Haastatteluja parisängyssä ja pimpin pelastamista

Viime kesänä otin yhteyttä Radio Deihin ja tarjouduin blogistiksi,  koska suunnittelin siirtyväni pois nykyisestä työpaikastani. Suunnitelmani muuttuivat, kun päätin jäädä kokopäivätyöhön Paavalin seurakuntaan. Yhteydenottoni ei kuitenkaan mennyt hukkaan: Radio Deistä otettiin minuun yhteyttä ja kysyttiin halukkuuttani alkaa toimittajaksi Parisuhteen palikat -ohjelmaan. Innostuin heti ajatuksesta; olinhan juuri valmistunut Solmuja parisuhteessa -neuvojaksi. Otin vastuulle oman radio-ohjelman, vaikka minulla ei ollut aikaisempaa kokemusta radiotyöstä puhumattakaan siitä, että minulla olisi ollut mitään suunnitelmaa ohjelmien sisälltöstä. Rohkea teko sekä minulta että Radio Deiltä :)

Ensimmäiset ohjelmat tein studiossa. Puhuin rakkauden kielistä ja uskottomuudesta. Tajusin heti, että viiden minuutin ohjelma-aika on sangen lyhyt. Se helpotti kovasti jännitystäni. Sain mukaani pienen nauhurin (kutsutaanko niitä vielä nauhureiksi?) ja sain hyvän perehdytyksen sen käyttöön. Ensimmäisen haastattelun tein vanhemmistani. He kertoivat siitä, mitä avioliittoleiri oli merkinnyt heidän suhteelleen. Halusin optimoida äänitysolosuhteet. Niinpä laitoin Kuopuksen katsomaan tietokoneelta ohjelmaa ja äänitimme haastattelun parisängyllä, koska makuuhuoneessa kaikuvuus oli vähäisin. Seuraavan haastattelun tein Tampereella, jossa olin vanhan pellolaisen tuttuni kanssa kämppiksinä kirkkohallituksen määräämällä reissulla. Olimme jo yöpaidoissa makaamassa parisängyssä, kun tajusin, ettemme olleet muistaneet nauhoittaa ohjelmaa. Niinpä tämäkin ohjelma nauhoitettiin parisängyssä yöpuvuissa; tunnelma oli varsin leppoisa ja kotoisa :)

Nyt minulla on ollut "oma" radio-ohjelma jo viisi kuukautta. Teen ohjelmaa ilmaiseksi vapaaehtoistyönä, joten en ole virallisesti sitoutunut mihinkään. Syksyllä vähän mietin, kuinka kauan jaksan tehdä ohjelmaa. Olen kuitenkin kevätkaudella innostunut lisää ohjelman toimittamisesta. Syksyllä haastattelin tuttavapiirini ulkopuolelta ainoastaan Parisuhdepäivillä. Nyt olen aktiivisemmin etsinyt myös muita haastateltavia. Ystäväni ovat olleet suurena apuna, kun he ovat suostuneet haastateltaviksi ja antaneet ideoita haastateltavista. Olenkin nauranut, että sovin Parisuhteen palikat -ohjelman toimittajaksi niin hyvin, koska ystäväpiirini on kummallinen.Yksi suosituimmista harrastuksista tuttavapiirissäni on parisuhdekurssien ohjaaminen :).

Tänään kävin keskellä lomaviikkoa tekemässä haastattelun WorldVisionin Pelasta pimppi -kampanjasta, jolla yritetään ehkäistä tyttöjen silpomista. Sain haastatella Annette Gothónia, joka on perehtynyt teemaan noin 15 vuotta. Totesin taas kerran, miten asiantuntijoiden on helppo puhua aiheesta. Tällä kertaa en edes itse sekoillut kovinkaan pahasti sanoissani, joten saimme koko haastattelun äänitettyä yhdellä kertaa. Haastattelut, joissa keskustellaan omasta parisuhteesta, eivät yleensä onnistu ihan yhdellä äänityksellä. On paljon haastavampaa kertoa omista kokemuksistaan, tunteistaan ja ajatuksistaan kuin niin sanotusta faktatiedosta. Siitä huolimatta haastattelut ovat sujuneet mainiosti. Ainoastaan kerran oli suuria vaikeuksia saada haastattelut tehtyä, koska minua nauratti niin kovasti. Eipä ihme, että se pariskunta on joskus kieltänyt minua ja Miestä osallistumasta heidän vetämille parisuhdekursseilleen :).

