miten jatkossa voimme toteuttaa rukousalttarit mahdollisimman turvallisesti.

Toisella rukouslttarilla lapset saivat rukoilla rukouskivien avulla. Eräs opettaja oli sitä mieltä, että rukousalttarit olivat alku jollekin uudelle. Koululaiset eivät heitelleet rukouskiviä miten sattuu lasipurkkiin, vaan he miettivät tarkasti, minkä värisen kiven valitsevat. Vielä lukutaidoton lapsi oli pyytämällä pyytänyt apua, että hän osasi laittaa juuri oikeanvärisen kiven muistaakseen läheistä ihmistä rukouksessa.

Kolmannella rukousalttarilla lapset saivat kirjoittaa kiitos- ja rukousaiheitaan. Tuntui hyvältä lukea lasten aitoja pyyntöjä ja kiitosaiheita, joita he kertoivat Jumalalle. Oli ihmeellistä, miten suuri määrä lapsia oli rukousvaelluksella rauhallisesti. Kukaan ei töninyt, ei tuuppinut, ei metelöinyt eikä etuillut. Kirkossa oli ihana ilmapiiri, rauhan ja rukouksen tuntu. Siihen vaikutti suuresti myös kanttori, joka lauloi kauniisti koko ajan. Rukousosuus päättyi hänen ehdotuksestaan siihen, että soitin triangelia. Sekin toimi loistavasti. Lapset lopettivat rauhassa sen jutun, mitä he olivat tekemässä, ja palasivat penkkiin.

Koulukirkon jälkeen menimme perinteisille kirkkokahveille koululle. Meille oli varattu kaikkien traditioiden mukaisesti paikat rehtorin pöydässä. Tunnelma oli yhtä vapautunut ja hulvaton kuin viime vuonna. Oli oikeasti todella kivaa keskustella fiksujen naisten kanssa. Pöydät notkuivat herkkuja, rehtorin puhe oli loistava ja yhteinen perinteinen lauluhetki kitarasäestyksellä pakahduttavan ihana. Höstvisa kahdella kotimaisella sai minut nostalgiseksi, romanttiseksi ja dramaattiseksi. Paimenen syyslaulu vei ajatukseni omalle ala-asteelle, jossa sitä laulettiin usein syksyisin. Bob Dylanin laulu taas sopi sanomaltaan tähän tilanteeseen, kun sotia ja ristiriitoja on siellä ja täällä.

Iltapäivällä iloitsin paperitöiden ja tietokonehommien keskellä siitä, että seurakuntamme sai uuden vapaaehtoistyöntekijän. Illalla pääsin vielä käymään eräässä keskustan kirkossa vihkiharjoituksen tutun pariskunnan kanssa. Kotona Mies oli laittanut valmiiksi ruoan. Ei ollenkaan hassumpi päivä!







sunnuntai 10. elokuuta 2014

Koulureput esiin

Tänään olin ihanissa kastejuhlissa. Kävin monia syvällisiä keskusteluja. Sekä minä että juhlaväki viihdyimme toistemme seurassa. Työ ei tuntunut ollenkaan työltä, vaan ihanat kohtaamiset tekivät päivästäni suuren juhlan. Joku kysyi, milloin lasteni koulu alkaa. Yhtäkkiä tajusin, että koulu alkaa huomenna emmekä ole mitenkään valmistautuneet siihen. Yksi lapsista oli vielä soutukisoissa, toinen futisturnauksessa ja kolmas uimassa Serenassa ystävän kanssa. Kuopus oli sentään kotona Miehen kanssa vapaapäivää viettämässä. Vastattuani kysymykseen tajusin, ettei meidän tarvitse tänä vuonna panostaa ihmeemmin koulun aloittamiseen, koska kaikki lapset jatkavat samassa koulussa. Kouluvaatteita on ostettu pitkin kesää. Neiti osti Vaasan reissulta uuden repun. Kaikki on siis enemmän kuin hyvin!

Perheessämme on kuitenkin ollut syksyjä, jolloin haasteita on ollut paljon enemmän. Sen vuoksi jaan tämän kirjoituksen, joka lähetettiin Paavalin ja Mikaelin seurakunnan postituslistalla oleville perheille. Omistan tämän kirjoituksen erityisesti kummipoikani ja siskoni perheille. Niissä perheissä jännitetään ekaluokalle lähtemistä.



Elokuu on täynnä tunnetta. Haikeutta kesästä, joka on loppumassa. Kiitollisuutta kaikesta hyvästä, mitä kesän aikana on koettu. Helpotusta siitä, että arki tuo mukanaan rytmin. Jännitystä lapsen aloittaessa päiväkodin, eskarin, koulun tai siirtyessä uuteen kouluun. Huolta siitä, miten jaksaa arjen paineissa. Iloa siitä, että saa nähdä pitkän tauon jälkeen työkavereita, kerhokavereita, puistotuttuja tai ystäviä. Innostusta, kun saa suunnitella uutta harrastusta.

Riippumatta siitä, millainen sinun perheesi syksy on, saat luottaa siihen, että et ole yksin haasteiden keskellä. Kaikkivaltias Jumala on rinnallasi. Hän tietää teidän elämästänne kaiken ja hän tahtoo olla auttamassa teitä elämään hyvää arkea tänäkin syksynä. Neljän lapsen äitinä olen kokenut, että rukous on valtava voimavara, joka vapauttaa vanhempaa murehtimasta ja huolehtimasta liikaa. En voi olla suojelemassa lastani kaikilta kolhuilta, mutta luotan siihen, että Jumala lähettää heidän turvakseen enkeleitä. Sen vuoksi lapsen voi lähettää kerhoon, päiväkotiin, kouluun tai harrastuksiin turvallisella mielellä. Tästäkin elokuusta selvitään. 

