love

love

Olen..

Rakastan..
Kultaa, kullanmuruja, kahvia, kolmiyhteistä Jumalaa.
Kavereita, kirjoja, keskusteluja, kuntoilua, kulttuuria ja kauneutta.
Kuulun Ristinummen Rouviin. Olet lämpimästi tervetullut seuraamaan blogiani!

perjantai 26. helmikuuta 2016

Haastatteluja parisängyssä ja pimpin pelastamista

Viime kesänä otin yhteyttä Radio Deihin ja tarjouduin blogistiksi,  koska suunnittelin siirtyväni pois nykyisestä työpaikastani. Suunnitelmani muuttuivat, kun päätin jäädä kokopäivätyöhön Paavalin seurakuntaan. Yhteydenottoni ei kuitenkaan mennyt hukkaan: Radio Deistä otettiin minuun yhteyttä ja kysyttiin halukkuuttani alkaa toimittajaksi Parisuhteen palikat -ohjelmaan. Innostuin heti ajatuksesta; olinhan juuri valmistunut Solmuja parisuhteessa -neuvojaksi. Otin vastuulle oman radio-ohjelman, vaikka minulla ei ollut aikaisempaa kokemusta radiotyöstä puhumattakaan siitä, että minulla olisi ollut mitään suunnitelmaa ohjelmien sisälltöstä. Rohkea teko sekä minulta että Radio Deiltä :)

Ensimmäiset ohjelmat tein studiossa. Puhuin rakkauden kielistä ja uskottomuudesta. Tajusin heti, että viiden minuutin ohjelma-aika on sangen lyhyt. Se helpotti kovasti jännitystäni. Sain mukaani pienen nauhurin (kutsutaanko niitä vielä nauhureiksi?) ja sain hyvän perehdytyksen sen käyttöön. Ensimmäisen haastattelun tein vanhemmistani. He kertoivat siitä, mitä avioliittoleiri oli merkinnyt heidän suhteelleen. Halusin optimoida äänitysolosuhteet. Niinpä laitoin Kuopuksen katsomaan tietokoneelta ohjelmaa ja äänitimme haastattelun parisängyllä, koska makuuhuoneessa kaikuvuus oli vähäisin. Seuraavan haastattelun tein Tampereella, jossa olin vanhan pellolaisen tuttuni kanssa kämppiksinä kirkkohallituksen määräämällä reissulla. Olimme jo yöpaidoissa makaamassa parisängyssä, kun tajusin, ettemme olleet muistaneet nauhoittaa ohjelmaa. Niinpä tämäkin ohjelma nauhoitettiin parisängyssä yöpuvuissa; tunnelma oli varsin leppoisa ja kotoisa :)

Nyt minulla on ollut "oma" radio-ohjelma jo viisi kuukautta. Teen ohjelmaa ilmaiseksi vapaaehtoistyönä, joten en ole virallisesti sitoutunut mihinkään. Syksyllä vähän mietin, kuinka kauan jaksan tehdä ohjelmaa. Olen kuitenkin kevätkaudella innostunut lisää ohjelman toimittamisesta. Syksyllä haastattelin tuttavapiirini ulkopuolelta ainoastaan Parisuhdepäivillä. Nyt olen aktiivisemmin etsinyt myös muita haastateltavia. Ystäväni ovat olleet suurena apuna, kun he ovat suostuneet haastateltaviksi ja antaneet ideoita haastateltavista. Olenkin nauranut, että sovin Parisuhteen palikat -ohjelman toimittajaksi niin hyvin, koska ystäväpiirini on kummallinen.Yksi suosituimmista harrastuksista tuttavapiirissäni on parisuhdekurssien ohjaaminen :).

Tänään kävin keskellä lomaviikkoa tekemässä haastattelun WorldVisionin Pelasta pimppi -kampanjasta, jolla yritetään ehkäistä tyttöjen silpomista. Sain haastatella Annette Gothónia, joka on perehtynyt teemaan noin 15 vuotta. Totesin taas kerran, miten asiantuntijoiden on helppo puhua aiheesta. Tällä kertaa en edes itse sekoillut kovinkaan pahasti sanoissani, joten saimme koko haastattelun äänitettyä yhdellä kertaa. Haastattelut, joissa keskustellaan omasta parisuhteesta, eivät yleensä onnistu ihan yhdellä äänityksellä. On paljon haastavampaa kertoa omista kokemuksistaan, tunteistaan ja ajatuksistaan kuin niin sanotusta faktatiedosta. Siitä huolimatta haastattelut ovat sujuneet mainiosti. Ainoastaan kerran oli suuria vaikeuksia saada haastattelut tehtyä, koska minua nauratti niin kovasti. Eipä ihme, että se pariskunta on joskus kieltänyt minua ja Miestä osallistumasta heidän vetämille parisuhdekursseilleen :).

Tämänpäiväisen haastattelun jälkeen Annette totesi minulle, että voin taas lähteä jatkamaan lomaani. "Ei, minähän olen lomalla. Tämä on minun harrastukseni", vastasin. Nautin oikeasti siitä, että pääsin kesken loman käväisemään Helsingin keskustassa. Välillä on niin kiva laittaa päälle vähän siistimmät vaatteet ja korkkarit ja sipsutella menemään kauniin keskustan kivikaduilla. Ja tärkeintä oli tietysti se, että tekemäni haastattelun avulla ehkä joku ihminen kokee ahaa-elämyksen ja tahtoo antaa rahaa WorldVisionille, jotta mahdollisimman monen nuoren tytön silpominen voitaisiin estää.

Parisuhteen palikat -ohjelma joka perjantai klo 15.15. Ohjelmat löytyvät myös ohjelma-arkistosta.

Etsin koko ajan ohjelmaani uusia haastateltavia. Jos sinulla on joku hyvä idea teemasta tai haastateltavasta, laita sähköpostia osoitteeseen elina.koivisto@evl.fi.


PS. Lupaan, ettei haastattelua tehdä parisängyssä enkä kysy mitään pimpistä :).
   








torstai 25. helmikuuta 2016

Lomastressiä

Olemme Miehen kanssa tulleet vanhoiksi. Siitä kertoo se, että meillä on molemmilla niin sanotut täydet lomat, 38 vuosilomapäivää. Olemme etuoikeutetussa asemassa siinäkin mielessä, että olemme pystyneet olemaan ainakin jompi kumpi lomilla yhtä aikaa lasten kanssa sekä syyslomalla, joululomalla, hiihtolomalla että pääsiäislomalla. Pienen paikkakunnan pappina olisimme paljon enemmän kiinni töissämme juhlapyhinä kuin nyt suurten kaupunkiseurakuntien paimenina. En olisi osannut kuvitella, että saamme järjestymään näin hyvin lomamme. Yksi syy sille, että halusin uskonnon- ja psykologianopettajaksi papin ammatin sijaan oli nimittäin se, että ajattelin kauhulla heitteillä olevia lapsia, jos molemmat vanhemmat ovat pappeja. Onneksi Jumala on niin viisas, että hän on osannut johdattaa meitä tässäkin asiassa. Ei voi olla muuta kuin kiitollinen!

Kiitollisuudesta huolimatta viime vuosina perheessämme on ollut harvinaisen paljon lomastressiä, yleensä paljon ennen varsinaista loman ajankohtaa.  Meidän on ollut hyvin vaikea löytää moneen vuoteen lomakohteita, jotka sopisivat meille kaikille. Se johtuu ensinnäkin siitä, että lapsemme ovat niin eri-ikäisiä ja kahta eri sukupuolta. Heidän harratuksensa ja kiinnostuksenkohteensa ovat hyvin erilaisia, samoin kuin minun ja Miehenkin. Sen lisäksi kaikilla perheenjäsenillä on hyvin vahvoja mielipiteitä ja näkemyksiä. Niinpä perheessämme on pidetty joka vuosi aika monta perhekokousta, joissa on yritetty päästä yhteisymmärrykseen siitä, mitä lomilla tehdään. 

Viime keväänä olin taas kerran stressantunut siitä, ettemme keksineet kesälomalle mitään lomakohdetta, joka olisi sopinut kaikille perheemme jäsenille ja lompakollemme. Eräässä naistenillassa, jossa harjoitimme kuuntelevaa rukousta, ystäväni näki näyn. Siinä keinuin leppeässä kesäsäässä iloisena ja vapautuneena. Silloin pääsin turhasta stressistä enkä enää yrittänytkään itse suunnitella meille hyvää kesälomaa. Saimme hyvän loman, vaikka kesäkuuhun kuuluivat Kuopuksen borrelioosi, pikkupoikien vesirokko ja törkeän huonot säät. Siitä huolimatta nautimme lomailusta leppoisassa ilmapiirissä kotona. Vesirokkokaranteenin vuoksi emme voineet tavata paljon ketään ihmisiä. Ehkä tarvitsimme juuri sellaista lomaa intensiivisen kevään jälkeen. Saimaan reissu kahdestaan Miehen kanssa sekä Vaasan ja New Winen -reissut lasten kanssa riittivät mainiosti loman huvituksiksi. Mielessä oli monta pientä retki-ideaa, joita en ehtinyt toteuttaa poikien sairastelun vuoksi. 