Tämänpäiväisen haastattelun jälkeen Annette totesi minulle, että voin taas lähteä jatkamaan lomaani. "Ei, minähän olen lomalla. Tämä on minun harrastukseni", vastasin. Nautin oikeasti siitä, että pääsin kesken loman käväisemään Helsingin keskustassa. Välillä on niin kiva laittaa päälle vähän siistimmät vaatteet ja korkkarit ja sipsutella menemään kauniin keskustan kivikaduilla. Ja tärkeintä oli tietysti se, että tekemäni haastattelun avulla ehkä joku ihminen kokee ahaa-elämyksen ja tahtoo antaa rahaa WorldVisionille, jotta mahdollisimman monen nuoren tytön silpominen voitaisiin estää.

Parisuhteen palikat -ohjelma joka perjantai klo 15.15. Ohjelmat löytyvät myös ohjelma-arkistosta.

Etsin koko ajan ohjelmaani uusia haastateltavia. Jos sinulla on joku hyvä idea teemasta tai haastateltavasta, laita sähköpostia osoitteeseen elina.koivisto@evl.fi.


PS. Lupaan, ettei haastattelua tehdä parisängyssä enkä kysy mitään pimpistä :).
   

Lomastressiä

Olemme Miehen kanssa tulleet vanhoiksi. Siitä kertoo se, että meillä on molemmilla niin sanotut täydet lomat, 38 vuosilomapäivää. Olemme etuoikeutetussa asemassa siinäkin mielessä, että olemme pystyneet olemaan ainakin jompi kumpi lomilla yhtä aikaa lasten kanssa sekä syyslomalla, joululomalla, hiihtolomalla että pääsiäislomalla. Pienen paikkakunnan pappina olisimme paljon enemmän kiinni töissämme juhlapyhinä kuin nyt suurten kaupunkiseurakuntien paimenina. En olisi osannut kuvitella, että saamme järjestymään näin hyvin lomamme. Yksi syy sille, että halusin uskonnon- ja psykologianopettajaksi papin ammatin sijaan oli nimittäin se, että ajattelin kauhulla heitteillä olevia lapsia, jos molemmat vanhemmat ovat pappeja. Onneksi Jumala on niin viisas, että hän on osannut johdattaa meitä tässäkin asiassa. Ei voi olla muuta kuin kiitollinen!

Kiitollisuudesta huolimatta viime vuosina perheessämme on ollut harvinaisen paljon lomastressiä, yleensä paljon ennen varsinaista loman ajankohtaa.  Meidän on ollut hyvin vaikea löytää moneen vuoteen lomakohteita, jotka sopisivat meille kaikille. Se johtuu ensinnäkin siitä, että lapsemme ovat niin eri-ikäisiä ja kahta eri sukupuolta. Heidän harratuksensa ja kiinnostuksenkohteensa ovat hyvin erilaisia, samoin kuin minun ja Miehenkin. Sen lisäksi kaikilla perheenjäsenillä on hyvin vahvoja mielipiteitä ja näkemyksiä. Niinpä perheessämme on pidetty joka vuosi aika monta perhekokousta, joissa on yritetty päästä yhteisymmärrykseen siitä, mitä lomilla tehdään. 

