Lapsen oikeus olla kotona

Minua on huvittanut suuresti se keskustelu, mitä on käyty subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaamisesta.Varhaiskasvatuslakia päätettiin muuttaa lokakuussa niin, että jatkossa jokaisella lapsella on oikeus saada varhaiskasvatusta enää 20 tuntia viikossa, kun tähän asti kaikilla lapsilla on ollut oikeus kokopäiväiseen hoitoon. En jaksanut osallistua syksyllä keskusteluun, mutta nyt kun asiaan on saatu vähän etäisyyttä, voin kirjoittaa näkemyksistäni.

Minä ja mieheni olemme olleet kokopäivätöissä äitiyslomiani ja lyhyitä hoitovapaajaksoja lukuunottamatta. Olemme asuneet aina kaukana isovanhemmista ja muista sukulaisista. Olemme siis käytännössä pyörittäneet kahdestaan perheemme arjen. Lapsemme ovat olleet päivähoidossa vain silloin, kun se on ollut töiden kannalta välttämätöntä. Papeilla on sekä siunauksena että kirouksena vapaat työajat. Meillä on kaksi lakisääteistä vapaapäivää, mutta muita työaikadääsöksiä ei ole. Niinpä me olemme Miehen kanssa suunnitelleet työmme niin, että lasten päivähoitoviikot ovat olleet mahdollisimman lyhyitä.

Toimiessamme Vaasassa tavallisina seurakuntapastoreina lapsilla oli joka viikko ainoastaan kolme hoitopäivää, yleensä kahdeksasta neljään eli 24 tuntia viikossa. Järjestimme yleensä viikonloppuvapaat niin, että olimme eri aikaan vapaalla. Kuukaudessa oli kaksi työviikonloppua, jolloin olimme molemmat töissä.Viikonloppuina teimme päivisin vain ne työtehtävät, jotka oli meille määrätty eli messut, toimitukset ja tilaisuudet. Silloin, kun meillä oli töitä yhtä aikaa, lapsia hoiti joku tuttu tyttö seurakuntanuorista. Lapset rakastivat sitä, että heille tuli kotiin oma hoitaja. Valmistelutyöt teimme joustavasti iltaisin lasten nukkumaanmenon jälkeen tai vuorotellen päiväaikaan. Teimme molemmat ainakin normaalin työviikon (40 h) verran töitä; Mies varmaan aika paljon enemmänkin. Siitä huolimatta lapsemme olivat hoidossa korkeintaan 24 tuntia viikossa.

Järvenpäässä työnkuvamme ovat muuttuneet. Meillä on nyt vähemmän viikonlopputöitä kuin Vaasan aikana. Olen töissä keskimäärin joka toinen viikonloppu. Miehellä on iltaisin paljon kokouksia, kun taas minä käyn töissä Helsingissä asti.  Niinpä Mies hoitaa Kuopuksen päivähoitokuljetuksen. Se onkin tosi kätevää: päiväkoti sijaitsee aivan työpaikan vieressä. Viisivuotiaan hoitoviikot ovat kadehdittavan lyhyet. Tällä viikollakin Kuopus on ollut hoidossa noin 20 tuntia. Keskiviikkona päiväkodin hoitajat toivottivat hänelle hyvät viikonloput. He eivät ole ollenkaan huolissaan siitä, että lapsemme ei saa olla heidän hyvässä hoidossaan 40-50 tuntia viikossa. Kaksikymmentä tuntia viikossa riittää heidän mielestään aivan mainosti, vaikka lapsemme ryhmä on pedagogisuudessaan ihan Suomen huippua. Hän pääsi nimittäin tukilapseksi integroituun  3-6-vuotiaille tarkoitettuun ryhmään, jossa erityislastentarhanopettaja, lastentarhanopettaja, lastenhoitaja ja apulainen järjestävät laadukasta varhaiskasvatusta 12 lapselle.