Tänään aloimme miettiä Miehen kanssa Flamingon kylpylässä, kannattaako edes lähteä ulkomaille koko perheellä. Kotona lomailu on tuntunut nyt hiihtolomalla niin hyvältä. Olen nauttinut suunnattomasti siitä, ettei ole tarvinnut pakata eikä matkustaa minnekään kauas. Kotona perheen ruokkiminen on helppoa, pyykit saa pestyä kätevästi ja kaikki tavarat löytyvät helposti. Lomalla mökissä tai loma-asunnossa menee yllättävän paljon aikaa kaikenlaiseen säätämiseen.

Olemme tehneet nyt kotilomalla samanlaisia asioita kuin matkoilla: urheilleet, shoppailleet sekä käyneet elokuvissa ja kylpylässä. Lisäksi lapset ovat käyneet erilaisissa huvittelupaikoissa. Parasta kotilomassa on se, ettei kaikkien tarvitse olla yhdessä 24/7. Minä olen päässyt välillä ystävän kanssa jumppaan. Neidillä on ollut kaveri yökylässä ja mukana shoppailureissulla. Mixu käy kavereiden kanssa SuperParkissa ja Megazonessa. 

Olisin niin valmis luopumaan haaveestani päästä kolmen vuoden tauon jälkeen koko perheellä ulkomaanmatkalle, jos Suomeen luvattaisiin kesäkuuksi lämmintä säätä. Pelkkä Espanjan lomakuvan näkeminen saa mielen lämpimäksi, kun taas Tampereen kylpyläloma herättää kylmiä muistoja. Lumipallo tuntui kylmältä kädessä sviitin parvekkeella keskellä kesäkuutakin. Siitä olen kaikesta huolimatta varma, että minulle tulee hyvä kesäloma. Muista perheenjäsenistä en sitten tiedäkään. Elämä on asennekysymys! 



sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Rikottuja paitoja ja muuttosuunnitelmia

Tänään minulla ja Kuopuksella meni suunnitelmat uusiksi. Olimme ajatelleet mennä uimahalliin polskuttelemaan, mutta hiihtäjät joutuivat ottamaan rakkaan Boran takavetoisen Hyundain kieltäytyessä yhteistyöstä lumisateen vuoksi. Onneksi olemme lukeneet viime päivinä yhdessä monta kertaa Elsa ja Narkissos -kirjaa, jonka yhtenä tavoitteena on lisätä pettymysten sietokykyä. Niinpä me emme olleet moksiskaan suunnitelman muuttumisesta, vaan otimme ilon irti kotipäivästä. Minä siivoilin paikkoja kuntoon ja kuuntelin samalla peräti kaksi radiojumalanpalvelusta Kuopuksen ollessa omissa touhuissa. Sitten vietimme pitkän yhteisen hetken kirjaston kirjojen parissa. 

Olen kuvitellut lukeneeni kaikki Astrid Lindgrenin kirjat lapsilleni, mutta nyt löysin lukemattoman kirjan "Se pikkuinen Lotta". Meillä on itsellä muut Lotta-kirjat enkä ole kyllästynyt niihin, vaikka olen lukenut niitä valtavan monta kertaa. Kirjavan kammarin blogissa kirjaa kuvattiin näin: "Se pikkuinen Lotta ei ole minulle lapsuudesta ainakaan kovin tuttu. Olemme lainanneet kirjaa nyt kirjastosta ja lukeneet Stellan kanssa, mutten muistanut tarinaa ulkoa. Se on kyllä aika kiva: Lotalla on huono päivä ja hän suuttuu niin, etenkin äitiinsä, että päättää muuttaa pois kotoa. Naapurin Vuorisen tädin luota löytyykin sopiva romukamari, jota hän tarjoaa Lotalle vuokrattavaksi. Lotta innostuu, siivoaa ja järjestää kamarin itselleen sopivaksi kodiksi. Janne ja Minnakin käyvät ihastelemassa kamaria, myös isä ja äiti vierailevat. Lotta on kuitenkin vakaasti sitä mieltä, ettei palaa kotiin vaan jää Vuorisen tädin romukamariin asumaan. Kuten arvata saattaa, yön tullen pienen tytön päättäväisyys horjuu, kun häntä alkaa pelottaa. Onneksi isä tulee pelastamaan juuri oikealla hetkellä ja kantaa tyttärensä kotiin. Siellä Lotta ja äiti sopivat riitansa ja Lotta pääsee omaan sänkyynsä nukkumaan."

Ihastuin kertomukseen heti. Kaikki Lotta-kertomukset ovat valloittavia, mutta tämän kertomuksen tapahtumat olivat kuin suoraan meidän perheemme elämästä. Lotta leikkasi suutuksissaan paidan saksilla rikki. Meillä Kuopus kulkee nyt päivittäin (ja öin) futispaidassaan, jonka hän suutuspäissään saksi vain pari päivää sen ostamisen jälkeen. Erityisen ikävältä saksiminen tuntui sen vuoksi, että Messin paita oli isoveljen omilla rahoilla ostama lahja. Halusin säilöä tämän merkittävän muiston enkä laittanut paitaa roskiin. Nyt Kuopuksella on alkanut futiksen fanituskausi: hän pelaa pleikalla FIFA16-peliä ja tekee tietokoneella futisjoukkueita. Aika näppärää toimintaa viisivuotialata, joka on vasta oppinut lukemana. Niinpä hän löysin Messi-paidan eikä välitä ollenkaan siitä, että se on täynnä reikiä. Aavistuksen hävettää päästää häntä reikäisessä paidassa päiväkodin jumppaan, mutta neljännen lapsen kanssa sekin onnistuu. Synttärilahjaksi mietin kyllä futispaidan ostamista.




Kertomuksen pääteema, kotoa muuttaminen, tuntui myöskin hyvin tutulta. Meidän kolme vanhinta lastamme suunnitteli jossain vaiheessa säännöllisin väliajoin kotoa muuttamista vanhempien typeryyden vuoksi. Joku oli muuttamassa mummolaan, mutta yleensä muuttoa suunniteltiin läheiseen metsään tai kotikujan betoniporsaalle. Kuopuksella ei samanlaisia aikeita ole ollut. Eihän hän vielä ole edes muuttanut vanhempien makuuhuoneesta minnekään. Ehkä jo ennen rippikouluikää ;)

  

perjantai 19. helmikuuta 2016

Rauha Räppääjän kohtalotoveri

Meidän perheemme isot ja pienet lapset ovat eläneet monella tapaa erilaisen lapsuuden. Neiti on kauhistellut sitä, miten huonon lapsuuden pikkuveljet elävät, kun heidän ruutuaikansa on pidempi kuin isosisaruksilla aikoinaan. Häntä kuunnellessa tulee sellainen olo, että hän on syntynyt vähintäänkin aikana, jolloin leikittiin käpylehmillä :).

Tänään puolestaan Esikoinen motkotti siitä, miten pilaamme pikkupoikien terveyden antamalla heidän syödä niin usein suklaakeksejä. Hänen lapsuudessaan niitä syötiin korkeintaan kerran viikossa. Se on kyllä totta. Vanhin lapsi sai ensimmäisen karkkinsa  rikottuaan suosikkiravintolassamme lasin. Olin niin järkyttynyt vahingosta, etten tajunnut kieltää vahtimestaria antamasta tikkaria kaksivuotiaalle. Muistan, miten perhepäivähoitajan teinitytöt säälivät lastamme, joka sai vain rusinoita muiden popsiessa karkkia. Kuopus taas on kasvatettu kekseillä. Hänelle työnnettiin keksi suuhun aina silloin, kun tilanteesta ei muuten selvitty. Niitä tilanteita riitti neljän lapsen perheessä. Niinpä hän kokee päivittäisten keksiannosten kuuluvan vähintäänkin ihmisoikeuksiin.

Jotkut asiat ovat pysyneet perheessämme samanlaisina. Risto Räppääjä -kirjat ja -elokuvat eivät kyllästytä vieläkään minua ja Miestä. Enää emme ehkä taistele siitä, kumman vuoro on lukea kirjaa, mutta lukeminen tuntuu edelleen viihdyttävältä ja hauskalta. Kuopus nauttii valtavasti Risto Räppääjien lukemisesta. Isoveli ei enää samalla tavalla ole kiinnostunut niistä kirjoista, mutta Risto Räppääjä -elokuvia hän katsoo mielellään. Niinpä aloitimme tänään pikkupoikien kanssa hiihtoloman juhlallisesti katsomalla Risto Räppääjä ja Yöhaukka -filmin ensi-iltana paikallisessa elokuvateatterissa. 