Viime keväänä olin taas kerran stressantunut siitä, ettemme keksineet kesälomalle mitään lomakohdetta, joka olisi sopinut kaikille perheemme jäsenille ja lompakollemme. Eräässä naistenillassa, jossa harjoitimme kuuntelevaa rukousta, ystäväni näki näyn. Siinä keinuin leppeässä kesäsäässä iloisena ja vapautuneena. Silloin pääsin turhasta stressistä enkä enää yrittänytkään itse suunnitella meille hyvää kesälomaa. Saimme hyvän loman, vaikka kesäkuuhun kuuluivat Kuopuksen borrelioosi, pikkupoikien vesirokko ja törkeän huonot säät. Siitä huolimatta nautimme lomailusta leppoisassa ilmapiirissä kotona. Vesirokkokaranteenin vuoksi emme voineet tavata paljon ketään ihmisiä. Ehkä tarvitsimme juuri sellaista lomaa intensiivisen kevään jälkeen. Saimaan reissu kahdestaan Miehen kanssa sekä Vaasan ja New Winen -reissut lasten kanssa riittivät mainiosti loman huvituksiksi. Mielessä oli monta pientä retki-ideaa, joita en ehtinyt toteuttaa poikien sairastelun vuoksi. 

Tänään aloimme miettiä Miehen kanssa Flamingon kylpylässä, kannattaako edes lähteä ulkomaille koko perheellä. Kotona lomailu on tuntunut nyt hiihtolomalla niin hyvältä. Olen nauttinut suunnattomasti siitä, ettei ole tarvinnut pakata eikä matkustaa minnekään kauas. Kotona perheen ruokkiminen on helppoa, pyykit saa pestyä kätevästi ja kaikki tavarat löytyvät helposti. Lomalla mökissä tai loma-asunnossa menee yllättävän paljon aikaa kaikenlaiseen säätämiseen.

Olemme tehneet nyt kotilomalla samanlaisia asioita kuin matkoilla: urheilleet, shoppailleet sekä käyneet elokuvissa ja kylpylässä. Lisäksi lapset ovat käyneet erilaisissa huvittelupaikoissa. Parasta kotilomassa on se, ettei kaikkien tarvitse olla yhdessä 24/7. Minä olen päässyt välillä ystävän kanssa jumppaan. Neidillä on ollut kaveri yökylässä ja mukana shoppailureissulla. Mixu käy kavereiden kanssa SuperParkissa ja Megazonessa. 

Olisin niin valmis luopumaan haaveestani päästä kolmen vuoden tauon jälkeen koko perheellä ulkomaanmatkalle, jos Suomeen luvattaisiin kesäkuuksi lämmintä säätä. Pelkkä Espanjan lomakuvan näkeminen saa mielen lämpimäksi, kun taas Tampereen kylpyläloma herättää kylmiä muistoja. Lumipallo tuntui kylmältä kädessä sviitin parvekkeella keskellä kesäkuutakin. Siitä olen kaikesta huolimatta varma, että minulle tulee hyvä kesäloma. Muista perheenjäsenistä en sitten tiedäkään. Elämä on asennekysymys! 

Rikottuja paitoja ja muuttosuunnitelmia

Tänään minulla ja Kuopuksella meni suunnitelmat uusiksi. Olimme ajatelleet mennä uimahalliin polskuttelemaan, mutta hiihtäjät joutuivat ottamaan rakkaan Boran takavetoisen Hyundain kieltäytyessä yhteistyöstä lumisateen vuoksi. Onneksi olemme lukeneet viime päivinä yhdessä monta kertaa Elsa ja Narkissos -kirjaa, jonka yhtenä tavoitteena on lisätä pettymysten sietokykyä. Niinpä me emme olleet moksiskaan suunnitelman muuttumisesta, vaan otimme ilon irti kotipäivästä. Minä siivoilin paikkoja kuntoon ja kuuntelin samalla peräti kaksi radiojumalanpalvelusta Kuopuksen ollessa omissa touhuissa. Sitten vietimme pitkän yhteisen hetken kirjaston kirjojen parissa. 