Olin äidin kanssa kotona vuoden viisivuotiaana. Se oli minusta tosi tylsää, mutta kehitykselleni siitä ei ollut mitään haittaa. Opin lukemaan, kirjoittamaan, uimaan, pyöräilemään ja sietämään tylsyyttä tuon vuoden aikana. Leikkitaidoiltanikin olin ihan kehittynyt, vaikka en alle kouluikäisenä ollut päiväkodissa. Perhepäivähoitajilla ja kerhoissa sain riittävää harjoitusta sosiaalisille taidoilleni.

Jäädessäni äitiyslomalle kolmannen lapsen kanssa minulle oli itsestään selvää, että otan vanhemmat lapset kotiin. Neuvolassa kyseltiin vähän ihmetellen, aionko tosiaan ottaa kotiin myös viisivuotiaan. Todellakin otin! Esikoinen oli nimittäin se, joka nautti ehkä eniten äitiyslomastani. Lastemme arki oli ihanaa: aamupäivisin isä vei heidät kolmeksi tunniksi puistoon puistotädin huomaan, sitten syötiin lounas ja iltapäivä oltiin rennosti kotona. Lapset leikkivät keskenään, luimme, pelasimme, leikimme, kävimme jumpassa yhdessä, lapset kävivät muskarissa ja soittotunnilla. Viisivuotiaasta tuli tuon vuoden aikana taitava lukija ja pianonsoittaja. Kolmevuotiaan kanssa elämä helpottui, kun pakkopäiväunet poistuivat elämästä. Vanhemmat saivat sitä kuuluisaa omaa aikaa, kun lapsi ei kukkunut hereillä joka ilta yhteentoista.

Jäätyäni kotiin neljännen lapsen äitiyslomalle otin taas viisivuotiaan kotihoitoon. Meillä oli Mixun kanssa todellista laatuaikaa ennen vauvan syntymää. Poika hiihti joka päivä, ja minä kävelin ison mahani kanssa. Olemme nauraneet, että äitiyslomalla luotiin pohja pojan menestykkäälle hiihtouralle. Kotona luimme paljon kirjoja, pelasimme pelejä ja laitoimme kotia kuntoon vauvaa varten. Poika oppi siivoamaan  vessatkin niin hyvin, että opetti taidon myöhemmin isosiskolleen. Vauvan syntymän jälkeen oli ihanaa, ettei meillä ollut tiukkoja aikatauluja. Arki sujui kivasti ja rauhallisesti. Iltapäivisin isot lapset tulivat koulusta kotiin viihdyttämään viisivuotiasta. Minulle oli itsestäänselvää, ettei Neiti enää mennyt iltapäiväkerhoon, koska äiti oli kotona.

Meidän perheemme on selvinnyt 16 vuotta niin, että olemme käyttäneet varhaiskasvatusta korkeintaan 16 päivää kuukaudessa huolimatta molempien vanhempien aika vaativistakin kokopäivätöistä ja puutteellisista turvaverkoista. Lapsista on kasvanut ihan normaaleja, tasapainoisia ja taitavia. Ymmärrän hyvin, että ne perheet, joissa on vaikeuksia vanhemmuudessa, tai joiden lapsella on erityisiä tarpeita, tarvitsevat kokopäivähoitoa. Väitän kuitenkin, että nämä perheet pystytään  haarukoimaan neuvolassa; nykyäänhän jo kolmevuotiaille tehdään laajat testaukset. Sen sijaan kyseenalaistan sen, että  tavallisten kotiäitien/-isien tai työttömien lapset ovat kokopäivähoidossa lähipäiväkodissa vieden paikan joltakin työssäkäyvien vanhempien lapselta. Tällainen tilanne on Helsingissä monella alueella. 20 tuntia/viikossa riittäisi minusta mainosti näille lapsille.

Meidän lapset ovat nauttineen leppoisasta elämästään. Kuopus vaikertaa yleensä jo toisen hoitopäivän jälkeen: "Pitääkö huomennakin mennä hoitoon?" Näin kauhukuvani siitä, miten hirvittävä lapsuus kahden papin perheessä tulee, on kääntynyt monella tapaa voimavaraksi. Ensi syksystä lähtien vain minä nautin säännöllisistä arkivapaista. Odotan jo innolla!