Olimme kaikki kolme elokuvasta innoissamme. Kuopusta tarina jännitti valtavasti. Mixu nautti elokuvan katsomisesta ja musiikista. Minä puolestani samaistuin täydellisesti Rauha Räppääjän osaan. Minulla on nimittäin samanlainen ongelma kuin Rauhalla: liian paksu nimetön. Sen vuoksi en ole käyttänyt kolmeen vuoteen kihla- ja vihkisormuksiani. Juuri tällä viikolla olen päättänyt, että yritän pudottaa vähän painoani. En sen vuoksi, että minulla olisi mitään tarvetta olla timmimässä kunnossa. Ainoa syy on se, että olen varannut meille Suomenlinnan kirkon 20-vuotishääpäivää varten. Silloin olisi hyvä olla sormukset nimettömässä.

En millään haluaisi käyttää rahaa sormusten suurentamiseen, koska korjautin vihkisormuksen timantit yli 400 eurolla vähän ennen kuin se tuli liian pieneksi. (Sormuksen arvo taisi moninkertaistua: ostimme sen köyhinä opiskelijoina 50% alennusmyynnistä alle tuhannella markalla).  Vaasan vuosina puolestaan maksoin maltaita, että sain pienennettyä sormukset sopivan kokoisiksi. Siinäpä taitaa olla syy siihen, että ne ovat nyt liian pienet. Niinpä aion kokeilla, auttaisiko pieni painonpudotus. Tai sitten kärsin paksusta nimettömästä ja marssin nöyrästi kultasepänliikkeeseen suurennuttamaan sormukset. Elokuvasta opin sen, että kannattaa kertoa rehellisesti ongelmistaan, esimerkiksi paksusta nimettömästään. Silloin pääsee paljon vähemmällä eikä poliisillekaan tule turhia töitä. Tervemenoa elokuviin katsomaan Rauhan nimetöntä!


torstai 18. helmikuuta 2016

Omalla paikalla Jumalan käytössä

Eräänä marraskuisena keskiviikkona ajelin työpäivän jälkeen neljän ruuhkissa kohti Saloa. Minut oli kutsuttu pitämään luentoa kuolemansynneistä ja kristillisistä hyveistä. Olin aika väsynyt enkä olisi oikein jaksanut tehdä mitään ylimääräistä oman työni lisäksi. Jo kesällä sovittua vierailua en voinut tietenkään peruuttaa. Kaiken lisäksi paikalle oli tulossa muutama ystävä kuuntelmaan luentoa ja tapaamaan minua. Siitä olin innoissani.

Pitäessäni luentoa koin olevani omalla paikalla. Nautin siitä, että sain kertoa rippikoululaisista, työikäisistä ja eläkeläisistä koostuneelle yleisölle oivalluksistani ja siitä, mitä olin teemasta vuosien aikana oppinut. Ihmiset kuuntelivat kiinnostuneina. Useampi ihminen myös pyysi minua lähettämään PowerPoint-esityksen sähköpostiin. Minusta tuntui myös hyvältä, että vierailevana luennoitsijana panostin siihen, että minulla oli tyylikkäät vaatteet ja meikki kunnossa. Omassa työssäni kuljen yleensä arkisin aika tylsissä vaatteissa, kun en aamuisin jaksa tai ehdi panostaa. En todellakaan kuulu niihin naisiin, jotka  jaksaisivat aina olla huoliteltuja.

Tänään pääsin luennoimaan Järvenpään naistenkahvilaan. Kahvilan suunnittelutiimi kysyi minua luennoitsijaksi ehkä marraskuussa. Lupasin tulla, mutta pyysin heitä keksimään minulle sopivan aiheen, koska oma pääni löi tyhjää. He valitsivat minulle teemaksi "Miten löydän rauhan?". Aloin miettiä aihetta päässäni jo joulukuussa: joulusaarnani syntyi niistä ajatuksista. Muutama viikko sitten aloin lukea kirjallisuutta luentoa varten. Innostuin valtavasti aiheesta ja koin sen hyvin monipuoliseksi ja tärkeäksi.

Tänä aamuna laitoin vain villasukat jalkaan, asettauduin tietokoneen ääreen kirjapinon kanssa ja laitoin ylistysmusiikin soimaan. Nautin suunnattomasti siitä, että sain sukeltaa teemaan ilman kiirettä. Vietin koko vuosilomapäiväni niin tiukasti työn merkeissä, etten ollut lasten ihmetykseksi ehtinyt edes siivota keittiötä. Työn tekeminen kannatti, koska sain aikaan hyvän kokonaisuuden teemasta "Mistä löydän rauhan?". Ehdin vielä päivällisen jälkeen korjata napin jakkupuvusta, josta on tullut luennointiasuni.

Ilta naistenkahvilassa vahvisti ajatustani siitä, että yksi kutsumukseni on olla luennoimassa naistenilloissa ja
-tapahtumissa. Nautin taas siitä, että sain puhua minulle tärkeistä asioista yleisölle, joka jaksoi kuunnella keskittyneesti alusta loppuun. Välissä ystäväni Anna lauloi esitykseeni sopivia koskettavia lauluja, joista tuli kyynel silmäkulmaan. Oi, kuinka tuntui hyvältä olla yhdessä Jumalan käytössä!








Kummi, kummimpi, kummin

Lapsena kummit olivat päivittäin mielessäni. En nähnyt kuudesta kummista ketään kovinkaan usein, muttarukoilin joka ilta heidän puolestaan. Näin he säilyivät mielessäni läpi lapsuuden ja tulivat minulle tärkeiksi ihmisiksi. Muistan kiitollisena myös monia lahjoja, joita heiltä sain. Muotitietoinen ja nuorekas kummitätini lahjoi minua kauniilla vaatteilla, joista olin tosi ylpeä. Yhdet kummeista ostivat minulle upean peilillisen kirjoituspöydän muuttaessamme uuteen kotiin. Yksi kummi otti minut kesätöihin jo vitosluokkalaisena tekemään koodausta. Taskurahan saaminen tuntui tosi kivalta. 

Minulla on seitsemän kummilasta: neljä poikaa ja kolme tyttöä. Välillä minulla on huono omatunto siitä, etten ole osannut olla niin hyvä kummitäti kuin olisin halunnut. Olen toki lähettänyt syntymäpäivä- ja joululahjat, rukoillut heidän puolestaan sekä yrittänyt tavata kaikkia kummilapsiani suhteellisen säännöllisesti. Pitkien välimatkojen ja ruuhkavuosien vuoksi en ole kuitenkaan pystynyt luomaan moneenkaan kummilapsistani läheistä luottamussuhdetta. Kummityttöni ovat asuneet aina toisella puolella Suomea, kun taas kummipojilla on iän karttuessa ollut hieman eri intressejä kuin minulla. Kummipoikien äiteihin olen kyllä hoitanut hyvin suhteita kahvipöydän ääressä ja tällä lailla ollut tukemassa välillisesti kummilapsiani. Kummipojat taas ovat viihtyneet hyvin poikiemme seurassa. 

Tänään puhuin eräässä ryhmässä ohimennen kummiudesta naisten kanssa. Totesimme yhdessä, miten joskus etäinen kummisuhde voi tulla läheisemmäksi vasta aikuisena jossakin kriisitílanteessa tai elämäntilanteen muuttuessa. Toivon, että voisin olla sellainen kummitäti, joka voi tarpeen tullen olla apuna ja tukena.

Viime aikoina olen iloinnut siitä, etät minulla on vanhempieni lisäksi uskollisia kannustajia. Kummisetäni ja -tätini ovat lähettäneet rohkaisevia tekstiviestejä kuunneltuaan minua radion aamuhartauksissa tai luettuaan lehtiartikkeleita minusta tai perheestäni. Se on tuntunut tosi hyvältä. Nuorin kummilapseni on ollut myöskin ahkera kannustaja. Hän on tutkinut saamieni valokuvien perusteella innolla lehtiä, joissa on ollut kummitädin kuvia. Iloitsen valtavasti siitä, että yksi kummitytöistäni asuu pysyvästi samalla paikkakunnalla ja vieläpä tosi lähellä. Kummilasta tulee hänelle sangen tuttu paikka ♥


tiistai 16. helmikuuta 2016

Ystävänpäivän moka

Mokasin ystävänpäivänä pahasti. Olin odottanut uskollisen ystävän juhlapäivää pitkään. Kun se vihdoin tuli, en huomannut koko asiaa. Onneksi huomasin mokani seuraavana päivänä. Rakas Bora, jota kutsutaan myös Missiksi, oli saavuttanut ystävänpäivänä  550 000 kilometrin haamurajan. Kukapa olisi uskonut yli kuusi vuotta sitten, kun Bora tuli meille käyttöön, että se pelittää vielä näin monta vuotta. En ainakaan minä.



