Tehkää tie kuninkaalle!

Uusimmassa Uusi Tie -lehdessä oli iso artikkeli lähetystyöntekijöistä, Juha ja Anu Saaresta, jotka tekivät työtä perheensä kanssa Omskin seurakunnassa Siperiassa. Oli puhuttelevaa lukea sitä, miten ihmeellisesti Jumala johdatti pariskuntaa eri vaiheissa. Tie lähetystyöntekijöiksi ei ollut suora eikä helppo, mutta kaikessa näkyi täydellinen Jumalan johdatus. Juha Saari ei itse olisi halunnut ensisijaisesti Siperiaan, mutta häntä ja perhettä tarvittiin sinne tienraivaajiksi työhön, joka oli vasta alkamassa. Perheen kotikin piti rakentaa melkein alusta lähtien itse. Huolella tehdystä kodista tuli samalla seurakunnan kokoontumispaikka ja rovastikunnan keskus, jossa alueen työntekijät vierailivat ahkerasti.

 Työhön Juha Saarta oli valmistanut se, että hän oli tehnyt yliopisto-opinnoissaan gradun Siperian suomalaisten sielunhoidosta ennen Venäjän vallankumousta. Tutkimuksessaan hän huomasi sen, miten Jumala käyttää vain ihmisiä, jotka ovat tavalla tai toisella rikki. Jotta Jumala pystyi käyttämään lähettejä, hän joko lähetti rikkinäisiä tai rakkaudessaan särki heidät työntekijöikseen. Suurin hedelmä näytti kasvavan silloin, kun lähetti oli itse rikki. He olivat pitkäjänteisiä ja viipyivät vuosia. Juha Saaren oma lähetystyöhön johtanut prosessi ei ollut helppo. Toimiessaan seuraakuntapappina, jotta saisi lähetystyötä varten työkokemusta, hän paloi loppuun. Silloin hän ajatteli, ettei hänestä ole lähetystyöhön. Jumala oli kuitenkin eri mieltä. Perhe valittiin lähetyskurssille ja he saivat kutsun Siperiaan.  

Juttu tuli mieleeni miettiessäni Johannes Kastajaa ja hänen lausahdustaan ”Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi”. Matteuksen evankeliumissa Jeesus sanoo Johannes Kastajasta, että tämä on suurin naisesta syntynyt. Jeesuksen sanojen mukaan Johannes  Kastaja oli vielä enemmän kuin profeetta. Hän oli Jeesuksen edelläkävijä, josta oli ennustettu jo Vanhassa testamentissa. Johannes Kastajan kaikki elämänvaiheet olivat erityisiä ja erikoisia. Elisabeth ja Sakarias saivat hänet hyvin vanhoina enkelin ilmestyksen jälkeen. Sakarias tuli mykäksi, kun hän ei pystynyt ottamaan vastaan enkelin viestiä. Johannes Kastaja sai kohdata Jeesuksen jo ollessaan kohdussa. Marian tullessa tervehtimään Elisabethia Johannes hypähti äitinsä kohdussa ilosta. Ajatelkaaa, kuinka hauskaa ja hassua! Johannes Kastaja oli siis kaikilla mittapuilla hyvin erityinen ihminen, jolla oli valtavan suuri merkitys Jumalan suunnitelmissa, mutta siitä huolimatta hän itse ymmärsi oman pienuutensa verrattuna Jeesukseen, Jumalan Poikaan. 

Evankeliumitekstissä Johannes sanoi, ettei kukaan voi ottaa mitään ellei sitä anneta hänelle taivaasta. Juha Saari puhui hyvin samaan tapaan lähetystyöstä: ”Lähetystyössä huomaa Jumalan johdattavan konkreettisesti ja vastaavan rukouksiin. Jokainen kohtaaminen ihmisen kanssa on kohtaaminen myös Jumalan kanssa. Jumala vastaa rukouksiin. Meidän ongelmamme on enemmänkin se, että me emme rukoile tosissamme. Emme usko omiin rukouksiimme.”

Samalaista viestiä kuulin toimiessani pappina Pohjois-Ruotsissa. Etiopialainen nainen oli vierailulla Luulajan hiippakunnassa ja tutustui eri seurakuntien toimintaan. Hänen viestinsä oli ruotsalaisille seurakunnille: ”Te rukoilette aivan liian vähän ja kun te rukoilette te rukoilette aivan kuin ette haluaisi saada mitään.” Etiopialaisen naisen kirkko, Makana Yesus -kirkko on ainakin ollut maailman nopeiten leviävä kirkko. Siellä ihmiset ovat rukoilleet innokkaasti ja tehneet työtä Jumalan tahtoa kuunnellen sillä seurauksella, että ihmisiä on liittynyt kirkkoon aina vain enemmän.