Jumala, anna hyvä alku,
ja anna oppimisen ilon kestää
elämän loppuun saakka.
Aamen.
(Monica Vikström-Jokela)

Älköön mikään
huolettako sinua.
Älköön mikään
pelottako sinua.
Kaikki on ohimenevää.
Kärsivällisyys
voittaa kaiken.
Siltä, joka pysyy jumalassa,
ei puutu mitään.
Jumala yksin riittää.
Aamen.
(Pyhän Teresan kirjanmerkki)


Herra, auta meitä
suostumaan arkipäiväämme.
Auta meitä arvostamaan hetkiä,
joihin ei sisälly mitään erityistä,
hetkiä, jotka ovat täynnä työtä, aherrusta ja totunnaita rytmiä.
Opeta meitä näkemään uusin silmin myös ihmiset,
joiden lähellä elämme.
He tuottavat meille iloa ja päänvaivaa,
he aiheuttavat meille työtä,
mutta kukaan ei voi heitä korvata.
Auta meitä arvostamaan heitä silloinkin,
kun asiat sujuvat eri tavalla kuin olisimme toivoneet.
ohjaa meitä arvostamaan
hiljaista uskoa ja luottamusta.

(Anna-Mari Kaskinen) 

Välillä oikeaan, välillä vasempaan

Kristillinen kasvatus ei ole aina helppoa edes kahden papin perheessä. Tai ehkä se on vaikeinta juuri pappien perheessä. Eräänä kesänä luimme lapsillemme raamatunkertomuksia Uskolliset ystävät -kirjasta. Lapset halusivat kuulla ilta toisensa perään kertomuksia Joelista, Esteristä, Eliasta ja Elisasta. Silloin kaksivuotias poikamme viehättyi erityisesti kertomuksesta Eliasta ja Baalin profeetoista. Hän yritti agitoida koko perhettämme kääntymään Baalin palvojiksi. "Rukoilkaa Baalia! Rukoilkaa Baalia!" kaikui tuon tuosta kesän aikana. Hän myös matki kertomuksen rukousta ja rukoili innokkaasti "Oi Baal, kuule meitä!"

Kuusivuotiaalle isosiskolle oli samana kesänä kirkastunut jo vähän paremmin kristinuskon ydin. Hän kuitenkin meni vähän toiseen ääripäähän. Hän kyseli minulta usein, uskooko se ja se ihminen Jeesukseen. Yritin kärsivällisesti selittää, että vain Jumala yksin tietää jokaisen ihmisen sydämen tilan. Siitä huolimatta tyttö oli aina välillä passittamassa ihmisiä helvettiin kuusivuotiaan varmuudella. Minä olin ihmeissäni, koska me vanhemmat emme olleet mielestämme antaneet hänelle sellaista mallia. Olimme yrittäneet kertoa hänelle armollisesta ja rakastavasta Jumalasta emmekä mielestämme edes puhuneet helvetistä.

Tämän päivän evankeliumiteksti puhuu ytimekkäästi siitä, miten helppo on eksyä kaidalta tieltä jompaan kumpaan suuntaan. Toisella suunnalla on vaarana välinpitämättömyys, jolloin ihminen lähtee kaidan tien sijaan lavealle tielle unohtaen Jumalan tahdon. Baalia ei nykyään Suomessa palvota, mutta Jumalan tilalle on helppo keksiä muita asioita, jotka tulevat omassa elämässä tärkeämmiksi kuin Jumalan ja lähimmäisen rakastaminen.
Toisella suunnalla on vaarana vääränlainen uskonnollisuus, johon kuuluu toisten ihmisten tuomitseminen ja toisten yläpuolelle asettuminen.


Minä voin ainakin tunnustaa, että olen harhatunut molempiin suuntiin. Välillä unohdan Jumalan tahdon seuraamisen enkä kuuntele tarkasti Jumalan ääntä. Silloin elämääni tulee asioita, jotka vievät minua kauemmas Jumalasta. Toisaalta välillä olen mielestäni niin hyvä kristitty, että loukkaan toisia ihmisiä asettumalla heidän yläpuolelleen. Jumala kutsuu kuitenkin meitä inhimillisyyteen ja rakkauteen eikä kovuuteen ja tuomitsemiseen. Liiallinen hurskaus voi johtaa myös siihen, että Jumalan antamista lahjoista ja siunauksista tulee tärkeämpiä kuin itse Jumalasta.

Kapealta tieltä voi eksyä myös silloin, jos Jumalan tahdon sijaan kristitty seuraa jonkun toisen kristityn tahtoa. Kuitenkin Jumalan edessä meidän tulisi olla sisaruksia, jotka nöyrästi palvelevat toisiaan. Näiden monenlaisten vaarojen keskellä minun täytyy rehellisesti tunnustaa, etten omassa voimassani voi kulkea ahtaasta portista kaidalle tielle. Eksyminen on tällä suuntavaistolla enemmän todennäköistä kuin mahdollista.
Jesajan kirjan 31. luvussa on kuitenkin lohdullinen lupaus:

"Vaikka Herra suo sinulle vain kapean leivänja niukasti vettä,hän, sinun opastajasi, ei enää kätkeydy.Omin silmin sinä saat nähdä hänet.Aina kun olet eksymässä tieltä,milloin oikeaan, milloin vasempaan,sinä omin korvin kuulet takaasi ohjeen:-- Tässä on tie, kulkekaa sitä.Niin sinä julistat saastaisiksi hopeoidut jumalankuvasi ja heität menemään kullalla silatut jumalasi kuin nainen verisen rievun ja huudat: "Tiehesi, saasta!"