Eräänä päivänä ajellesani rakkalla Boralla harmittelin mielessäni sitä, että auton korjaus oli maksanut niin paljon. En sanonut mitään, mutta mielessäni oli ajatus: "Koskahan me pääsemme tästä autosta eroon?" Hetken päästä takapenkiltä alkoi kuulua itkua. Kysyin Kuopukselta, mikä hänellä on hätänä. "Mulla tulee niin ikävä Boraa, jos se joutuu romuttamolle", poika itki. Olin järkyttynyt siitä, että hän reagoi tuolla tavalla, vaikka en ollut sanonut mitään ääneen. Otin sen itselleni Jumalan puheena siitä, miten minun täytyy olla kiitollinen uskollisesta autosta, joka helpottaa arkeamme valtavasti. 

Kuopuksen ja Boran suhde on aivan erityinen: viisivuotias kutsuu Boraa äidin ja hänen autokseen. Yhdessä rukoilimme kolme vuotta sitten, että Bora tulee kuntoon sen jälkene, kun olin ajellut liian monta kilometriä punainen öljyvalo päällä. Silloinkin rukouksiimme vastattiin! Eilen annoimme rakkaalle ystävälle lahjaksi kauniin ruusun. Emme kylläkään ostaneet sitä varta vasten autolle, vaan sain sen LadyLinen avoimista ovista mukaani. (Ruusun lisäksi sain BodyPumpista täksi päiväksi ihanan kipeät lihakset. Treenikipu on parasta kipua!)


Esikoinen haluaa juhlistaa Boraa sitten, kun se saavuttaa seuraavan virstanpylvään 555 555 km. Jos vaikka silloin keittäisimme pullakahvit ja kutsuisimme lähellä asuvia ystäviä kylään. Pitää olla tosi tarkkana mittarin kanssa!  

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Siunatut kuvaukset

Kaikki ystäväni, sukulaiseni  ja blogini uskolliset lukijat tietävät, että olen toivoton linssilude. En häpeä sitä ominaisuutta, vaan olen hyväksynyt sen osaksi persoonaani. Kuullessani Askel-lehden haluavan julkaista minusta jutun lehdessä aloin välittömästi miettiä kuvauksia. Haaveilin siitä, kuinka ihana olisi saada omaankin käyttöön itsestä kauniita kuvia. Niinpä päätin panostaa kuvauksiin niin, että kävisin kosmetologilla meikattavana. Odotin innokkaana, milloin kuvaaja ottaa yhteyttä.

Valokuvaaja soitti minulle kesken kiireisen työpäivän. Hän sanoi, että valokuvien pitäisi olla valmiina muutaman päivän päästä. Hän toivoi, että olisin kuvissa lasten kanssa. Miehen kanssa tutkailimme kaiken kiireen keskellä aikataulujamme. Sunnuntailta löytyi vapaa hetki hiihtokilpailujen ja kummipojan synttäreiden välistä. Kuvaaja lupasi, että puoli tuntia riittää hyvin kuvauksen toteuttamiseen. Olin vähän pettynyt, kun suunnitelmani kosmetologilla käynnistä ei voisi toteutua. Pikkupoikien hiuksetkin näyttivät aika kamalilta. "Olen varannut jo Kuopukselle ajan parturiin tiistaiksi", totesi Mies. "Hyvä ajoitus, kun kuvaukset ovat jo sunnuntaina!" vastasin. 

Kuvauspäivänä olin poikien huoltajana hiihtokisoissa Miehen työpäivän vuoksi. Iltapäivällä teimme vahdinvaihdon. Hoputin Mixua lähtemään kanssamme kotiin, jotta hän ehtisi mukaan kuvauksiin. Poika valitsi kuitenkin palkintojenjakoon osallistumisen onnistuneen kisan jälkeen. Ajelimme Kuopuksen kanssa kahdestaan kotiin, pesin nopeasti hiukset ja laitoin pojan kuvauskuntoon. Kuvaajan saapuessa paikalle olin vielä vähän vaiheessa: levittelin ripsaria kuvaajan tutustuessa kuvausmiljööseen.  

Kuvaukset onnistuivat ihanasti kaikesta sähläyksestä huolimatta. Taivaan Isän lahjana olosuhteet olivat lähes täydelliset: kaunis pakkaspäivä, lumiset puut ja kevätauringon ensimmäiset säteet. Yhden lapsen kanssa toimiminen oli mutkatonta ja helppoa. Valokuvaaja Laura Oja ohjasi meitä ihanasti ja kannustavasti. Hän oli innoissaan siitä, että tapasi kerrankin suomalaisia, jotka nauttivat kuvattavana olemisesta.  Viisivuotias nautti myös siitä, että äiti keskittyi vain ja ainoastaan häneen. Yhteinen lyhyt hetki tuntui pyhältä. Se oli kuin lahja taivaasta kiireisen päivän keskellä.

Saadessani kuvat olin aivan häkeltynyt siitä, kuinka ihania ja onnistuneita ne olivat. Opin taas sen, miten minun ei tarvitse itse kontrolloida asioita, vaan luottaa siihen, että Herra johdattaa kaiken parhain päin. Sain Facebookiin Askeleen lukijalta ihanan kommentin, joka vahvisti kokemukseni.  "Halusin kommentoida Askeleen juttua, joka oli minusta niin hyvä ja etenkin minua kosketti se kuva, jossa poikasi katsoo sinua. Siinä on niin paljon pokkeuksellista hellyyttä ja yhteyttä äidin ja lapsen välillä. Se on ikonin kaltainen. Rauhoittaa mielen ja antaa voimaa."  Kiitos Herralle, joka osoittaa rakkauttaa niin tuhansin eri tavoin ♥






lauantai 13. helmikuuta 2016

Kilpailu käynnissä, vaikka palkinnot ja säännöt vielä hukassa

Meillä pikkupojat nukutetaan edelleen. Nukutukseen kuuluu kirjan lukemista, yhteistä rukousta ja vanhemman läsnäoloa siihen asti, että lapsi on nukahtanut. Viime syksyn ja alkukevään aikana vanhempikin on nukahtanut melkein joka ilta. Olemme Miehen kanssa ajatelleet, että se on merkki siitä, että tarvitsemme enemmän unta. Yleensä kiskomme nukahtaneen ylös viimeistään yöteelle, jos sinä iltana ei ole töihin liittyviä valmisteluhommia tehtävänä. 

Yhtenä iltana kutsuin Mixua lukemaan Risto Räppääjää, jonka Kuopus oli jo ottanut esille. "Odota hetki, mä luen vielä vähän Raamattua!" huusi poika omasta huoneestaan. "Mitä, onko se kilpailu jo alkanut?" ihmetteli Kuopus. Olen käynnistänyt paaston ajaksi perheenjäsenillemme kilpailun siitä, kuka lukee eniten Raamattua. Lupasin, että voittajalle annetaan hyvä palkinto. En kuitenkaan määritellyt palkinnon sisältöä, koska olisi hyvin vaikea keksiä palkinto, josta tulee voittajalle iästä riippumatta hyvä mieli. Niinpä ajattelin miettiväni palkinnon vasta sitten, kun tiedän, kuka on voittaja. Kilpailusääntöjen tekeminenkin on vähän vaiheessa. Pikkupojat saavat lukea lapsille tarkoitettuja versioita, mutta en ole vielä ehtinyt miettiä, miten ihmeessä saan verrattua niitä tavalliseen Raamattuun. En tiedä sitäkään, miten otan huomioon lukijan iän suhteessa luettuun määrään. Kuopuksen tilannekin on hieman ongemallinen: voiko hän voittaa kilpailua, jos vanhemmilla ja isosisaukset eivät jaksa lukea hänelle raamtunkertomuksia niin paljon kuin hän jaksaisi kuunnella?

Käytännölliset ongelmat ovat kuitenkin pieniä, jos voin kilpailulla innostaa lapsia lukemaan Raamattua säännöllisesti. Minä ahmin rippikoulun jälkeiset vuodet Raamattua. Luin kirjan läpi vähintään kerran vuodessa. Lukemiseen minua innotti rastituskortti, josta sain aina ruksata ne luvut, jotka olin lukenut. Raamatunlukemiseen tuli ihan himo. Luettuani  päivän annoksen (kolme lukua arkisin ja viisi lukua pyhäpäivisin) jatkoin usein vielä ylimääräisiä lukuja, minkä vuoksi ehdin lukea läpi tämän kirjan, jota voi kutsua kirjastoksikin, kaksikin kertaa vuodessa. Työssäni minulla on ollut suurta hyötyä tästä nuoruuden himosta! 