Suomen kirkossa jäsenten määrä on viime vuosina vähentynyt rajusti. Uutta on se, että kirkosta erotaan suurina aaltoina. Mediassa kerrotaan päivittäin eroamislukuja ja näin rohkaistaan löyhästi kirkossa kiinni olevia eroamiseen. Huolestuttavinta minun mielestäni on kuitenkin se,   että suomalaisten usko kristinuskon Jumalaan on laskenut rajusti. Esimerkiksi vuonna 2007 noin 63 prosenttia piti oppia Jeesuksesta Jumalan Poikana vähintään todennäköisenä,  vuonna 2011 vastaava luku oli enää 41 prosenttia. Neljässä vuodessa pudotus oli huima 22%. Se siis tarkoittaa, että yli miljoona ihmistä vähemmän piti todennäköisenä sitä, että Jeesus on Jumalan Poika.

Inhimillisesti tilanne näyttää huonolta, mutta en usko, että silti kannataa menettää toivoa tai surkutella tilannetta. Kirkon pää on edelleen Kristus. Hän kutsuu kaikkia kristittyjä viemään evankeliumia eteenpäin sekä rukoilemaan rohkeasti Suomen kirkon ja kansan puolesta.  

Eilen kuulin juuri koskettavan todistuksen siitä, miten nuori perheenisä oli tullut uskoon ja löytänyt elävän suhteen Jeesukseen. Hänen ystävänsä oli löytänyt Jeesuksen ja kertonut avoimesti uudesta elämästään, Jumalan rakkaudesta ja kaikesta muusta hyvästä, mitä hän oli saanut elämäänsä. Perheenisä alkoi tutkia Raamattua ja hänkin vakuuttui siitä, että Jeesus on hänen pelastajansa. Nyt hän tahtoo seurata Jeesusta sekä kertoa hänen rakkaudestaan lapsilleen ja muille läheisilleen. Hänen elämänsä arvojärjestys oli mennyt täysin uusiksi, kun ykkössijalle oli tullut kolmiyhteinen Jumala.

Kaikkia kristittyjä kutsutaan Johanneksen tavoin tekemään tietä Kuninkaalle, Jeesukselle. Se ei useinkaan tarkoita sitä, että sinun pitäisi muuttaa Siperiaan, vaan voit olla Jumalan käytössä yhtä hyvin Itä-Pasilassa  tai missä asutkin. Jumala kutsuu ennen kaikkea rakastamaan toisia ihmisiä. Rakkaus on Jumalan olemus ja mitä enemmän osoitamme rakkautta toisille ihmisille, sitä enemmän meistä tulee hänen kaltaisiaan.

Uskon, että Jumala tarvitsee Suomessa Johannes Kastajan tapaisia ihmisiä: rohkeita ja nöyriä, jotka haluavat kuunnella ennen kaikkea Jumalan tahtoa. Juha Saari sanoi: Sillä ei ole merkitystä, mitä me teemme, vaan sillä, mitä Jumala haluaa meidän tekevän. Tärkeintä on, että me olemme siellä, missä Jumala haluaa meidän olevan.” Johannes Kastaja oli kuuliainen Jumalalle, koska hän ymmärsi, että Jumala on niin paljon suurempi ja viisaampi kuin hän itse. Johannes Kastaja haastaa meitä oikeanlaiseen arvojärjestykseen. Jumalan äänen kuunteleminen ja hänen tahtonsa tekeminen on kaikkein tärkein asia.

Vuorisaarnassa Jeesus lupaa: Etsikää ensin Jumalan ja valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin myös kaikki tämä teille annetaan.” 

Päivän evankeliumiteksti: Joh. 3:26-30 

"Johannes vastasi: ”Kukaan ei voi ottaa mitään, ellei sitä anneta hänelle taivaasta. Te voitte itse todistaa, että minä sanoin: ’En minä ole Messias. Minut on lähetetty kulkemaan hänen edellään.’ Sulhanen on se, jolla on morsian. Mutta sulhasen ystävä seisoo hänen vieressään ja kuuntelee, mitä hän puhuu, ja iloitsee suuresti sulhasta kuunnellessaan. Niin iloitsen minäkin, ja iloni on nyt täydellinen. Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi.”