Olen kuvitellut lukeneeni kaikki Astrid Lindgrenin kirjat lapsilleni, mutta nyt löysin lukemattoman kirjan "Se pikkuinen Lotta". Meillä on itsellä muut Lotta-kirjat enkä ole kyllästynyt niihin, vaikka olen lukenut niitä valtavan monta kertaa. Kirjavan kammarin blogissa kirjaa kuvattiin näin: "Se pikkuinen Lotta ei ole minulle lapsuudesta ainakaan kovin tuttu. Olemme lainanneet kirjaa nyt kirjastosta ja lukeneet Stellan kanssa, mutten muistanut tarinaa ulkoa. Se on kyllä aika kiva: Lotalla on huono päivä ja hän suuttuu niin, etenkin äitiinsä, että päättää muuttaa pois kotoa. Naapurin Vuorisen tädin luota löytyykin sopiva romukamari, jota hän tarjoaa Lotalle vuokrattavaksi. Lotta innostuu, siivoaa ja järjestää kamarin itselleen sopivaksi kodiksi. Janne ja Minnakin käyvät ihastelemassa kamaria, myös isä ja äiti vierailevat. Lotta on kuitenkin vakaasti sitä mieltä, ettei palaa kotiin vaan jää Vuorisen tädin romukamariin asumaan. Kuten arvata saattaa, yön tullen pienen tytön päättäväisyys horjuu, kun häntä alkaa pelottaa. Onneksi isä tulee pelastamaan juuri oikealla hetkellä ja kantaa tyttärensä kotiin. Siellä Lotta ja äiti sopivat riitansa ja Lotta pääsee omaan sänkyynsä nukkumaan."

Ihastuin kertomukseen heti. Kaikki Lotta-kertomukset ovat valloittavia, mutta tämän kertomuksen tapahtumat olivat kuin suoraan meidän perheemme elämästä. Lotta leikkasi suutuksissaan paidan saksilla rikki. Meillä Kuopus kulkee nyt päivittäin (ja öin) futispaidassaan, jonka hän suutuspäissään saksi vain pari päivää sen ostamisen jälkeen. Erityisen ikävältä saksiminen tuntui sen vuoksi, että Messin paita oli isoveljen omilla rahoilla ostama lahja. Halusin säilöä tämän merkittävän muiston enkä laittanut paitaa roskiin. Nyt Kuopuksella on alkanut futiksen fanituskausi: hän pelaa pleikalla FIFA16-peliä ja tekee tietokoneella futisjoukkueita. Aika näppärää toimintaa viisivuotialata, joka on vasta oppinut lukemana. Niinpä hän löysin Messi-paidan eikä välitä ollenkaan siitä, että se on täynnä reikiä. Aavistuksen hävettää päästää häntä reikäisessä paidassa päiväkodin jumppaan, mutta neljännen lapsen kanssa sekin onnistuu. Synttärilahjaksi mietin kyllä futispaidan ostamista.

Kertomuksen pääteema, kotoa muuttaminen, tuntui myöskin hyvin tutulta. Meidän kolme vanhinta lastamme suunnitteli jossain vaiheessa säännöllisin väliajoin kotoa muuttamista vanhempien typeryyden vuoksi. Joku oli muuttamassa mummolaan, mutta yleensä muuttoa suunniteltiin läheiseen metsään tai kotikujan betoniporsaalle. Kuopuksella ei samanlaisia aikeita ole ollut. Eihän hän vielä ole edes muuttanut vanhempien makuuhuoneesta minnekään. Ehkä jo ennen rippikouluikää ;)

  

Rauha Räppääjän kohtalotoveri

Meidän perheemme isot ja pienet lapset ovat eläneet monella tapaa erilaisen lapsuuden. Neiti on kauhistellut sitä, miten huonon lapsuuden pikkuveljet elävät, kun heidän ruutuaikansa on pidempi kuin isosisaruksilla aikoinaan. Häntä kuunnellessa tulee sellainen olo, että hän on syntynyt vähintäänkin aikana, jolloin leikittiin käpylehmillä :).