Lapsillemme olemme lukeneet pienestä pitäen raamatunkertomuksia muiden kirjojen ohella iltalukemisena. Kuopuksen vauvavuotena osallistuimme tosi kivaan projektiin, Raamattumaratoniin, jossa luettiin yhdessä Raamattua, keskusteltiin ja tehtiin monipuolisia tehtäviä. Se sopi upeasti siihen elämäntilanteeseen: meillä oli tosi hauskoja hetkiä ja syvällisiä keskusteluja lasten kanssa. Raamattunmaratonissa on kivasti tehty välietappeja, jolloin palkitaan koko perhe luku-urakasta yhdessä sovitulla tavalla. En muista, pääsimmekö ikinä perille toteuttamaan pääpalkintoa. Kunniakirjatkin taisivat jäädä kirjoittamatta.  Joka tapauksessa yhteinen matka oli siunattu ja hauska. Suosittelen Raamattumaratonia, kaikille perheille, joissa on 3-12-vuotiaita lapsia. Eri-ikäisille lapsille on mietitty sopivat luettavat raamatut. Valitettavasti Raamattumaraton-projekti tuli ennen kuin Jaakko Heinimäki teki ensimmäisen suomalaisille lapsille kirjoitetun Suomen lasten Raamatun. Se on ehdoton suosikkini lapsille tarkoitettujen versioiden joukossa. 

Raamattumaratonin lisäksi perheessämme on luettu välillä Raamattua Donkki-lehden ja Liftari-raamatunlukuoppaan innostamana. Olin niin iloinen siitä, että Esikoisen isonen tilasi hänelle vuodeksi Liftarin. Melkoinen rahallinen panostus nuorelta! Ensi syksynä Neiti saa luultavasti samanlaisen lahjan omalta isoseltaan, koska menee saman järjestön rippileirille. Kotiäitinä kirjoittelin raamatunselityksiä saman Raamatunlukijain liiton aikuisille tarkoitettuun Hetkinen -raamatunlukuoppaaseen  , jota voin myös suositella varsinkin niille, jotka eivät ole lukeneet kovin paljon Raamattua. 

Miehen kanssa me luemme uskollisesti Raamattua mm. Vaarin viitoittamilla reiteillä. Hänellä oli tapana antaa lapsilleen lahjaksi Päivän Tunnussana -kirja, jossa löytyy kaksi lyhyttä ja kaksi pidempää raamatunkohtaa jokaiselle päivälle. Tuntuu hyvältä, että kiireisinäkin aamuina ehdin lukea ainakin muutaman jakeen Raamattua Päivän Tunnussanasta. Päivä voi lähteä silloin paljon parempaan suuntaan! Haastan sinutkin paastonaikana lukemaan Raamattua. En lupaa palkintoa, mutta luulen, että Taivaan Isä voi antaa sinulle Raamatun kautta ihanaa rohkaisua, lohdutusta ja toivoa. 

PS. Täältä voi tilata Päivän tunnussanan hurjaan 4,5 euron alennushintaan! http://www.kristillinenkirjakauppa.fi/index.php?sid=30003&tuoteid=58311


torstai 11. helmikuuta 2016

Paastoa tanssien


Suosittu suomenruotsalainen blogisti ja papinrouva Amanda Audas-Kass kohautti joulukuussa kertomalla hieman erilaisesta paastosta. Hänellä ja hänen miehellään oli paastonaikana "hångel-december". En tiedä, mikä olisi oikea suomennos tuolle ilmaukselle. Wikipediasta sain selville, että hångel tarkoittaa sensuellia rakkaudenosoitusta, joka koostuu intensiivisistä suudelmista ja välillä myös intiimeistä hyväilyistä. Wikipedia ilmoittaa asiallisesti hångelin kuuluvan usein esileikkiin.

Tällaiseen paastoon pariskunta siis sitoutui paastonajaksi. Ei hassumpaa, kun juuri tänään iltapäivälehden kannessa luki, että suomalaisten seksielämä on pahasti hiipunut. Omaan parisuhteeseen panostaminen paastonaikana on oikein hyvä teko, joka suojelee houkutuksilta ja kiusauksilta.

Minä ajattelin tänä paastonaikana panostaa raamatunluvun lisäksi tanssimiseen. Aloitin nimittäin tammikuussa puolen vuoden tauon jälkeen Gospel-lattarit. Huomaan sen, miten hyvää tanssiminen hengellisen musiikin tahtiin tekee minulle. Tänäänkin sain koko vapaapäiväksi iloa siitä, että tiesin illalla pääseväni tanssimaan. Itse tunnilla olin ihan fiiliksissä Johannan ja Mintun johtaessa meitä eri-ikäisiä naisia ylistämään Jumalaa ja nauttimaan kehostamme afrojen, merenquen, salsan ja samban tahtiin. Musiikki oli taas aivan taivaallista. Loppuvenytyksissäkään en voinut keskittyä pelkästään venytettävään liikkeeseen, koska sydämeni täyttyi ylistyslauluja kuunnellessani ilosta ja halusin nostaa käsiä ylistääkseni Herraa.

Tanssiminen ei ole kuulunut suomalaiseen kristilliseen perinteeseen, varsinkaan Lapissa. Niinpä olin ihmeissäni vuonna 2002, kun vanha nainen profetoi minulle rukousleirillä Torniossa, että Jumala haluaa minun tanssivan. Tanssi on siitä lähtien ollut minulle tärkeä tapa ylistää Jumalaa, rentoutua ja iloita. Olen onnellinen siitä, että minulla on mahdollisuus osallistua säännöllisesti Gospel-lattarit-tunneille. Niissä yhdistyy ihanasti tanssin ilo, jumpan riemu, kristittyjen naisten yhteys ja vieläpä Jumalan läsnäolo. Messussa pääsen harvoin samanlaiseen riemulliseen ylistysfiilikseen kuin näillä tanssitunneilla. Tänäänkin lauloin mukana tanssiessani: "I worship you, my Lord. I follow you. You give me happiness and take away emptiness..." tai jotain sinnepäin.

Siispä tänä paastonaika aion ylistää Jumalaa tanssien sekä Gospel-lattareissa että kotona ylistysmusiikin tahtiin. Luulen, että se ilahduttaa taivaallista Isää kovasti. Aion  hankkia itselleni vihdoinkin jonkun kauniin tanssiasun, kun en ole vielä raaskinut ostaa, vaikka olen käynyt tunneilla jo tosi monta vuotta. Paastonaikana haluan pitää huolta muista ihmisistä, mutta myös itsestäni. Annan reilummin rahaa hyväntekeväisyyteen, mutta en unohda marttyriäitien tapaan omia toiveitani. Tulin tosi hyvälle mielelle, kun Mies oli aidosti pahoillaan siitä, etten ehtinytkään suunnitelmieni mukaan yhteen alennusmyyntiin. Hänkin haluaa, että panostan itseeni, koska iloisena ja hyvinvoivana olen parempi vaimo ja äiti. Satu Kreivi-Palosaari on kirjoittanut ihanan paastonajan aforismin, jonka mukaan aion elää seuraavat seitsemän viikkoa.

-Katso isä!
Pikkutyttö ottaa pari tanssiaskelta,
heilauttaa vaaleita hiuksiaan taaksepäin ja nauraa.

Isä katsoo tytärtä ihastuneena.
- Oletpa sinä nätti.

Tyttö juoksee isän kaulaan.

Kun paastoat, voitele hiuksesi ja pese kasvosi, sanoo Jumala
ja aikoo katsella minua.

- Katso Isä!

Satu Kreivi-Palosaari

"Älkää olko synkän näköisiä niin kuin tekopyhät." Matt. 6:16





tiistai 9. helmikuuta 2016

Hyväntekeväisyyttä hymy huulilla

Minusta olisi tullut hyvä kansankynttilä. Nyt panostan kaiken kasvatus- ja sivistysintoni perheenjäseniini. Kokoan perheen pöydän ääreen tärkeinä päivinä ja huolehdin siitä, että kulttuuriperintö siirtyy sukupolvelta toiselle. Viime päivinä kodin omalle kansankynttilälle on riittänyt puuhaa. Viikon sisällä on käsitelty Runebergin päivää, laskiaista, paastoa ja Yhteisvastuu-keräystä.  Yhteisvastuuseen kasvattaminen tuntuu tänä vuonna erityisen tärkeältä. Niinpä panostin teemaan ja otin esille isäni tekemän Yhteisvastuu-kansion "Rakkauden silmukat". Sieltö löysin koskettavan runon, jota käytin sekä messussa että kotona.

Tule, veljeni, jakakaamme ruoka keskenämme. Tule, jakakaamme kaikki, mikä kasvaa maan päällä. Liha minulle ja riisi sinulle, kansanmuna minulle ja riisi sinulle. Tämä on hyvää minulle ja riisi sinulle. Juusto, säilykkeet, ja kinkku ja kala, hedelmät ja viini ja maito pöydälle ne kuuluvat minulle ja kourallinen riisiä ei enempää eikä vähempää sinulle.