Jesajan kohta rohkaisee luottamaan siihen, ettei kaidalla tiellä kulkeminen ole omassa varassani. Kasteessa kristitty on saanut avukseen ja opastajakseen Pyhän Hengen, jonka tehtävänä on johdattaa Jeesuksen seuraajaa oikealla tiellä. Pyhä Henki kuiskaa korvaan lempeästi ja tarvittaessa kovemmin, jotta emme jättäisi kaitaa tietä. Se tie on itse Jeesus. Hän sanoi: "Minä olen tie, totuus ja elämä." Jeesuksen tarjoama tie on ihana, vaikkakin se on vaikea löytää sen kapeuden vuoksi. Jeesus kutsuu meitä laadukkaalle reitille, jossa saa kasvaa ihmisenä. Kaidalla tiellä kasvetaan kohti Jumalan kaltaisuutta. Jeesus-tiellä kulkevat levittävät siunausta myös niille ihmisille, jotka ovat heidän ympärillään.

Kaidalla tiellä kulkeminen vaatii mielestäni kahta asiaa, jotta voisi pysyä koko matkan tällä oikealla polulla. Ensimmäisenä edellytyksenä on Jeesuksen seuraaminen. Toisena edellytyksenä on se, että ihminen on oma itsensä. Jumalan edessä kukaan ei voi pitää rooleja eikä naamareita. Jumala tuntee jokaisen lapsensa niin täydellisesti, että hänen kohtaamisessaan täytyy luopua valeasuista. Ajassamme on paljon kulissien rakentamista, paremman kuvan antamista itsestään, nautintojen ja elämysten tavoittelemista sekä suorittamista ja pätemistä toisten ihmisten edessä.

Kaita tie kutsuu kuitenkin toisenlaiseen elämään. Sillä tiellä ei saa pikavoittoja eikä aina lyhyellä tähtäimellä nautintoja tai hyvää mieltä. Välillä kaidalla tiellä on tosi ahdistavaa kulkea, kun joutuu käymään läpi omia kipujaan. Silti se on ihana tie, koska se vie perille asti ikuisuuteen Jumalan luo. Se on rikas tie, joka tuottaa pitkällä tähtäimellä iloa, tyydytystä ja helpotusta.

Olli Valtonen kirjoitti kesällä Askel-lehdessä nykyaikaisesti Pyhästä Hengestä otsikolla "Pyhä mentori":"Pyhällä Hengellä on nimi Parakletos ja monta tehtävää. Hän on auttaja ja puolustusasianajaja. Navigaattori. Inspiraattori. Mentori. Personal Trainer. Kehottaja. Lohduttaja. Terapeutti. Hän on koko ajan läsnä. Aina valmiina. Ihmisen uskollinen palvelija.- -Pyhä Henki on tasapuolisesti kaikkien meidän vierellämme. Hän tekee kaikkea samaa kuin Jeesus. Mutta siis hyvin henkilökohtaisesti ja joka hetki, sekunti sekunnilta." Pyhä Henki on kasteessa lupautunut henkilökohtaiseksi avustajaksemme.

Meitä ei jätetä yksin kulkemaan kaitaa tietä eikä meidän tarvitse pelätä lavealle tielle joutumista, vaan me saamme luottaa tällaisen upean mentorin ohjaukseen. Omassa elämässäni olen huomannut, miten elämäni menee hyvään suuntaan silloin,kun kuuntelen enemmän Jumalan ääntä kuin muiden ihmisten ääntä. Välillä Pyhä Henki vie tilanteisiin, jotka tuntuvat tukalilta, ikäviltä ja hankalilta. Silloin olisi helpompi luovuttaa ja kuunnella omaa sisintä ja muita ihmisiä. Pitkällä tähtäimellä kuitenkin Pyhö Henki vie ratkaisuihin, jotka tuovat elämään rauhaa, iloa ja rakkautta. Mitä avoimempia olemme hänen työlleen, sitä helpommalla pääsemme tuolla tiellä.


Pyhä Henki tahtoo johdattaa ihmisiä elämään, jossa Jumala on varsinainen nautinnon kohde. Hän on Raamatun mukaan Rakkaus, joten hänen lähellään koemme itsemme rakastetuiksi, hyväksytyiksi ja tärkeiksi. Meitä kutsutaan olemaan kuuliaisia Jeesuksen seuraajina. Silloin Jumala voi ottaa meidät käyttöönsä, niin että hän pystyy ohjaamaan muitakin ihmisiä seuraamme kaidalle tielle. Armollinen Jumala ei tahdo kenenkään joutuvan kadotukseen, joka tarkoittaa eroa Jumalasta. Sen sijaan hän käyttää kaiken mielikuvituksensa, taitonsa ja suhteensa johdattaakseen mahdollisimman monta ihmistä kapealle tielle.




lauantai 9. elokuuta 2014

Upea porukka


Perustin aika monta vuotta sitten Facebook-ryhmän Teologikurssi 1994 saatesanoilla "Ryhmään ovat tervetulleita kaikki, jotka aloittivat opiskelunsa Helsingin teologisessa tiedekunnassa 1994. Olemme ansainneet oman ryhmän, koska kurssillamme oli harvinaisen lahjakkaita, taiteellisia ja ihania opiskelijoita. Vai mitä?" Olin jo tuolloin vaikuttunut siitä, kuinka upeasti monilla kurssitovereillani meni työelämässä. Joukostamme oli noussut tunnettuja muusikoita, tohtoreita, kirkkoherroja, runoilijoita,  opettajia, pappeja, toimittajia, kirjailijoita ja monenlaisissa erityistehtävissä toimivia asiantuntijoita.

Facebook-ryhmässämme nousi pari vuotta sitte ajatus kurssitapaamisen järjestämisestä 20-vuotisjuhlan kunniaksi. Päätimme kokoontua arkisesti maanantaina elokuun alussa, jotta sekä pappien että opettajien olisi mahdollisimman helppo päästä mukaan kokoontumiseen. Kokoontumispaikkana oli teologisen tiedekunnan uudet tilat. Tarjoilu hoidettiin nyyttäriperiaatteella eikä tilaisuuteen ollut virallista ilmoittautumista. Etukäteen vähän mietimme kaverini kanssa, voiko näin yksinkertaisesti ja stressittömästi järjestää juhlat. Paikan päällä totesimme, että kaikki toimi erinomaisesti.