Tänään puolestaan Esikoinen motkotti siitä, miten pilaamme pikkupoikien terveyden antamalla heidän syödä niin usein suklaakeksejä. Hänen lapsuudessaan niitä syötiin korkeintaan kerran viikossa. Se on kyllä totta. Vanhin lapsi sai ensimmäisen karkkinsa  rikottuaan suosikkiravintolassamme lasin. Olin niin järkyttynyt vahingosta, etten tajunnut kieltää vahtimestaria antamasta tikkaria kaksivuotiaalle. Muistan, miten perhepäivähoitajan teinitytöt säälivät lastamme, joka sai vain rusinoita muiden popsiessa karkkia. Kuopus taas on kasvatettu kekseillä. Hänelle työnnettiin keksi suuhun aina silloin, kun tilanteesta ei muuten selvitty. Niitä tilanteita riitti neljän lapsen perheessä. Niinpä hän kokee päivittäisten keksiannosten kuuluvan vähintäänkin ihmisoikeuksiin.

Jotkut asiat ovat pysyneet perheessämme samanlaisina. Risto Räppääjä -kirjat ja -elokuvat eivät kyllästytä vieläkään minua ja Miestä. Enää emme ehkä taistele siitä, kumman vuoro on lukea kirjaa, mutta lukeminen tuntuu edelleen viihdyttävältä ja hauskalta. Kuopus nauttii valtavasti Risto Räppääjien lukemisesta. Isoveli ei enää samalla tavalla ole kiinnostunut niistä kirjoista, mutta Risto Räppääjä -elokuvia hän katsoo mielellään. Niinpä aloitimme tänään pikkupoikien kanssa hiihtoloman juhlallisesti katsomalla Risto Räppääjä ja Yöhaukka -filmin ensi-iltana paikallisessa elokuvateatterissa. 

Olimme kaikki kolme elokuvasta innoissamme. Kuopusta tarina jännitti valtavasti. Mixu nautti elokuvan katsomisesta ja musiikista. Minä puolestani samaistuin täydellisesti Rauha Räppääjän osaan. Minulla on nimittäin samanlainen ongelma kuin Rauhalla: liian paksu nimetön. Sen vuoksi en ole käyttänyt kolmeen vuoteen kihla- ja vihkisormuksiani. Juuri tällä viikolla olen päättänyt, että yritän pudottaa vähän painoani. En sen vuoksi, että minulla olisi mitään tarvetta olla timmimässä kunnossa. Ainoa syy on se, että olen varannut meille Suomenlinnan kirkon 20-vuotishääpäivää varten. Silloin olisi hyvä olla sormukset nimettömässä.

En millään haluaisi käyttää rahaa sormusten suurentamiseen, koska korjautin vihkisormuksen timantit yli 400 eurolla vähän ennen kuin se tuli liian pieneksi. (Sormuksen arvo taisi moninkertaistua: ostimme sen köyhinä opiskelijoina 50% alennusmyynnistä alle tuhannella markalla).  Vaasan vuosina puolestaan maksoin maltaita, että sain pienennettyä sormukset sopivan kokoisiksi. Siinäpä taitaa olla syy siihen, että ne ovat nyt liian pienet. Niinpä aion kokeilla, auttaisiko pieni painonpudotus. Tai sitten kärsin paksusta nimettömästä ja marssin nöyrästi kultasepänliikkeeseen suurennuttamaan sormukset. Elokuvasta opin sen, että kannattaa kertoa rehellisesti ongelmistaan, esimerkiksi paksusta nimettömästään. Silloin pääsee paljon vähemmällä eikä poliisillekaan tule turhia töitä. Tervemenoa elokuviin katsomaan Rauhan nimetöntä!

Omalla paikalla Jumalan käytössä

Eräänä marraskuisena keskiviikkona ajelin työpäivän jälkeen neljän ruuhkissa kohti Saloa. Minut oli kutsuttu pitämään luentoa kuolemansynneistä ja kristillisistä hyveistä. Olin aika väsynyt enkä olisi oikein jaksanut tehdä mitään ylimääräistä oman työni lisäksi. Jo kesällä sovittua vierailua en voinut tietenkään peruuttaa. Kaiken lisäksi paikalle oli tulossa muutama ystävä kuuntelmaan luentoa ja tapaamaan minua. Siitä olin innoissani.

