Toisessa viestissä eräs ystäväni ihmetteli, kuka se innokas kommentoija oli, ja mikä tarve kyseisellä kommentoijalla oli hyökätä minua vastaan. Ystäväni mielestä kommentit olivat aikuiselle ihmiselle outoa piikittelyä. Saamani kaksi täysin erilaista viestiä kuvaavat hyvin nettikeskustelua. Me jokainen tulkitsemme jokaista tekstiä ja kommenttia omista lähtökohdistamme, minkä vuoksi käsityksemme keskustelusta voi olla täysin vastakkainen.
Olen pitänyt blogia vuodesta 2006 sekä ollut aktiivisesti Facebokissa vuodesta 2007. Ennen nettiaikaa luulin olevani ihminen, jonka on helppo tulla toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa. Pidin itseäni ystävällisenä, reiluna ja hyväntahtoisena ihmisenä.Valitettavasti näiden kymmenen virtuaalisen vuoden aikana minäkuvani on muuttunut. En enää kirjoittaisi työhakemuksiin kuten vielä nuorena pappina "tulen hyvin toimeen erilaisten ihmisten kanssa". Virtuaalimaailmassa synnynnäiset ominaisuuteni, joita ovat nopeus, spontaanisuus, innokkuus, lievä pinnallisuus ja nopea kiihtyminen, aiheuttavat välillä ongelmia. Luen huolimattomasti toisten viestejä ja teen vääriä tulkintoja. Menen tunnetilaan ja myöhemmin luettuani uudestaan tekstin ihmettelen, miksi tulkitsin ihmisen viestin niin vahvasti. Aika usein tajuan, että olen syyllistynyt ylitulkintaan.
Harmillisen usein myös minua tulkitaan väärin. Vieläkin muistelen osittain huvittuneena ja osittain surullisena keskustelua, joka käytiin Facebookissa ennen Tapio Luoman virkaanasettamista. Kerroin lapsellisen iloisesti vähän tylsää kotiäidin arkea elävänä siitä, miten laitan piispan eli mieheni pomon juhlaan uuden vihreän puvun ja helmet kaulaan. Päivitykseni herätti pahennusta: jumalanpalvelukseen pitäisi mennä rukouksen hengessä eikä omaa ulkonäköä ajatellen. Pahennukseen vastattiin pahennuksella, sillä seurauksella, että molemmat alkuperäiset paheksujat ottivat minut pois FB-ystävien joukosta.
Eniten minua loukkasi se, ettei kumpikaan loukkaantuneista voinut kirjoittaa minulle rehellisesti asiasta. Minusta tuollainen väärinymmärrys olisi ollut helppo selvittää. Kyllähän minä olin rukoillut Espoon hiipakunnalle hyvää piispaa varmasti enemmän kuin moni muu. Kotiäitinä olen nimittäin torjunut ahkerasti tylsyyttä rukoilemalla. Kirkkoherran vaimona ja kotiäitinä piispan virkaan asettamisen messu oli vuoden ainoa kerta, että pääsin jonnekin kahdestaan Miehen kanssa. Kai minulla oli silloin oikeus laittautua kauniiksi.
Otin eilen tietoisen riskin kirjoittaessani subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta. Kuukausi sitten puhuin erään ystäväni kanssa siitä, miten monta kertaa olisimme halunneet tuoda keskusteluun toisenlaista näkökulmaa. Emme kuitenkaan olleet uskaltaaneet kommentoida keskusteluja. Kyse ei ole siitä, ettemmekö kestäisi krittiikkiä, vaan siitä, että emme haluaisi loukata toisia ihmisiä. Arvasin eilen, että kirjoitukseni voi loukata ihmisiä. Erityisesti ajattelin sitä, että se voi tuntua ikävältä niistä rakkaista ihmisistä, joilla ei ole mitään mahdollisuuksia lyhentää lasten hoitoaikoja. Koen olevani etuoikeutettu siinä mielessä, että voin itse vaikuttaa työaikoihini niin paljon. Teille, jotka koette huonoa omaatuntoa siitä, että lapsenne hoitopäivät ovat liian pitkiä työn ja työmatkan vuoksi, lähetän lämpimiä halauksia. Syyllisyyttä kannattaa potea vain niistä asioista, joihin voi itse vaikuttaa.
Ajattelin, että kirjoitus voi tuottaa pahaa mieltä sellaisille perheille, joissa on tehty erilaisia ratkaisuja kuin meillä. En halunnut tuomita ketään, vaan pyrin tuomaan esille toisenlaista näkökulmaa omista kokemuksistani lähtien. Perusperiaatteenani on, että on monenlaista hyvää vanhemmuutta. En usko pakolliseen täysimetykseen, vaikka olenkin jopa luovuttanut maitoa. En suosittele kaikille ystävilleni perhepetiä, vaikka meillä se on toiminut hyvin. Kaikkien ei tarvitse sinnitellä lyhyillä hoitopäivillä, vaikka me olemmekin tehneet sellaisen ratkaisun. Palaan seuraavassa kirjoituksessani vielä tarkemmin siihen, miksi kuitenkin kannatan sitä, että subjektiivinen päivähoito-oikeus lakkautettaisiin myös esimerkiksi Helsingissä. Me emme ole eläneet millään lailla ideaalia perhe-elämää, vaan meidän elämässämme on ollut paljon tilanteita, joissa olisimme voineet toimia toisin. Onneksi meillä on rehellinen ja hyvämuistinen tytär, joka ansiokkaasti pitää huolta siitä, ettemme ylpisty vanhemmuudessa(kaan).
Loppukevennyksenä esittelen kuvan huomisista asusteistani. Olen taas valmistautunut hyvin pinnallisesti kirkolliseen juhlahetkeen, koska minulle on annettu työkokouksessa tehtäväksi olla edustavana ja kauniina Kari Kanalan kirkkoherraksi asettamisen messussa. Vahvistin yhteistä pappeutta huomisen messussa antamalla tilaa maallikoille luopumalla ehtoollisenjakajan tehtävästä ja ottamalla sen sijaan kontolleni kutsuvieraiden ja lehdistön vastaanottoa. Niinpä kerrankin valmistauduin työviikonloppuun miettimällä, mitä laitan päälleni. Pesetin Valonsäteen jakun toisen kerran neljän vuoden aikana ja ostin jopa ehjät sukkahousut. Paikalliselta nettikirpparilta löysin 15 eurolla Longchampin valkoisen laukun, joka sopii ihanasti Valonsäde-puvun somisteeksi. Taas koin tässäkin asiassa johdatusta: keskustelimme syvällisiä heti ensitapaamisella myyjän kanssa. Onneksi Jumala ymmärtää sekä pinnallista että syvällistä puoltani! Hänellä on varaa olla nettikeskusteluissakin kaikkien puolella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti