Nostalgiset verhot

Huomenna on Pellossa yksi kesän kohokohdista, kun pitkäaikainen laulajasuosikkini Juha Tapio esiintyy Pyrevä-puistossa keskellä kylää. Paikallislehdessä oli jo kauan sitten melkein aukeaman juttu keikasta. Uutta lavaa oli kuulemma artistin toiveesta nostettu 70 cm. Paikkakunnan työnantajia kehotettiin ostamaan lippuja työntekijöille lahjaksi. Melkein nelikymppisen naisen näkökulmasta oli mukavaa, että otsikossa Juha Tapiota tituleerattiin lupaukseksi. Ehkä minustakin tulee vielä jotakin, kun olen vain vuoden nuorempi :). En ole kuitenkaan menossa Pelloon keikalle, vaan kummipojan synttäreille. Keikasta tekee minulle merkittävän se, että Pyrevä-puisto on ensimmäisen lapsuudenkotini paikalla. Kirjoitukseni "Nostalgiset verhot" on hieman editoitu versio Elinan blogissa seitsemän vuotta sitten julkaistusta kirjoituksestani.

Kodistamme on tullut nyt pappila. Se tapahtui viikonloppuna, kun äitini viimeisteli ja ripusti olohuoneeseemme vaaleat verhot, jotka ovat palvelleet Pellon pappilassa yli 30 vuotta. Hän pelasti omansa viime hetkellä keskustassa sijaitsevasta rakennuksesta, josta on enää kaunis muisto jäljellä. Pappila purettiin muutamassa päivässä viime viikolla. Samalla tuhoutui ensimmäinen kotini.

Asuin pappilassa elämäni seitsemän ensimmäistä vuotta. Siltä ajalta on monia mukavia muistoja. Muistan, kuinka lauantaiaamuisin köllöttelimme ja juttelimme isän ja äidin sängyssä. En voi unohtaa päivää, jolloin vanhempiemme sänky räsähti rikki pitäessämme kulmakunnan lasten kanssa pomppimiskilpailuja. Muistan sunnuntaiaamut, jolloin jotkut pyhäkoululaiset tulivat herättämään meitä. Muistan myös sunnuntain kiireisen tunnelman, kun koko perhe etsi ahtaassa eteisessä ulkovaatteita sännätäkseen pyhäkoulusta jumalanpalvelukseen Pellon kirkkoon. Minulla on mukavia muistoja myös ison lapsilauman leikeistä kellarissa, kotileikeistä hienossa salissa ja monenlaisesta puuhasta suurella pihamaalla. Pappilassa opin lähes kaiken elämässä tarpeellisen: leikkimään, lukemaan, kirjoittamaan ja ajamaan pyörällä. 

En kuitenkaan jäänyt kauheasti kaipaamaan pappilaa muuttaessamme Tornionjoen rannalle Laskuun. Uusi kaunis koti ja oma huone, johon sain itse valita tapetit, voittivat oranssinväriset keittiönkaapit ja jyrkät portaat mennen tullen. Sen muistan, että yksi ystäväni  ei voinut yhtään ymmärtää, miksi muutimme jännittävästä pappilasta tavalliseen omakotitaloon.

Pappila oli minulle tärkeä paikka  nuoruudessa. Kävelin sinne  kaverin kanssa pikakiitoa  kaksi kertaa viikossa nuorteniltaan ja raamikseen. Vihreät massiiviset sohvat loivat vanhanaikaisen, mutta kodikkaan tunnelman saliin.  Siellä me lauloimme, leikimme, pureuduimme Raamattuun ja koimme kristittyjen yhteyttä. Ikkunoissa riippuivat vaaleat verhot, jotka äitini oli sinne tarpeettomina jättänyt.  Sohvatkin taisivat olla perheemme jäämistöä. 

Eräs ystäväni ja sisareni olivat keskustelleet muutama viikko sitten pappilan purkamisesta. He olivat suunnitelleet kahlitsevansa itsensä työkoneisiin protestiksi rakkaan rakennuksen tuhoamisesta. He olivat ajatelleet pyytävänsä myös minua mukaan, koska olivat täysin varmoja siitä, etten julkisuudenkipeänä ihmisenä voisi vastustaa kiusausta olla mukana tempauksessa, joka voisi herättää lehdistön mielenkiinnon. Nauroin makeasti tyttöjen suunnitelmille.

Nyt on kuitenkin pappila purettu ilman suurempia protesteja. Tytöt eivät toteuttaneet tempaustaan, vaikka yllytyshulluna ihmisenä olisin varmasti mennyt mukaan. Jäljellä on enää muistoja, vanhoja kuvia ja verhot. Toivottavasti verhot tuovat siunauksen ja rukouksen ilmapiirin uuteen kotiimme. Pappilat tulevat ja menevät, mutta Jumalan rakkaus pysyy.