Pitäessäni luentoa koin olevani omalla paikalla. Nautin siitä, että sain kertoa rippikoululaisista, työikäisistä ja eläkeläisistä koostuneelle yleisölle oivalluksistani ja siitä, mitä olin teemasta vuosien aikana oppinut. Ihmiset kuuntelivat kiinnostuneina. Useampi ihminen myös pyysi minua lähettämään PowerPoint-esityksen sähköpostiin. Minusta tuntui myös hyvältä, että vierailevana luennoitsijana panostin siihen, että minulla oli tyylikkäät vaatteet ja meikki kunnossa. Omassa työssäni kuljen yleensä arkisin aika tylsissä vaatteissa, kun en aamuisin jaksa tai ehdi panostaa. En todellakaan kuulu niihin naisiin, jotka  jaksaisivat aina olla huoliteltuja.

Tänään pääsin luennoimaan Järvenpään naistenkahvilaan. Kahvilan suunnittelutiimi kysyi minua luennoitsijaksi ehkä marraskuussa. Lupasin tulla, mutta pyysin heitä keksimään minulle sopivan aiheen, koska oma pääni löi tyhjää. He valitsivat minulle teemaksi "Miten löydän rauhan?". Aloin miettiä aihetta päässäni jo joulukuussa: joulusaarnani syntyi niistä ajatuksista. Muutama viikko sitten aloin lukea kirjallisuutta luentoa varten. Innostuin valtavasti aiheesta ja koin sen hyvin monipuoliseksi ja tärkeäksi.

Tänä aamuna laitoin vain villasukat jalkaan, asettauduin tietokoneen ääreen kirjapinon kanssa ja laitoin ylistysmusiikin soimaan. Nautin suunnattomasti siitä, että sain sukeltaa teemaan ilman kiirettä. Vietin koko vuosilomapäiväni niin tiukasti työn merkeissä, etten ollut lasten ihmetykseksi ehtinyt edes siivota keittiötä. Työn tekeminen kannatti, koska sain aikaan hyvän kokonaisuuden teemasta "Mistä löydän rauhan?". Ehdin vielä päivällisen jälkeen korjata napin jakkupuvusta, josta on tullut luennointiasuni.

Ilta naistenkahvilassa vahvisti ajatustani siitä, että yksi kutsumukseni on olla luennoimassa naistenilloissa ja
-tapahtumissa. Nautin taas siitä, että sain puhua minulle tärkeistä asioista yleisölle, joka jaksoi kuunnella keskittyneesti alusta loppuun. Välissä ystäväni Anna lauloi esitykseeni sopivia koskettavia lauluja, joista tuli kyynel silmäkulmaan. Oi, kuinka tuntui hyvältä olla yhdessä Jumalan käytössä!

Kummi, kummimpi, kummin

Lapsena kummit olivat päivittäin mielessäni. En nähnyt kuudesta kummista ketään kovinkaan usein, muttarukoilin joka ilta heidän puolestaan. Näin he säilyivät mielessäni läpi lapsuuden ja tulivat minulle tärkeiksi ihmisiksi. Muistan kiitollisena myös monia lahjoja, joita heiltä sain. Muotitietoinen ja nuorekas kummitätini lahjoi minua kauniilla vaatteilla, joista olin tosi ylpeä. Yhdet kummeista ostivat minulle upean peilillisen kirjoituspöydän muuttaessamme uuteen kotiin. Yksi kummi otti minut kesätöihin jo vitosluokkalaisena tekemään koodausta. Taskurahan saaminen tuntui tosi kivalta. 

Minulla on seitsemän kummilasta: neljä poikaa ja kolme tyttöä. Välillä minulla on huono omatunto siitä, etten ole osannut olla niin hyvä kummitäti kuin olisin halunnut. Olen toki lähettänyt syntymäpäivä- ja joululahjat, rukoillut heidän puolestaan sekä yrittänyt tavata kaikkia kummilapsiani suhteellisen säännöllisesti. Pitkien välimatkojen ja ruuhkavuosien vuoksi en ole kuitenkaan pystynyt luomaan moneenkaan kummilapsistani läheistä luottamussuhdetta. Kummityttöni ovat asuneet aina toisella puolella Suomea, kun taas kummipojilla on iän karttuessa ollut hieman eri intressejä kuin minulla. Kummipoikien äiteihin olen kyllä hoitanut hyvin suhteita kahvipöydän ääressä ja tällä lailla ollut tukemassa välillisesti kummilapsiani. Kummipojat taas ovat viihtyneet hyvin poikiemme seurassa. 

Tänään puhuin eräässä ryhmässä ohimennen kummiudesta naisten kanssa. Totesimme yhdessä, miten joskus etäinen kummisuhde voi tulla läheisemmäksi vasta aikuisena jossakin kriisitílanteessa tai elämäntilanteen muuttuessa. Toivon, että voisin olla sellainen kummitäti, joka voi tarpeen tullen olla apuna ja tukena.

Viime aikoina olen iloinnut siitä, etät minulla on vanhempieni lisäksi uskollisia kannustajia. Kummisetäni ja -tätini ovat lähettäneet rohkaisevia tekstiviestejä kuunneltuaan minua radion aamuhartauksissa tai luettuaan lehtiartikkeleita minusta tai perheestäni. Se on tuntunut tosi hyvältä. Nuorin kummilapseni on ollut myöskin ahkera kannustaja. Hän on tutkinut saamieni valokuvien perusteella innolla lehtiä, joissa on ollut kummitädin kuvia. Iloitsen valtavasti siitä, että yksi kummitytöistäni asuu pysyvästi samalla paikkakunnalla ja vieläpä tosi lähellä. Kummilasta tulee hänelle sangen tuttu paikka ♥

Ystävänpäivän moka

Mokasin ystävänpäivänä pahasti. Olin odottanut uskollisen ystävän juhlapäivää pitkään. Kun se vihdoin tuli, en huomannut koko asiaa. Onneksi huomasin mokani seuraavana päivänä. Rakas Bora, jota kutsutaan myös Missiksi, oli saavuttanut ystävänpäivänä  550 000 kilometrin haamurajan. Kukapa olisi uskonut yli kuusi vuotta sitten, kun Bora tuli meille käyttöön, että se pelittää vielä näin monta vuotta. En ainakaan minä.

Eräänä päivänä ajellesani rakkalla Boralla harmittelin mielessäni sitä, että auton korjaus oli maksanut niin paljon. En sanonut mitään, mutta mielessäni oli ajatus: "Koskahan me pääsemme tästä autosta eroon?" Hetken päästä takapenkiltä alkoi kuulua itkua. Kysyin Kuopukselta, mikä hänellä on hätänä. "Mulla tulee niin ikävä Boraa, jos se joutuu romuttamolle", poika itki. Olin järkyttynyt siitä, että hän reagoi tuolla tavalla, vaikka en ollut sanonut mitään ääneen. Otin sen itselleni Jumalan puheena siitä, miten minun täytyy olla kiitollinen uskollisesta autosta, joka helpottaa arkeamme valtavasti. 

Kuopuksen ja Boran suhde on aivan erityinen: viisivuotias kutsuu Boraa äidin ja hänen autokseen. Yhdessä rukoilimme kolme vuotta sitten, että Bora tulee kuntoon sen jälkene, kun olin ajellut liian monta kilometriä punainen öljyvalo päällä. Silloinkin rukouksiimme vastattiin! Eilen annoimme rakkaalle ystävälle lahjaksi kauniin ruusun. Emme kylläkään ostaneet sitä varta vasten autolle, vaan sain sen LadyLinen avoimista ovista mukaani. (Ruusun lisäksi sain BodyPumpista täksi päiväksi ihanan kipeät lihakset. Treenikipu on parasta kipua!)

Esikoinen haluaa juhlistaa Boraa sitten, kun se saavuttaa seuraavan virstanpylvään 555 555 km. Jos vaikka silloin keittäisimme pullakahvit ja kutsuisimme lähellä asuvia ystäviä kylään. Pitää olla tosi tarkkana mittarin kanssa!