Tule veljeni jakakaamme kivut keskenämme. Sinä saat suuremman    osan. Kivut sinulle, lääkkeet minulle, bakteerit sinulle, rokotukset minulle. Sinä kuolet tosin nuorena, mutta minä elän vanhaksi. Röntgensäteet ja hoito, penisiliini kaikki ilmaiseksi minulle. Ja yksi pieni klinikka sadalletuhannelle potilaalle se riittää sinulle.

Tule veljeni, jakakaamme sota keskenämme. Tule, jakakaamme, kaikki sen kauhut. Rauha minulle, napalpommi sinulle, neuvottelut minulle, väkivalta sinulle, Minä kauas taisteluista, sinä pysyt paikallasi. Haavoittuneet, orvot, pakolaisjoukot ja pommitetut kylät sinulle. Ja vähän huonoa omaatuntoa, vain pieni pisto silloin tällöin minulle.

Herra, meidän tapamme jakaa tuo mukanaan köyhyyttä. Herra meidän tapamme jakaa on armoton. Herra armahda meitä. 

Kuopus oli vaikuttunut lukemastani tekstistä. "Se oli vähän epäreilua. Toinen sai kaiken hyvän ja toinen kaiken pahan. Toinen kuoli vanhana, ja toinen nuorena", mietiskeli viisivuotias. Kävimme vielä hyvää keskustelua aiheesta ja mietimme, miten voisimme perheenä luopua jostain paastonaikana ja antaa enemmän rahaa hyväntekeväisyyteen. Taisimme päätyä siihen, että karsisimme kaikkea turhaa ostamista.  

Tänään pääsin jo konkreettisesti toteuttamaan paastonajan ihanteita kerätessäni lippaaseen rahaa Yhteisvastuu-keräyksen hyväksi. Iloitsin siitä, että ihmiset suhtautuivat meihin kerääjiin myönteisesti tai ainakin neutraalisti. Monet nuoret aikuiset, nuoret ja jopa kouluikäiset lapset tulivat antamaan rahaa. Ehkä hyväntahtoisuus ja hyväntekeväisyys eivät olekaan katoamassa Suomesta. 

Keräämisen ohessa kävin monia hyviä keskusteluja. Erään eläkeläisen kanssa puhuimme syvällisesti antamisen salaisuudesta. Naista oli puhutellut  voimakkaasti Jeesuksen sanat Matteuksen evankeliumissa: "Totisesti minä sanon teille: kaikki, mitä olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle." (Matt 25:40) Olimme molemmat harvinaisen samaa mieltä siitä, miten meidän on tärkeä auttaa köyhemmissä maissa eläviä ihmisiä, koska elämme kaikesta huolimatta ylellisyydessä. Kerroimme toisillemme myös esimerkkejä siitä, miten Jumala on siunannut, kun olemme olleet valmiita antamaan omastamme lähimmäisten hyväksi. Jeesuksen lupaus "Antakaa, niin teille annetaan." oli tullut meidän molempien elämässä todeksi eri vaiheissa. 

Tulin hyvälle mielelle, kun eräs nainen perusteli keräykseen osallistumista sanoen: "Sä hymyilit niin kauniisti!" Taidanpas mennä toisenkin kerran tänä keväänä kohtaamaan ihmisiä lipas kourassa ja hymy huulilla. 







Paastonaika - haaste rakkauteen

Satuin huomaamaan tänään seurakunnan nettisivulla vanhan kirjoituksen, joka liittyy juuri näihin paastonaikaa edeltäviin päiviin. Siispä laitan jakoon kolme vuotta vanhan kirjoituksen. 

Kahdeksanvuotias poikani tuli innokkaana koulusta kotiin. "Äiti, mä alan paastoamaan." "Ai, jaa, miten aiot paastota", kysyin häneltä. "No tietysti niin, etten syö mitään." "Lapset ei saa kyllä paastota." "No mutta kun Jeesuskin paastosi. Kyllä mäkin saan". "Et voi. Se on vaarallista Voit alkaa karkkipaastolle ja olla paastonajan ilman karkkipäivää." "No en ala, karkki on hyvää."  Aavistuksen ristiriitaista ;). Joka tapauksessa meillä jatkui hyvä keskustelu paastonajasta, jostain kivasta asiasta luopumisesta sekä huonommassa asemassa olevien lähimmäisten auttamisesta.

Nyt elämme karnevaaliaikaa, jota vietetään juhlatunnelmissa ennen paastonaikaa. Niinpä jumalanpalveluksen jälkeen voi syödä seurakuntasalissa tuhtia ruokaa: hernekeittoa ja laskiaispullia. Harva ehkä ajattelee nyky-yhteiskunnassa sitä, miten karnevaali-sanalla on hengellinen merkitys. Sanan alkuperästä ei ole ihan varmaa tietoa, mutta luultavasti suomennettuna alkuperäinen merkitys tarkoittaa joko "hyvästi liha" tai "ottaa pois liha". Se juontaa juurensa siitä, että katolisessa kirkossa ei paastonaikana syödä lihaa. Tuhkakeskiviikkona ja pitkäperjantaina on täydellinen kielto syödä lihaa. Muutenkin paastonaikana yritetään välttää lihan syöntiä sekä pyritään kaikin tavoin yksinkertaiseen elämään.

Minäkin olen paastonnut monilla eri tavoilla eri vuosina. Tänäkin vuonna ajattelin elää yksinkertaisempaa elämää niin, että jätän kotona herkuttelun väliin ja työtehtävissäkin herkuttelen vain sen verran, mitä kohteliaisuussyyt vaativat. Usein olen huomannut sen, miten paastoamiseni on ollut melko itsekästä. Herkuista luopumisen ajatuksena on ollut usein vähän laihtua eikä niinkään ajatella enemmän Jumalaa tai lähimmäisiä.

Raamatun aikaan paastoaminen oli olennainen osa juutalaista elämää. Siihen kuului tämän päivän Vanhan testamentin tekstin mukaan itsensä kurittaminen rajullakin tavalla. Profeetta Jesaja opasti oman aikansa ihmisiä n.2700 vuotta sitten tavalla, joka sopii meillekin ohjenuoraksi tulevana paastonaikana:
Toisenlaista paastoa minä odotan:
että vapautat syyttömät kahleista,
irrotat ikeen hihnat
ja vapautat sorretut,
että murskaat kaikki ikeet,
murrat leipää nälkäiselle,
avaat kotisi kodittomalle,
vaatetat alastoman, kun hänet näet,
etkä karttele apua tarvitsevaa veljeäsi. (Jes. 58:6)

Paavali puhuu samasta asiasta vielä rajummin avioliittoon vihkimisistä tutussa rakkauden ylistyksessä. Tekstissä sanotaan, ettei enkelien kielellä puhuminen, profetoiminen, omastaan luopuminen nälkää näkevien hyväksi tai vuoria siirtävä usko ole minkään arvoisia, jos ihmiseltä puuttuu rakkaus.
Viime vuosina olen paljon pohtinut ja lukenut kuolemansynneistä, joita ovat ylpeys, viha, kateus, ahneus, laiskuus, ylensyönti ja himo. Niitä tutkiessa olen huomannut, miten niissä kaikissa on pohjimmiltaan kyse samasta asiasta. Jos ihminen antaa elämässään tilaa jollekin kuolemansynnille, se tarkoittaa sitä, että samalla estää rakkautta toisiin ihmisiin, Jumalaan ja myös ihmiseen itseensä. Tuhoava viha tai kateus estävät aidon yhteyden lähimmäiseen. Ylpeä ihminen taas ei tarvitse Jumalaa. Mässäilyn tai liiallisen alkoholin käytön pauloissa oleva on vaarassa menettää kunnioittavan ja terveen suhteen itseensä ja ruumiiseensa.

Synnissä on se huono puoli, ettei se häivy kieltämällä. Oikeastaan on niin, että omien heikkouksien, pimeiden puolien ja syntien kieltäminen ei tee ihmisestä yhtään parempaa, vaan päinvastoin huonomman. Syntien tunnistaminen ja tunnustaminen auttavat elämään rehellistä, aitoa ja arvokasta elämää. Jeesus paheksui aina eniten niitä ihmisiä, jotka yrittivät esittää parempia kuin olivatkaan. Sen vuoksi Jumalan edessä meidän ei kannata esittää mitään superihmistä, koska hän tuntee meidät paremmin kuin me itse edes tunnemme itseämme

Kristittyinä olemme kaikki syntisiä, mutta myös vanhurskaita eli Jumalalle kelpaavia. Kokonaan syntinen ja kokonaan vanhurskas on luterilaisen teologian ajatus, joka kertoo siitä, miten kristitty elää koko elämän ajan tietynlaisessa ristiriitatilanteessa. Toisaalta hän on Kristuksen sovittamana täysin pyhä, täydellinen ja ihana Jumalan edessä, mutta samalla kokonaan syntinen, epätäydellinen ja itsekäs. Vaikka me kuinka yrittäisimme elää täydellistä elämää, emme pysty siihen. Epätäydellisyys muuttuu täydellisyydeksi vasta taivaassa, jolloin meistä tulee synnittömiä niin kuin Jeesus oli jo synnitön maan päällä eläessään.