Kurssitapaamisemme oli todella onnistunut. Tapaamisessamme oli vahva yhteenkuuluvuuden tunne, vaikka porukkamme ei ollutkaan millään lailla tiivis opiskeluaikana. Silloin meitä oli melkein 200, joten emme oppineet tuntemaan kaikkia edes nimeltä. Ne kolmisenkynmmentä kurssitoveria, jotka tulivat kokoontumiseen, linkittyivät toisiinsa monenlaisin sidoksin. Tunsin kaikki osallistujat nimeltä ja tiesin melkein kaikkien nykyisestä elämäntilanteesta aika paljon.

Tunnelma oli ihana. Kenelläkään ei tuntunut olevan tarvetta pitää yllä kulisseja, esittää jotain muuta kuin on tai silottaa elämäntarinaansa. Kuulimme aitoja tarinoita elämästä. Suurimmalla osalla meistä oli kokemus, miten elämä oli mennyt aivan eri suuntaan kuin itse olimme suunnitelleet 20 vuotta aikaisemmin. Tapaamisessa kiersi kuvia ja muuta materiaalia opiskeluvuosiltamme. Viihdyin paljon paremmin tuossa seurassa nyt kuin opiskeluaikana. Olimme nyt paljon rennompia, aidompia, kauniimpia/komeampia ja tyylikkäämpiä.

Olimme tulleet enemmän omiksi itseksemme. Minua nauratti tosi paljon. Se on merkki siitä, että olin tilanteessa oma itseni. Nauramisen lisäksi kävin monia syvällisiä keskusteluja. Tuntui uskomattomalta olla porukassa, jossa kaikki juttelu tuntui mielenkiintoiselta ja tärkeältä. Ahneus meinasi iskeä, kun olisin halunnut päästä mukaan kaikkiin hyviin keskusteluihin. Oli sellainen olo, että meillä on jotain yhteistä, vaikka olemme hyvin erilaisia persoonia, joiden elämäntilanteet ja työnkuvat eroavat radikaalisti toisistaan. Siunasimme toisemme käsi kädessä Herran siunauksella. Se oli vaikuttavaa. Kantakoon Jumalan siunaus meitä jokaista, niin että voisimme olla omalla paikallamme viemässä eteenpäin rakkautta, toivoa ja uskoa, niin että maailmastamme tulisi parempi paikka.





Totuus tekee vapaaksi!


Kesälomaperinteisiini kuuluu vierailu lasten kanssa Vaasassa heinäkuun lopulla Miehen pitäessä rippileiriä. Vaasa oli kotikaupunkimme viisi vuotta. En ole asunut Pelloa ja Järvenpäätä lukuunottamatta missään niin kauan. Sen vuoksi Vaasalla on sydämessäni aina oma tärkeä paikkansa. Vetovoimaa lisää hurjasti se, että lasten kummiperheistä asuu siellä kaksi. Ystäviä ja tuttavia kaupungissa on niin paljon, että yleensä en ehdi nähdä kuin murto-osan heistä.

Tänä kesänä Vaasassa oli todella kivaa. Lapset ovat jo sen verran isompia, että aikuiset saavat jutella rauhassa syvällisiä. Ystävien kanssa pääsimme sellaisiin sfääreihin keskusteluissa ja yhteisessä kirjojen lukemisessa, että välillä tuntui aivan epätodelliselta. Unohtumattomiin muistoihin kuuluvat myös yökävely sekä kristillisen kirjakaupan loppuunmyynti.

Allkristen Bokhandel (Yhteiskristillinen kirjakauppa) oli minulle yksi tärkeistä paikoista työskennellessäni Vaasan ruotsalaisessa seurakunnassa lapsityönohjaajana. Edeltäjäni oli ollut  työssään yli 30 vuotta, minkä vuoksi halusin päivittää toimintaa yhdessä työntekijöiden kanssa. Tein paljon hankintoja kristillisestä kirjakaupasta, jossa oli lämmin tunnelma ja loistavat valikoimat. Miehen kanssa viihdyimme tuossa kirjakaupassa myös vapaa-ajalla sekä yhdessä että erikseen. Liikkeen hyviin puoliin kuului myös se, että työntekijät viihdyttivät pieniä lapsiamme, jotta saimme keskittyä valikoiman tutkimiseen.

Vaasassa käydessäni tuossa kirjakaupassa oli siis loppuunmyynti. Tuntui harmilliselta, että niin ihana kauppa lopetetaan. Mukavaa oli kuitenkin se, että pääsin kerrankin kirjakaupan loppuunmyyntiin. Löysin valtavasti hyviä, hyödyllisiä ja houkuttelevia kirjoja sekä töihin että kotiin. Nyt luen montaa omaa kirjaani yhtä aikaa, koska en osaa valita mieleistä. Monet kirjojen teemat ovat puhutelleet minua syvällisesti.Tommy Hellstenin klassikkoteoksen  "Virtahepo olohuoneessa" hankin vitosella. Sen teemat tuntuvat edelleen ajankohtaisilta ja tärkeiltä. Ymmärrän niitä taas vähän erilailla kuin lukiessani kirjan eka kertaa joskus nuorempana. Tässä muutamia lainauksia kirjasta Virtahepo olohuoneessa.

