Rauha Räppääjän kohtalotoveri

Meidän perheemme isot ja pienet lapset ovat eläneet monella tapaa erilaisen lapsuuden. Neiti on kauhistellut sitä, miten huonon lapsuuden pikkuveljet elävät, kun heidän ruutuaikansa on pidempi kuin isosisaruksilla aikoinaan. Häntä kuunnellessa tulee sellainen olo, että hän on syntynyt vähintäänkin aikana, jolloin leikittiin käpylehmillä :).

Tänään puolestaan Esikoinen motkotti siitä, miten pilaamme pikkupoikien terveyden antamalla heidän syödä niin usein suklaakeksejä. Hänen lapsuudessaan niitä syötiin korkeintaan kerran viikossa. Se on kyllä totta. Vanhin lapsi sai ensimmäisen karkkinsa  rikottuaan suosikkiravintolassamme lasin. Olin niin järkyttynyt vahingosta, etten tajunnut kieltää vahtimestaria antamasta tikkaria kaksivuotiaalle. Muistan, miten perhepäivähoitajan teinitytöt säälivät lastamme, joka sai vain rusinoita muiden popsiessa karkkia. Kuopus taas on kasvatettu kekseillä. Hänelle työnnettiin keksi suuhun aina silloin, kun tilanteesta ei muuten selvitty. Niitä tilanteita riitti neljän lapsen perheessä. Niinpä hän kokee päivittäisten keksiannosten kuuluvan vähintäänkin ihmisoikeuksiin.

Jotkut asiat ovat pysyneet perheessämme samanlaisina. Risto Räppääjä -kirjat ja -elokuvat eivät kyllästytä vieläkään minua ja Miestä. Enää emme ehkä taistele siitä, kumman vuoro on lukea kirjaa, mutta lukeminen tuntuu edelleen viihdyttävältä ja hauskalta. Kuopus nauttii valtavasti Risto Räppääjien lukemisesta. Isoveli ei enää samalla tavalla ole kiinnostunut niistä kirjoista, mutta Risto Räppääjä -elokuvia hän katsoo mielellään. Niinpä aloitimme tänään pikkupoikien kanssa hiihtoloman juhlallisesti katsomalla Risto Räppääjä ja Yöhaukka -filmin ensi-iltana paikallisessa elokuvateatterissa. 

Olimme kaikki kolme elokuvasta innoissamme. Kuopusta tarina jännitti valtavasti. Mixu nautti elokuvan katsomisesta ja musiikista. Minä puolestani samaistuin täydellisesti Rauha Räppääjän osaan. Minulla on nimittäin samanlainen ongelma kuin Rauhalla: liian paksu nimetön. Sen vuoksi en ole käyttänyt kolmeen vuoteen kihla- ja vihkisormuksiani. Juuri tällä viikolla olen päättänyt, että yritän pudottaa vähän painoani. En sen vuoksi, että minulla olisi mitään tarvetta olla timmimässä kunnossa. Ainoa syy on se, että olen varannut meille Suomenlinnan kirkon 20-vuotishääpäivää varten. Silloin olisi hyvä olla sormukset nimettömässä.

En millään haluaisi käyttää rahaa sormusten suurentamiseen, koska korjautin vihkisormuksen timantit yli 400 eurolla vähän ennen kuin se tuli liian pieneksi. (Sormuksen arvo taisi moninkertaistua: ostimme sen köyhinä opiskelijoina 50% alennusmyynnistä alle tuhannella markalla).  Vaasan vuosina puolestaan maksoin maltaita, että sain pienennettyä sormukset sopivan kokoisiksi. Siinäpä taitaa olla syy siihen, että ne ovat nyt liian pienet. Niinpä aion kokeilla, auttaisiko pieni painonpudotus. Tai sitten kärsin paksusta nimettömästä ja marssin nöyrästi kultasepänliikkeeseen suurennuttamaan sormukset. Elokuvasta opin sen, että kannattaa kertoa rehellisesti ongelmistaan, esimerkiksi paksusta nimettömästään. Silloin pääsee paljon vähemmällä eikä poliisillekaan tule turhia töitä. Tervemenoa elokuviin katsomaan Rauhan nimetöntä!