Tällä viikolla olen taas tuskaillut omaa itsekkyyttäni, kärsimättömyyttäni ja sitä, ettei minulla aina riitä rakkautta ja ymmärrystä lähimmäisilleni. Sen vuoksi tuntuu lohdulliselta ajatus siitä, miten saan epätäydellisenä ja syntisenä pyytää Jumalalta apua. Hän voi muuttaa sydäntäni niin, että itsekkyys muuttuu lähimmäisenrakkaudeksi ja kärsimättömyys kärsivällisyydeksi. Yhtenä tavallista huonompana päivänä sain lohdun Katja Kailan rukouksesta, joka löytyy Taivaan täydeltä sormenjälkiä -rukouskirjasta:

Herra,
annan sinulle huoleni.
Täytä sinä minut rauhalla.

Herra,

annan sinulle pelkoni.
Täytä sinä minut toivolla.

Herra,

annan sinulle kireyteni.
Täytä sinä minut levollisuudella.

Herra,

annan sinulle ärtymykseni
Täytä sinä minut kärsivällisyydellä.

Herra,

annan sinulle riittämättömyyteni.
Täytä sinä minut uskolla.

Tuntuu lohdulliselta, ettei vihkimisissä luettava rakkauden ylistys oikeastaan puhukaan syvimmiltään ihmisten välisestä rakkaudesta, vaan Jumalan rakkaudesta. Minun ja ehkä sinunkin rakkautesi on hyvin vajavaista, kun taas Jumala on Raamatun mukaan itse Rakkaus. 1. Johanneksenkirje puhuu upeasti Jumalan rakkaudesta. Luvussa 4 sanotaan näin: "Siinä on rakkaus. Ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että Hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi."

Paastonaikaan laskeudutaan laskiaissunnuntaina teemalla Jumalan rakkauden uhritie. Jeesus kertoi evankeliumitekstissäymmärtämättömille opetuslapsilleen, mitä oli tapahtumassa. Hän valmistautui hurjaan Jerusalemiin johtavaan kärsimystiehen, jossa tapahtui kaikki iljettävyydet, mitä vain voi kuvitella. Tuohon aikaan osattiin todellakin käyttää sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa. Jeesus kesti sen, koska hän rakasti tavallista syntistä ihmistä niin paljon.

Johanneksen kirje jatkuu: "Rakkaani, jos Jumala on näin meitä rakastanut, niin mekin olemme velvolliset rakastamaan toinen toistamme." Meitä kutsutaan rakastamaan toisia ihmisiä. Ei sen vuoksi, että sillä tavalla ansaitsisimme taivaspaikan, vaan jotta eläisimme hyvää ja onnellista elämää jo täällä maan päällä.
Haastan sinut paastonaikana syventymään Jumala-suhteen hoitoon. Uskon, että läheinen, aito ja totuudellinen yhteys Jeesukseen synnyttää ihmisessä rakkautta, iloa, rauhaa, kärsivällisyyttä ja muita hyviä ominaisuuksia, joita kutsutaan Galatalaiskirjeessä Hengen hedelmiksi. Mieti, mikä paastonaikana olisi sinun tapasi panostaa Jumala-suhteeseen. Minä itse aion lukea enemmän Raamattua, koska sen lukeminen on kiireen keskellä jäänyt liian vähäiseksi.

Haastan sinut hoitamaan suhdettasi lähimmäisiin. Miten sinä voisit olla avuksi, iloksi tai tueksi lähimmäisillesi? Pitääkö sinun panostaa enemmän lähisuhteisiin vai olisiko aika auttaa kaukaisempia lähimmäisiä esim. yhteisvastuukeräykseen osallistumalla antajana tai vapaaehtoistyöntekijänä.

Haastan sinut hoitamaan paastonaikana suhdettasi itseesi. Paastonaika antaa mahdollisuuden tavallisen elämän keskellä pysähtyä miettimään omaa elämää. Mitä minulle kuuluu? Onko elämäntavassani jotain, mikä ei tee minulle hyvää? Miten voisin elää onnellisempaa elämää? Voinko itse muuttaa elämässäni jotain, mikä parantaisi omaa elämääni ja lähimmäisteni elämää sekä koituisi Jumalalle kunniaksi? Luulen, että itsetutkistelu ja itsetuntemuksen parantaminen ovat tärkeitä asioita, jotka voivat auttaa parhaimmillaan saamaan syvemmän ja läheisemmän suhteen myös Jumalaan ja lähimmäiseen.

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Pullantuoksuisia pikkupoikia


Minulla oli teinityttönä outoja harrastuksia. Perjantai-iltapäivisin ennen nuorteniltaa minulla oli tapana leipoa litran taikina korvapuusteja. Jatkoin leipomisharrastusta myös opiskeluaikana. Nuorena äitinäkin leivoin pullia ja munkkeja. Ruotsalainen ystävättäreni nauroi vuosikausia sille, miten Mies söi erään vapun jälkeen joka ilta kaksi isoa munkkia, kun niitä jäi "vähän" yli. Muistan myös sellaisen kerran, kun naapurin suomalainen eläkkeellä oleva rouva tuli juuri kesken pullanleipomisen meille kylään. Kaaos oli kevyt nimi sille sotkulle, jonka olimme yksivuotiaan Esikoisen kanssa saaneet aikaan leipoessamme litran pullataikinan.

Muuttaessamme takaisin Suomeen löysin Citymarketin pakastealtaista raakapakastetut pullat, jotka olivat tulleet myyntiiin Ruotsin vuosiemme aikana. Kahden pienen lapsen työssäkäyvänä äitinä koin suurena helpotuksena, että sain kotiin pullantuoksua ilman vaivannäköä. Kaiken lisäksi pullat maistuivat niin hyviltä eikä niitä tullut syötyä liikaa. Leivoin kyllä edelleen piirakoita ja kakkuja säännöllisesti, mutta korvapuusteja ja pikkupullia aivan äärimmäien harvoin.

Vähän aikaa sitten Mixu vaati, että meidän pitää leipoa pullia. En ollut yhtään innostunut ajatuksesta, mutta suostuin tietysti pojan pyyntöön. Poikkeuksellisesti ehdotin, että teemme vain 2,5 desin taikinan. Pullien valmistuttua olin ihmeissäni: miten ihmeessä leipominen sujui niin helposti ja kätevästi. Tajusin aikaisemmin tehneeni sen virheen, että olen leiponut lastenkin kanssa litran pullataikinan. Niinpä projektiin on mennyt valtavasti aikaa ja voimia.

Perjantaina meidän oli tarkoitus tehdä pikkupoikien kanssa Runebergin torttuja, joiden leipominen on helppoa ja hauskaa. Taikinakin maistuu taivaallisen hyvältä. Minulla oli kuitenkin niin pitkä työpäivä, ettemme ehtineet leipoa, vaan turvauduimme kaupan torttuihin. Niinpä pikkupojat olivat tänään keksineet työpäiväni aikana, että haluavat sen sijaan leipoa laskiaispullia. Pullan leipominen sujui nopeasti ja hauskasti, vaikka teimme melko suuren annoksen. Minusta voi taas tulla pullantuoksuinen äiti, koska apulaisten kanssa leipominen käy kuin tanssi. Suloisia pullantuoksuisia pikkupoikia!      

lauantai 6. helmikuuta 2016

Virkaintoinen vahtimestari

Paavalin seurakunnassa on poikkeuksellisen palvelualttiita suntioita eli vahtimestareita. Yleensä siitä on paljon hyötyä. Hommat sujuvat hienosti, vaikka huonomuistinen tai suurpiirteinen työntekijä ei olisi muistanut kertoa heille kaikkia yksityiskohtia. Perjantaina palvelualttius näytti toisen puolensa.

Eräästä eskariryhmästä otettiin minuun yhteyttä salapoliisitehtävään liittyen. He halusivat tulla tutustumaan lasten kanssa Paavalinkirkkoon, mutta vierailu piti naamioida spontaaniksi lapsille. Viestittelimme useamman kerran eskariopen kanssa. Tein varauksen kirkkoon, jotta pääsisimme varmasti vierailulle. Kuriiri toi minulle salapoliisitehtävään liittyvän vihjeen, joka minun piti piilottaa kirkkoon.