"Vain sen, minkä vanhemmat ovat saaneet itselleen, he kykenevät peilaamaan lapselleen. Näin tapahtuu myös kun ovat kysymyksessä tarpeet: turvallisuuden tarve, arvostuksen tarve, läheisyyden tarve, hyväksytyksi tulemisen tarve jne. Katsomalla toistuvasti peileihin lapsi alkaa rakentaa kuvaa ja käsitystä itsestään. Siitä, mikä siellä toistuvasti heijastuu päivästä päivään, kuukaudesta toiseen, alkaa muodostua lapsen minäkuva, sellaiseksi hän tulee. Voi sanoa, että me muutumme sellaisiksi millaisina muut meidät näkevät. Näin suuri valta muilla ihmisillä on meihin. Peilaustapahtuma muistuttaa luomistapahtumaa, siinä ihmisen persoonallisuus luodaan suurelta osin. Sama peilaustapahtuma jatkuu itse asiassa läpi elämämme. Yhä edelleen me jatkamme muotoutumistamme katsomalla kaikkiin niihin peileihin, joita elämä eteemme asettaa. ---Tämän me teemme hakeutumalla sellaisten ihmisten lähelle, jotka kohtelevat meitä kuten meidän vanhempamme aikoinaan tekivät. "

"Häpeän ja syyllisyyden välistä eroa voisi kuvata sanomalla, että syyllisyys liittyy ihmisen tekoon mutta häpeä hänen olemiseensa. Syyllisyys syntyy väärästä teosta mutta häpeä on syvempi tapahtuma, se koskee ihmisen olemusta, hänen laatuaan. "You made a mistake but you are not a mistake", sanovat amerikkalaiset.  Syyllisyydestä voi vapautua muuttamalla käyttäytymistään, tekojaan. Häpeä, silloin kun se on myönteisessä käytössä, tavallaan kehottaa ihmistä myöntämään syyllisyytensä ja vapautumaan tätä kautta häpeän otteesta. Mutta jos häpeä ei niinsanotusti muutu syyllisyydeksi, silloin vaakalaudalla on ihmisen oma arvo, hänen laatunsa. Ja tätä on mahdoton muuttaa, sillä emme voi muuttaa itseämme. Häpeästä voi vapautua vain suostumalla näkemään oman syyllisyytensä ja tunnustamalla sen. Jos siis en suostu näkemään ja tunnustamaan syyllisyyttäni, olen häpeään sidottu. Mitä enemmän minulla on vääriä tekoja joita salaan, sitä enemmän minussa on häpeää. Jos en tunnusta vääriä tekojani en voi muuta kuin elää häpeäni kanssa."

"Jatkuva häpeän kanssa eläminen on ihmiselle kuitenkin sietämätöntä. Kukaan ei kestä sitä, että kokee jatkuvasti olevansa laadultaan, arvoltaan huono. Tämä tosiasia täytyy jotenkin kieltää, poistaa tietoisuudesta. Ihminen alkaa valehdella ensin itselleen ja sitten muille. Mitä hän sitten valehtelee? Hän vakuuttaa itselleen, ettei hän ole syyllinen. Hänen täytyy kieltää omat rikoksensa ja vakuuttautua omasta hyvyydestään. Tässä yhteydessä on puhuttu ihmisen psykologisesta puolustusjärjestelmästä, hänen defensseistään. Olisiko niin, että nämä defenssit eivät itse asiassa ole muuta kuin järjestelmällistä itsepetosta, jonka avulla ihminen kieltäytyy omasta kasvustaan kieltäytymällä näkemästä omaa syyllisyyttään?"

"Alkoholistiperheen lapsissa perisynti alkaa siis näkyä siten, että lapsiominaisuus kokonaisuudessaan alkaa syväjäädyttyä, sillä, jos se, mikä lapsessa on uhkaavaa -totuudellisuus - on haudattu, on mukana tullut haudatuksi myös se, mikä on lapsessa kiehtovaa ja haavoittuvaa. Ominaisuudet ovat "kiinni toisissaan". Jos kieltäydymme näkemästä omaa syyllisyyttämme, olemme kykenemättömiä näkemään myös omia tarpeitamme ja tunteitamme. Näin lapsen tarpeet ja tunteet siirtyvät häpeän alle. Mutta häpeän alle siirtyvät myös muut lapsiominaisuuden piirteet: viattomuus, yksinkertaisuus, hengellisyys, luottamus, luovuus, yhteys, kyky ihmetellä jne. Kahden sukupolven välille muodostuu näin ikään kuin läpäisemätön seinämä ja tämä seinämä on rakentunut "häpeä-nimisestä aineesta".

"Lapsen minuun alkaa jakautua kahtia: se, mikä hänessä on haavoittuvaa, avutonta, muista riippuvaa, totuudellista, yksinkertaista ja luottavaa, laskeutuu yhä syvemmälle persoonallisuuteen, sen alkumereen. - - -Tämän mahdollisuusmassan päälle kehittyy eräänlainen valeminä. Valeminän avulla ihminen jatkaa olemassaoloaan. Sen avulla hän "selviytyy" ja sen avulla hän alkaa "suorittaa elämää" sen sijaan, että hän eläisi sitä. Valeminä on psyykkinen yhteenveto ihmisen henkiinjäämisstrategiasta. Se syntyy, kun ihminen kieltää sisällään olevan lapsen, sen tunteet ja tarpeet, sen haavoittuvuuden, avuttomuuden ja totuudellisuuden. Valeminä syntyy häpeäkerroksen ympärille, sen päälle. Valeminä saattaa tällaisesta ihmisestä tuntua todemmalta kuin hänen todellinen minänsä. Tällöin ihminen samastuu sisällään olevaan valeminään ja on jo vieraantunut todellisesta minästään."

