Juhlahumussa

Valmistauduin Esikoisen konfirmaatioon hyvin, mutta en täydellisesti. Onneksi mukana oli isosisko, jolla oli nessuja. Itku tuli nimittäin jo ensimmäisen laulun aikana. Rakas lapsi albassa yhdeksän päivän eron jälkeen sekä suosikkilauluni "Meille aurinko paistaa" EtCetera-kuoron ajalta sekä partioleireiltä saivat minut kyynelehtimään oikein kunnolla.

Jumala koskettaa minua usein erityisesti musiikin välityksellä. Messun laulut olivat aivan mahtavia: nuorekkaita, iloisia ja Jumalan valtavasta rakkaudesta kertovia. Osasin ne kaikki tosi hyvin. Lauloin sen vuoksi niin innokkasti, että Neitiä välillä hävetti. Esikoinenkin oli kuullut ääneni etupenkkiin. Lohdutin lapsia kertomalla siitä, miten heidän isänsä kiinnitti aikoinaan huomionsa minuun juuri sen vuoksi, että lauloin niin antaumuksella kuoron eturivissä.

Konfirmaatiossa koin vahvasti sen, miten Jumalan suunnitelmat ovat minun parhaakseni, vaikka minun on välillä vaikeaa hyväksyä niitä. Make Perttilän laulun sanoin halusin taas sanoa rakkaideni kanssa Jumalalle: "Meitä kuljeta tahtosi tiellä, vaikka outo on joskus se tie. Loista armosi valoa siellä, minne täältä se ikinä vie."

Kirkkoon sai tulla vain rajattu märä vieraita, minkä vuoksi pikkupoikamme olivat hoidossa. Se oli toisaalta aika ihanaa, koska saimme rauhassa keskittyä Miehen kanssa upeaan tilaisuuteen. Neiti puolestaan viihdytti itseään ja meitä kuvaamalla sekä tekemällä hauskoja huomioita. Kyllä olen iloinnut hänestä niin paljon valmistellessamme näitä juhlia: hän on ollut upea apulainen!

Mukanamme kirkossa oli lähisukua ja kummeja. Oli upeaa jakaa yhteinen hetki heidän kanssaan. Isovanhemmat ja kummit oavt olleet meidän nuorten ja kokemattomien vanhempien tukena niin monin tavoin näiden vuosien aikana. Rakkaus ja rukous ovat siivittäneet lapsemme elämää. Olen Esikoisestamme tosi kiitollinen ja ylpeä!