Ajellessani sovittuna aikana kirkon pihalle eskariryhmä oli tutkimassa piha-aluetta. Livahdin huomaamatta kirkkoon ja piilotin vihjeen lukupulpettiin. Sitten menin eskariryhmän luo kyselemään, tarvitsisivatko he apua. Eskariope kuiskasi heti minulle, miten homma oli meinannut mennä vähän pieleen. Joku työntekijä oli tullut heidän luokseen kyselemään, ovatko he siitä ja siitä päiväkodista, kun heille on varattu kirkko. Työntekijä oli myös todennut, ettei varauksen tehnyttä pappia näy vielä missään. Eskariope oli onneksi selvinnyt tilanteesta ilman, että lapset epäilivät mitään. Vahtimestari tuli pihalla minua vastaan ja oli vähän ihmeissään siitä, mitä pihalla tapahtui. Kuiskasin hänelle tyyliin "Shhh, tämä on salaista."

Vein eskariryhmän kirkkoon ja aloin juttelemaan heidän kanssaan. Kohta ope huomasi, että lapset ovat nälkäisiä. "Voidaanko nyt pitää se evästauko?" hän kyseli. Ohjasin ryhmän syömään eväitä alasaliin, kun kirkossa se olisi voinut aiheuttaa sotkua.

Eväiden syönnin jälkeen lapset olivat motivoituneita etsimään vihjettä. Jaoin heidät ryhmiin ja laitoin etsintäpuuhiin eri puolille kirkkoa. Kesken kaiken huomasin, ettei lukupulpetilla enää ollutkaan vihjettä. Katselin etsijöitä, mutta tajusin, ettei sitä ollut ottanut heistä kukaan. Ryntäsin sakastiin etsimään suntiota. Häntä ei näkynyt missään. Sitten kävin roskiksen kimppuun. Tutkin sen, mutten löytänyt mitään. Olin jo ryntäämässä kirkkoherranvirastoon etsimään kyseistä vahtimestaria, kunnes huomasin sakastissa toisen roskiksen. Pengoin sitä ja löysin paperilapun, joka oli luultavasti vihje. En ollut asiasta aivan varma, koska olin säilyttänyt vihjettä rullalla. Roskiksessa paperi oli suoristettuna.

Menin kirkkosaliin ja mietin pääni puhki, minne saan piilotettua vihjeen. Lapset olivat kiertäneet ympäri kirkkoa ihmetelleen, kun vihjettä ei löytynyt. Laitoin vihjeen huomaamatta flyygelin edessä olevalle pianopallille. Kohta annoin yhdelle oppilaalle vihjeen tutkia fyygelin luota. Hän löysin lapun, jota kaikki tulivta ihmettelemään. Lapset miettivät eskariopen kanssa, voisiko tämä olla se vihje. Minuakin jännitti, kun en ollut aivan varma, oliko roskiksesta löytämäni lappu se oikea. Vähän ajan kuluttua eskariope totesi helpotuksekseni, että etsinnät voidaan lopettaa. Minä olin varmasti yhtä helpottunut kuin lapsetkin.

Työpäviän lopuksi törmäsin tähän virkaintoiseen vahtimestariin ja kerroin koko tarinan. Hän ei edes muistanut laittaneensa mitään paperia roskiin, koska keräilee kirkosta ja muualta turhia roskia pois niin vaistomaisesti. Tarina sai onnellisen lopun, kun nauroimme juttua yhdessä niin kovasti, että vatsalihaksiin sattui :).

perjantai 5. helmikuuta 2016

Torttuja ja laadukkaita runoja

Juhlimme jo eilen koko perheellä Runebergin päivää syömällä Runebergin torttuja, koska tiesin, ettemme tänään ole yhtä aikaa ruokapöydässä. Se on meille aika poikkeuksellista: yleensä kohtaamme viimeistään iltapalapöydässä. Tunsin itseni sangen kyltyrelliksi ihmiseksi, kun olin torttujen hankkimisen lisäksi lainannut kirjastosta Kuopukselle iltalukemiseksi Koiramäen Martta ja Ruuneperi -kirjan. 

Kirja olikin viihdyttävää luettavaa sekä lapselle että äidille. Muistelin lukiessani kolmannen luokan opettajaani, joka laittoi oppilaat opettelemaan runoja ulkoa suklaapalkalla. Saarijärven Paavokin tuli silloin minulle tutuksi. Isänikin tosin taisi sitä kotona lausua varsin dramaattisesti. Isä esitti jopa lasten runoja tunteellisesti. Mieleeni on jäänyt se, miten isäni opetti minulle vivahteikkampaa tulkintaa Disney-runotuotannolle, jota kuuntelimme pikkuveljeni kanssa  äänikasetilta. Osaan edelleen ulkoa yhden runoista: 
Otto tilille tai pano
asiasi selvään sano. 
Pankissa voit asioida
muualla voit ilakoida.

Ihastelin Koiramäen Martta ja Ruuneperi -kirjaa lukiessani piirroskuvia Porvoosta. Viime kesänä en harmikseni ehtinyt kertaakaan Porvooseen hyvistä suunnitelmista huolimatta. Iltalukemisesta sain idean lähteä jonain arkivapaana vierailulle Porvooseen ja Runebergin kotiin, jossa en ole vielä koskaan käynytkään. Kesällä ostamani Museokortti on ollut hyvin vähällä käytöllä, minkä vuoksi kannattaa tehdä retki Suomen suloisimpaan kaupunkiin ennen kortin vanhentumista. 

PS. Runebergin päivän kunniaksi voin paljastaa, että kaikki perheemme jäsenet ovat nyt lukutaitoisia.  Esikoinen ja Kuopus ovat oppineet molemmat viisivuotiaina lukemaan. Se on aika huvittavaa, koska lähtökohtatilanne oli vähän erilainen. Kirjassani "Elämältä se maistuu" kirjoitin näin: "Esikoisen ollessa kymmenen kuukautta murehdin lukutoukkana sitä, miten hän ei koskaan opi pitämään kirjojen lukemisesta, koska hän ei jaksanut keskittyä lukuhetkiimme. Kuopukselle en siinä vaiheessa ollut varmaan vielä edes ottanut vauvakirjoja esille." 


 












torstai 4. helmikuuta 2016

Ruustinna bloggasi kesän Facebookissa!

Viime kesänä kirjoittelelin ahkerasti blogitekstejä. En kirjoitellut niitä kuitenkaan tänne, vaan Wife and Wifestyle -blogin Facebook-sivulle. En muista, miksi siirryin kirjoittamaan sinne. Luulisin, että 40-vuotislahjaksi saamani älypuhelin oli muutoksen syy. Koin, että päivityksiin oli helpompi lisätä kuvia, kun tekstit kirjoitti Facebookissa.

Jos haluat lukea kesän tekstejä, kannattaa tykätä Wife and Wifestyle -sivusta Facebookissa. Jatkossa pyrin kirjoittelemaan enemmän täällä blogissa.

Elämänohjeita eteisen seinältä


"Öö, mistä tuo kuva oikein on", kyseli yksi lapsistamme katsellessaan Askel-lehden juttua minusta. "Ihan tuosta meidän pikkueteisestä!" nauroin hänelle. Kesällä minulla oli ehkä kahden viikon jakso, jolloin innostuin poikkeuksellisesti sisustamisesta. Innostus johtui varmaankin siitä, että vietin kotona poikkeuksellisen paljon aikaa pikkupoikien vesirokon vuoksi.

Löysin paikallisista huonekaluliikkeistä edullisesti muutamia kivoja juttuja. Pikkueteisestä otin pois lastennaulakot ja vaihdoin tilalle tyylikkäämmät ja siistimmät naulakot. Ei olisi kannattanut. Uudet vetimet eivät oikein kestä takkien painoa. Sen sijaan tulen aina hyvälle mielelle katsoessani naulakoista ylöspäin. Toivottavasti lapsemme voisivat kokea, että meillä saa hassutella, kunhan muistaa olla rehellinen ja ystävällinen :)

Täältä voi lukea lisää Askel-lehdestä, tyylikkäästä kristillisestä lehdestä, joka kertoo uskosta, toivosta ja rakkaudesta. http://www.askellehti.fi/

keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Äiti bloggaa (?)

Askel-lehden helmikuun numerossa on minusta juttu otsikolla "Äiti bloggaa". Luin jutun etukäteen monta kertaa ja tein siihen pieniä korjauksia. Otsikonkin luin läpi, mutten tajunnut heti kertoa, ettei se pidä paikkaansa. Äiti olen edelleen, mutta blogiurani on ollut taas hetken tauolla. Siinä vaiheessa, kun annoin palautetta otsikosta, se oli jo liian myöhäistä. Niinpä teen nyt parannuksen ja lopetan pitkäksi venyneen blogitaukoni. Ehkä tälläkin mokalla oli tarkoituksensa ;).