Suosittelen Hellstenin Virtahepo-kirjoja kaikille. Totuus tekee vapaaksi!


sunnuntai 3. elokuuta 2014

Scwiss :)

Jääkaappimme ovessa on tärkeitä papereita sekä lastemme ja kummilastemme kuvia. Talvisin erilaiset koulun ja harrastusten tiedotteet ja lukujärjestykset sekä Kuopuksen piirustukset vievät kaiken tilan. Nyt kesällä oveen on kiinnitetty sinitarralla terveisiä rippileireiltä. Laitoin Esikoisen rippijuhliin esille hänen leirillä saamansa palautelapun, koska se oli selvästikin hänelle hyvin tärkeä. En muista, koska hän olisi esitellyt minulle jotakin sellaisella innolla. Lapun tärkeydestä kertoi myös se, että hän ei yhtään vastustanut sitä, että kaikki vieraat saivat lukea leiriläisten, isosten ja vetäjien hänelle antamaa palautetta. Esikoisen lapun viereen olen kiinnittänyt omalta riparilta saamani lapun sekä Miehen lapun. Miehen viimevuotinen lappukin on edelleen esillä yläkerrassa. Hänen puolustuksekseen voin kertoa, että minä olen laittanut senkin esille. Olen nimittäin sitä mieltä, että kauniita sanoja ei voi olla koskaan liikaa.

Gary Chapman kirjoittaa jo melkein klassikoksi tulleessa parisuhdekirjassaan "Rakkauden kieli", miten rakkautta voi osoittaa yhteisellä ajalla, kauniilla sanoilla, lahjoilla, palveluksilla sekä fyysisellä kosketuksella. Luulen, että minulle kaikista tärkein rakkauden kieli on kauniit sanat. Sen vuoksi muistan hyvin kohteliaisuudet, kehut ja kauniit sanat. Kolikon toinen puoli on se, että minua on myös hyvin helppo loukata sanomalla minusta pahasti. Talletan helposti rumat ja mitätöivät sanat syvälle sydämeeni enkä tahdo päästä niistä millään eroon. Joskus olen joutunut rukoilemaan vuosikausia, että olen pystynyt antamaan anteeksi jollekin ihmiselle hänen ilkeät sanansa.

Sain koko kouluaikani hyviä numeroita koulussa. Itsetunnolleni oli kuitenkin tärkeämpää saada aikuisilta hyvää sanallista palautetta. Äitini oli taitava kehumaan minua sanoilla, mistä olen hänelle hyvin kiitollinen. Muilta aikuisilta sain kuulla aika harvoin kehuja. Ala-asteen opettajan sanat muistan ikuisesti. Suunnitellessamme luokkani kanssa kutosella potkiaisia hän totesi, että Elinalla on niin paljon ideoita, että päässä vain surraa. Olin aivan ihmeissäni. Ajattelin, ettei minulla voi olla mitään hyviä ideoita, koska olin mielestäni tylsä hikipinko. Aikuisena on helppo todeta, että opettaja oli silloinkin oikeassa. Rippipappini oli joskus nähnyt minun ja kaverini pyöräilevän yhdessä. "Te pyöräilitte niin kovasti, että näytti siltä kuin ompelukone olisi surrannut." Tämä kommentti oli minulle niin tärkeä, että painoin sen syvälle sydämeeni.

Olin fiksu, pärjäävä, monilahjakas ja kaunis tyttö enkä silti saanut kovinkaan paljon kuulla kehuja. Tyttäreni on samanlainen, mutta siitä huolimatta hänkin saa kuulla yllättävän vähän kauniita sanoja aikuisilta. Sen vuoksi olen ottanut elämäntehtäväkseni kannustaa nuoria sanallisesti aina silloin kun se on mahdollista. Rippileirillä kehuimme leiriläisiä toisten ohjaajien kanssa niin paljon, että nuorten rapissa todettiin, ettei ohjaajien kehuille voi mitään. Ei hassumpaa! Ryhmä oli oikeasti niin loistava, että heille oli helppo antaa myönteistä palautetta. Toisaalta voi miettiä, kuinka paljon meidän kannustavat sanat vaikuttivat hyvän ilmapiirin syntymiseen. Uskon, että hyvä synnyttää hyvää.

Tämän kesän rippileirillä toteutimme palautelappujen kierrättämisen viimeisenä aamuna. Se oli hyvä ajankohta, koska viimeisenä iltana nuoret ovat vähän levottomia ja hysteerisiä. Pelisääntöihin kuului myös se, että palaute piti kirjoittaa omalla nimellä. Näin huolehdimme siitä, että kommentit pysyivät asiallisina. Laput kiersivät aika nopeasti, mutta siitä huolimatta nuoret ja me vanhemmatkin ehdimme kirjoittaa ajatuksella toisistamme kauniita sanoja. Ihailin sitä, miten nuoret eivät tällä kertaa kirjoittaneet vain "kiva" tai vielä pahemmin "ihan kiva". He osasivat kehua upeasti toistensa hyviä luonteenpiirteitä, kaunista käytöstä, taitoja ja ulkonäköä.

Minäkin sain ihanaa palautetta. Erityisesti lämmitti saada hyviä sanoja työtovereilta. "Hyvä työtoveri. Oli ilo olla leirillä kanssasi." Toinen työkaveri puolestaan iloitsi siitä, että olin oma itseni ja lähdin rohkeasti mm. mossaamaan. Tämä työkaveri sai melkein kaikilta leiriläisiltä kehuja upeista tanssimooveistaan. Jeesus-diskomme oli leirin epäonnistuneimpia hetkiä, koska nuoret pitivät sitä nolona. Sen vuoksi lohduttauduimme sillä, että ainakin nuoret näkivät, miten kesäteologilla voi olla coolit tanssiliikkeet, ja miten ohjaajat uskaltavat irrotella mossaamalla keskellä kirkasta päivää.

