Upeaa pedagogiikkaa

Valitsin opinnoissani pääaineeksi uskonnonpedagogiikan, koska halusin isona nuorisotyöhön. Graduseminaarini yleisteemana oli Nuoret, arvot ja uskonto. Minä tutkin seurakunnan nuorten toimintaan osallistuneiden nuorten aikuisten suhdetta seurakuntaan. Kesäisin olin rippileireillä ja pidin nuorteniltoja innokkaasti. Järjestinpä ihan itsenäisesti yhden nuortenleirinkin spontaanisti. Oli upeaa olla kesäteologina pienessä seurakunnassa, jossa oltiin joustavia ja kannustavia sekä kasvatettiin vastuuseen. Asikkalan upeilta työntekijöiltä, Petriltä ja Päiviltä, imin 90-luvun lopulla sitä, millaista on tehdä töitä aidosti tiimissä sekä luoda toimivaa ja nykyaikaista rippikoulukulttuuria.

Elämäni upein rippikoulu oli vuonna 1998, kun olin yhdessä Miehen ja taitavan nuorisotyöntekijän Panun kanssa vaellusriparilla Lapissa. Olimme kaikki kaksikymppisiä, innokkaita, rohkeita, luovia ja taitavia. Miehen kanssa valmistelimme projektia huolellisesti, koska yhteinen tekeminen oli hauskaa. Vaelluksella kuljimme aina kaksi päivää pienryhmässä, johon kuului pieni joukko rippikoululaisia, pari isosta ja yksi vetäjä; minulla oli lisäksi suunnistustukena ihana Eeva-serkkuni. Joka toinen ilta kokoonnuimme yhteen koko porukalla. Aamulla me vetäjät vaihdoimme ryhmää ja lähdimme opettamaan samoja asioita uuden ryhmän kanssa. Tuntui siltä, että toimintamme oli hyvin lähellä Jeesuksen ja opetuslasten toimintaa. Me elimme yhdessä tosi lähellä toisiamme. Opetus oli yksinkertaisissa oloissa käytännöllistä ja nuoria lähelle tulevaa. Me opettajat saimme opettaa niistä asioista, jotka olivat omaa sydäntämme lähellä. Minä opetin muistaakseni kaksi päivää ihmissuhteista ja ihmisenä kasvamisesta.

Vaelluksen jälkeen menimme lapsuuteni ja nuoruuteni leirikeskukseen, Moinalahteen. Sielläkään emme antaneet perinteistä opetusta, vaan pyrimme kokemuksellisuuteen ja elämyksellisyyteen. Järjestimme erilaisia ratoja ja kokemuksellisia juttuja niin paljon, että isosia alkoi jo väsyttää. Jokainen yksityiskohtakin oli mietitty ja harkittu. Uskonnonpedagogina nautin siitä valtavasti.

Kuudentoista vuoden tauon jälkeen olen päässyt mukaan sellaiselle leirille, jossa on samanlaista pedagogista henkeä kuin aikoinaan Asikkalassa ja vaellusriparillamme. Seurakuntani nuorisotyöstä vastaavat ovat luoneet upean pedagogisen konseptin "Usko, toivo, rento". Riparilla ei tyydytä vaan siihen, että nuorille opetettaisiin kristillisestä uskosta oppitunneilla. Päivän aikana kristillinen usko tulee esiin uskomattoman monipuolisissa oppimiskokemuksissa. Jokainen yksityiskohta on mietitty ja harkittu.

Tänään olen nauttinut siitä, että Jeesus-päivän kunniaksi olemme kohdanneet Jeesukseen liittyviä asioita ja perinteitä monin tavoin. Aamulla kuulimme Suomen lasten Raamatusta kertomuksen enkelin vierailusta Marian luona. Aamupalalla söimme joulun kunniaksi riisipuuroa. Lounaalla ruokalaulu laulettiin Enkeli taivaan -sävelmällä. Nuorten valmistamassa jumiksessa oli teemana tietysti joulu. Tallin tunnelmaan sopi hyvin se, että Jeesus-vauva nukkui kottikärryssä. Jouluvirret sopivat ihmeen hyvin kesäiseen tunnelmaan. Kirkkokahveilla oli kahvin lisäksi tarjolla glögiä, manteleita, rusinoita ja piparkakkuja. Kiljuin riemusta! Rakastan tällaista pedagogiikkaa!

Huomaan sen, miten  opettaminen on minusta vielä mukavampaa kuin 16 vuotta sitten. Iän tuoma kokemus näkyy siinä, ettei minun tarvitse enää valmistella niin paljon. Suuri ilonaihe on myös melko tuore oppikirjasarja "Ihan sama", joka tuntuu tosi toimivalta.  Asenteeni on paljon rennompi ja kohtaan nuoret vielä aidommin ja rehellisemmin. En edelleenkään panosta upeisiin PowerPoint-esityksiin, vaan luotan vanhanaikaisiin tapoihin kuten fläppitauluun.

Tämä leiri on minulle lähes täydellinen. Haaveekseni on kuitenkin noussut se, että vielä joskus pääsisin riparille Miehen kanssa. Olisimme täydellinen työpari, kun hän voisi tehdä hienot tekniset jutut ja käytännön järjestelyt minun keskittyessäni ilmapiirin luomiseen, kohtaamiseen ja rohkaisemiseen. Unikaveri olisi mukava lisä pitkällä leirillä. Aina voi haaveilla!