Siunatut kuvaukset

Kaikki ystäväni, sukulaiseni  ja blogini uskolliset lukijat tietävät, että olen toivoton linssilude. En häpeä sitä ominaisuutta, vaan olen hyväksynyt sen osaksi persoonaani. Kuullessani Askel-lehden haluavan julkaista minusta jutun lehdessä aloin välittömästi miettiä kuvauksia. Haaveilin siitä, kuinka ihana olisi saada omaankin käyttöön itsestä kauniita kuvia. Niinpä päätin panostaa kuvauksiin niin, että kävisin kosmetologilla meikattavana. Odotin innokkaana, milloin kuvaaja ottaa yhteyttä.

Valokuvaaja soitti minulle kesken kiireisen työpäivän. Hän sanoi, että valokuvien pitäisi olla valmiina muutaman päivän päästä. Hän toivoi, että olisin kuvissa lasten kanssa. Miehen kanssa tutkailimme kaiken kiireen keskellä aikataulujamme. Sunnuntailta löytyi vapaa hetki hiihtokilpailujen ja kummipojan synttäreiden välistä. Kuvaaja lupasi, että puoli tuntia riittää hyvin kuvauksen toteuttamiseen. Olin vähän pettynyt, kun suunnitelmani kosmetologilla käynnistä ei voisi toteutua. Pikkupoikien hiuksetkin näyttivät aika kamalilta. "Olen varannut jo Kuopukselle ajan parturiin tiistaiksi", totesi Mies. "Hyvä ajoitus, kun kuvaukset ovat jo sunnuntaina!" vastasin. 

Kuvauspäivänä olin poikien huoltajana hiihtokisoissa Miehen työpäivän vuoksi. Iltapäivällä teimme vahdinvaihdon. Hoputin Mixua lähtemään kanssamme kotiin, jotta hän ehtisi mukaan kuvauksiin. Poika valitsi kuitenkin palkintojenjakoon osallistumisen onnistuneen kisan jälkeen. Ajelimme Kuopuksen kanssa kahdestaan kotiin, pesin nopeasti hiukset ja laitoin pojan kuvauskuntoon. Kuvaajan saapuessa paikalle olin vielä vähän vaiheessa: levittelin ripsaria kuvaajan tutustuessa kuvausmiljööseen.  

Kuvaukset onnistuivat ihanasti kaikesta sähläyksestä huolimatta. Taivaan Isän lahjana olosuhteet olivat lähes täydelliset: kaunis pakkaspäivä, lumiset puut ja kevätauringon ensimmäiset säteet. Yhden lapsen kanssa toimiminen oli mutkatonta ja helppoa. Valokuvaaja Laura Oja ohjasi meitä ihanasti ja kannustavasti. Hän oli innoissaan siitä, että tapasi kerrankin suomalaisia, jotka nauttivat kuvattavana olemisesta.  Viisivuotias nautti myös siitä, että äiti keskittyi vain ja ainoastaan häneen. Yhteinen lyhyt hetki tuntui pyhältä. Se oli kuin lahja taivaasta kiireisen päivän keskellä.

Saadessani kuvat olin aivan häkeltynyt siitä, kuinka ihania ja onnistuneita ne olivat. Opin taas sen, miten minun ei tarvitse itse kontrolloida asioita, vaan luottaa siihen, että Herra johdattaa kaiken parhain päin. Sain Facebookiin Askeleen lukijalta ihanan kommentin, joka vahvisti kokemukseni.  "Halusin kommentoida Askeleen juttua, joka oli minusta niin hyvä ja etenkin minua kosketti se kuva, jossa poikasi katsoo sinua. Siinä on niin paljon pokkeuksellista hellyyttä ja yhteyttä äidin ja lapsen välillä. Se on ikonin kaltainen. Rauhoittaa mielen ja antaa voimaa."  Kiitos Herralle, joka osoittaa rakkauttaa niin tuhansin eri tavoin ♥