Nuoret kehuivat palautelapussa minua siitä, että olen aina iloinen, pirteä ja positiivinen. Pojat kiittelivät lisäksi asiantuntevuutta ja syvällisyyttä, kun taas monet tytöt olivat nauttineet keskusteluista kanssani. Hauskin palaute oli erään pojan: "mukava ohjaaja, scwiss :)". Huomasin yhdessä iltaohjelmassa, miten muutamat pojat alkoivat leikissä naureskella, kun sanoin scwiss ja tein siihen kuuluvan liikkeen. Nuorempana olisin varmaan hämmentynyt, mutta tällaisessa äiti-iässä vain innostuin lisää ja tein liikkeen vielä lennokkaammin, jotta pojilla olisi enemmän naurettavaa. Palautelappu muistuttaa nyt minua harmaina talvipäivänä siitä, kuinka hauskaa oli leikkiä upeiden nuorten kanssa lämpimässä kesäillassa. Scwiss :)









lauantai 2. elokuuta 2014

Nostalgiset verhot

Huomenna on Pellossa yksi kesän kohokohdista, kun pitkäaikainen laulajasuosikkini Juha Tapio esiintyy Pyrevä-puistossa keskellä kylää. Paikallislehdessä oli jo kauan sitten melkein aukeaman juttu keikasta. Uutta lavaa oli kuulemma artistin toiveesta nostettu 70 cm. Paikkakunnan työnantajia kehotettiin ostamaan lippuja työntekijöille lahjaksi. Melkein nelikymppisen naisen näkökulmasta oli mukavaa, että otsikossa Juha Tapiota tituleerattiin lupaukseksi. Ehkä minustakin tulee vielä jotakin, kun olen vain vuoden nuorempi :). En ole kuitenkaan menossa Pelloon keikalle, vaan kummipojan synttäreille. Keikasta tekee minulle merkittävän se, että Pyrevä-puisto on ensimmäisen lapsuudenkotini paikalla. Kirjoitukseni "Nostalgiset verhot" on hieman editoitu versio Elinan blogissa seitsemän vuotta sitten julkaistusta kirjoituksestani.
Kodistamme on tullut nyt pappila. Se tapahtui viikonloppuna, kun äitini viimeisteli ja ripusti olohuoneeseemme vaaleat verhot, jotka ovat palvelleet Pellon pappilassa yli 30 vuotta. Hän pelasti omansa viime hetkellä keskustassa sijaitsevasta rakennuksesta, josta on enää kaunis muisto jäljellä. Pappila purettiin muutamassa päivässä viime viikolla. Samalla tuhoutui ensimmäinen kotini.

Asuin pappilassa elämäni seitsemän ensimmäistä vuotta. Siltä ajalta on monia mukavia muistoja. Muistan, kuinka lauantaiaamuisin köllöttelimme ja juttelimme isän ja äidin sängyssä. En voi unohtaa päivää, jolloin vanhempiemme sänky räsähti rikki pitäessämme kulmakunnan lasten kanssa pomppimiskilpailuja. Muistan sunnuntaiaamut, jolloin jotkut pyhäkoululaiset tulivat herättämään meitä. Muistan myös sunnuntain kiireisen tunnelman, kun koko perhe etsi ahtaassa eteisessä ulkovaatteita sännätäkseen pyhäkoulusta jumalanpalvelukseen Pellon kirkkoon. Minulla on mukavia muistoja myös ison lapsilauman leikeistä kellarissa, kotileikeistä hienossa salissa ja monenlaisesta puuhasta suurella pihamaalla. Pappilassa opin lähes kaiken elämässä tarpeellisen: leikkimään, lukemaan, kirjoittamaan ja ajamaan pyörällä. 

En kuitenkaan jäänyt kauheasti kaipaamaan pappilaa muuttaessamme Tornionjoen rannalle Laskuun. Uusi kaunis koti ja oma huone, johon sain itse valita tapetit, voittivat oranssinväriset keittiönkaapit ja jyrkät portaat mennen tullen. Sen muistan, että yksi ystäväni  ei voinut yhtään ymmärtää, miksi muutimme jännittävästä pappilasta tavalliseen omakotitaloon.

Pappila oli minulle tärkeä paikka  nuoruudessa. Kävelin sinne  kaverin kanssa pikakiitoa  kaksi kertaa viikossa nuorteniltaan ja raamikseen. Vihreät massiiviset sohvat loivat vanhanaikaisen, mutta kodikkaan tunnelman saliin.  Siellä me lauloimme, leikimme, pureuduimme Raamattuun ja koimme kristittyjen yhteyttä. Ikkunoissa riippuivat vaaleat verhot, jotka äitini oli sinne tarpeettomina jättänyt.  Sohvatkin taisivat olla perheemme jäämistöä. 

Eräs ystäväni ja sisareni olivat keskustelleet muutama viikko sitten pappilan purkamisesta. He olivat suunnitelleet kahlitsevansa itsensä työkoneisiin protestiksi rakkaan rakennuksen tuhoamisesta. He olivat ajatelleet pyytävänsä myös minua mukaan, koska olivat täysin varmoja siitä, etten julkisuudenkipeänä ihmisenä voisi vastustaa kiusausta olla mukana tempauksessa, joka voisi herättää lehdistön mielenkiinnon. Nauroin makeasti tyttöjen suunnitelmille.

Nyt on kuitenkin pappila purettu ilman suurempia protesteja. Tytöt eivät toteuttaneet tempaustaan, vaikka yllytyshulluna ihmisenä olisin varmasti mennyt mukaan. Jäljellä on enää muistoja, vanhoja kuvia ja verhot. Toivottavasti verhot tuovat siunauksen ja rukouksen ilmapiirin uuteen kotiimme. Pappilat tulevat ja menevät, mutta Jumalan rakkaus pysyy.


perjantai 1. elokuuta 2014

Sealed With A Kiss

Olen joutunut olemaan Miehestä erossa 17 päivän ajan. Se johtuu siitä, että rippikoulujemme ajoitukset eivät menneet ihan putkeen. Seitsemäntoista päivää on pisin aika, jonka olemme olleet erossa avioliittomme aikana. Seurusteluaikana olimme erossa kokonaisen kesän minun toimiessani kesäteologina Ylitorniolla ja Miehen hoitaessa Riihimäen seurakunnassa kesäisännän vaativaa toimea.

Pitkä ero raastoi nuoren rakastuneen tytön mieltä, mutta silläkin oli varmasti tarkoituksensa. Parisuhteemme sai vankemman pohjan, kun jouduimme työstämään sitä omilla tahoillamme kesän ajan. Lisäksi Miehen ansiokas työ mm. jätevesipuhdistamon hoitajana johti siihen, että hän sai kaksi vuotta myöhemmin papin viran Riihimäeltä. Me muutimme silloin yhdessä Riihimäelle, josta saimme elämäämme ja työurallemme paljon hyviä aineksia. Olimme mukana Pekka Simojoen johtamassa EtCetera-kuorossa sekä  teimme työtä monien monilahjakkaiden vanhempien seurakunnan työntekijöiden rinnalla. Imimme itseemme vanhempien kollegoiden tietotaitoa, osaamista ja tuoretta työotetta.

Kesällä 1995 tein työtä Ylitorniolla kesäteologina ja asuin Aavasaksalla ihanan ja rakkaan Kaisa-musterin luona. Vapaa-aikana leivoin, kuntoilin ja kirjoittelin poikaystävälleni kirjeitä. Tänä yönä kaivoin kirjeet esiin, kun uni ei tullut silmään. Oli mahtavaa saada väläys kesästä, jolloin olin 20-vuotias. Kirjoitin poikaystävälleni avoimesti, laveasti, elävästi ja syvällisesti. Tekstin väleihin olin kirjoitellut runoja, raamatunkohtia, laulunpätkiä ja ajatelmia.



Lapista tulleiden kirjeiden lukeminen on varmasti ollut etelässä kasvaneesta poikaystävästä sangen eksoottista. Lenkillä kerron juosseeni yhdessä poron kanssa. Pellon murre näkyy kirjeissäni vielä selvästi; olinhan ollut opiskelemassa Helsingissä vasta yhden vuoden. Kirjeissäni tuon usein esille sitä, miten kypsymättömänä ja nuorena pidän itseäni, vaikka näin keski-ikäisen näkökulmasta tuntuu, että kaksikymppisenä olen monissa asioissa ollut varsin kypsä. En koe, että olisin loppujen lopuksi ihan hirvittävän paljon kehittynyt aikuisiällä. Kirjeissäni valittelen myös sitä, miten huonoa käsialani on. Nykyiseen käsialaan verratuna se on ihmeen selkeää.

Muistan ensimmäisestä oikeasta kesätyöpaikastani sen, miten minusta tuntui, etten tee tarpeeksi työtä 4000 markan kuukausipalkan eteen. Kirjeistä näen sen, miten valtavan monipuolista työta tein. Leirien lisäksi olin mukana kaiken maailman kissanristiäisissä, toimitin jumalanpalveuksia, tein kanttorinsijaisuuksia ja käynnistelin itse jotain toimintaa. Olin selvästikin innokas ja idearikas jo silloin. Välillä otin liikaa stressiä omille kapeille hartioilleni. Viiden nuoren kuolema kesän aikana laittoi minut pienelle paikalle. Vaikka en tuntenut kuolleita nuoria, pienen paikkakunnan suunnattoman suuri suru leimasi kesääni. Onneksi olin jo silloin rukouksen ihminen: jätin huoliani ja murheitani Herran hoitoon. Muuten en olisi kyllä jaksanut.

Kirjeissäni on paljon hurmaavia pieniä kertomuksia. Yksi huvittavimmista on kertomus muistotilaisuudesta, jonne jouduin tuuramaan naapuriseurakunnassa kirkkoherrana toiminutta isääni. Minun piti laittaa muistotilaisuudessa pyörimään nauhalta isäni puhe. Lopputulos oli se, että vedin koko muistotilaisuuden. Istuin omaisten pöydässä, luin puheen, valitsin virret spontaanisti ja säestin ne sekä juonsin koko tilaisuuden. Kirjessä kuvailen värikkäästi, miten kaikista kamalinta oli se, että minut laitettiin hakemaan ruokaa ensimmäisenä 70 hengen porukasta, vaikka en tiennyt vainajasta mitään.

"Jutun opetukset:
1. Kaikkea voi sattua, jos olet Paavo Korteniemen tyttö
2. Seurakunnan työt voivat olla moninaiset (nuori teologireppana papinsijais-kanttori-juontajana)
3. EN HALUA PAPIKSI!
Kokemus kyllä taas vahvisti sitä, etten halua papiksi. En tunne kyllä oloani kovin kotoisaksi tuomosissa muistotilaisuuksissa. Vielä tunnetta lisäsi se, kun kuulin, että kirkkoherra oli aamulla herätetty onnettomuuden jälkeen ja oli joutunut viemään poliisin kanssa tiedon nuorten kuolemista heidän koteihinsa. Minusta ei kyllä olis semmoseen! Et ole siekään helppoon ammattiin suuntautumassa...Lupaan olla hyvänä tukena, jos naimisiin asti päästään."

Naimisiin päästiin vuoden päästä. Mies vihittiin papiksi vajaan kahden vuoden päästä kirjeestäni. Minut vihittiin papiksi reilun vuoden päästä Miehen pappisvihkimyksestä. Kaikesta olen selvinnyt! Siitä kuuluu kiitos Herralle!

Jason Donovan: Sealed With a Kiss
Though we've got to say goodbye for the summer
Darling I promise you this
I'll send you all my love
Every day in a letter
Sealed with a kiss

Yes it's gonna be a cold lonely summer
But I'll fill the emptiness
I'll send you all my dreams
Every day in a letter
Sealed with a kiss

I'll see you in the sunlight
I'll hear your voice everywhere
I'll run to tenderly hold you
But darling you won't be there

I don't want to say goodbye for the summer
Knowing the love will miss
Oh let us make a pledge
To meet in September
And seal it with a kiss

Yes It's gonna be a cold lonely summer
But I'll fill the emptiness
I'll send you all my love
Every day in a letter