(Saarna Itä-Pasilan seurakuntakodilla 3. adventtina)

Mahtuuko Jeesus-lapsi mukaan teidän perheenne joulunviettoon?

Facebook-ystäväni oli kansalaisopiston englannin keskusteluryhmässä jutellut joulusta ja jouluvalmisteluista Kiinasta lähtöisin olevan vierustoverinsa kanssa. Suomessa pitkään asunut kiinatar ei ollut aiemmin kuullut, että joulua juhlitaan Jeesuksen syntymän johdosta. Monet suomalaisetkin mieltävät joulun enemmän joulupukin kuin Jeesuksen juhlaksi. Yhteiskunnan muuttuessa monikulttuurisemmaksi päiväkodissa ja kouluissa ei välttämättä enää tutustuta joulun kristilliseen sanomaan eikä kristillisiin juhlaperinteisiin yhtä syvällisesti kuin aikaisemmin. Se tarkoittaa sitä, että vanhempien, isovanhempien tai vaikkapa kummien rooli joulun kristillisen puolen välittäjänä tulee tärkeämmäksi.

Kristilliseen jouluun liittyy paljon upeita perinteitä ja syvällistä sanomaa, joista jokainen voi valita omalle perheelleen sopivat jutut. Joululaulut tuovat ihanaa tunnelmaa kotiin kuunneltuna tai yhdessä laulettuna. Lasten kanssa voi osallistua kirkossa vaikkapa Kauneimmat joululaulut -tilaisuuksiin. Paavalinkirkossa on tarjolla lapsiperheille oma tilaisuus, mutta yhtä hyvin lasten kanssa voi mennä myös tavallisiin tilaisuuksiin. Kirkot ovat joulukuussa täynnä joulukonsertteja, joista voi hakea joulumieltä. Adventin Hoosianna-kirkkoon sekä joulukirkkoihin voi mennä ihan kaikenikäisten lasten kanssa.

Meidän perheessämme on ollut perinteenä laittaa kotiin ensimmäiset joulukoristeet ennen ensimmäistä adventtia. Jouluseimeä rakennettaessa ja joulukoristeita ripustettaessa on ollut luontevaa puhua lasten kanssa joulun tapahtumista. Perheessämme jouluseimi on usein päässyt lasten leikkeihin mukaan. Eräänä jouluna Jeesukselle ei ollut tilaa enää tallissakaan, koska siitä oli tullut autotalli :). Luulen, ettei Jeesus suuttunut, vaan viihtyi hyvin perheemme joulunvietossa.

Pimeän joulukuun keskellä adventtikynttilöiden sytyttämisestä voi tehdä yhteisen juhlahetken joko sunnuntaisin tai ihan joka päivä. Monika Vikstörm-Jokelan kirjassa "Kirkkovuosi lapsen kanssa" on lyhyitä kivoja tarinoita ja rukouksia adventtiaikaan. Kirjastoista ja kirjakaupoista löytyy monia hyviä lastenkirjoja, joissa on joulun sanomaa ja perinteitä vaikkapa iltalukemiseksi.

Joulun sanoma on enkelien iloinen uutinen: "Älkää pelätkö, teille on syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra." Jeesus kuiskaa pelkojen, väsymyksen, surun tai syksyisen pimeyden keskelle: "Ei hätää, minä olen tässä!" Hän ei ole läsnä vain vaikeuksien ja surun keskellä, vaan myös ilossa ja riemussa. Hän tahtoo tuoda jokaiseen kotiin ihanaa joulumieltä.

Perheaterialla

Saapuessani eilen töistä kotiin minut yllätti ihana makaronilaatikon tuoksu. Seiskaluokkalainen oli tehnyt koulun jälkeen ruoan valmiiksi. Oli ilo kattaa pöytä ja kutsua koko perhe syömään. Oman lapsen tekemä makaronilaatikko perheen kanssa syötynä maistui taivaallisen hyvältä.

Monien tutkimusten mukaan perheessä syödyillä yhteisillä aterioilla on suora yhteys lapsen hyvinvointiin. Tutkijat ovat havainneet, että perheaterioilla lapsi kokee yhteyttä toisiin perheenjäseniin sekä voi luontevasti opetella keskustelua, kauniita ruokatapoja, toisten palvelemista sekä kompromissien tekoa. Niissä perheissä, jossa syödään yhdessä säännöllisesti yhdessä, on lapsilla vähemmän erilaista riskikäyttäytymistä.

Tutkimustiedot ovat rohkaisevia, koska välillä yhteiset ruokailut ovat ainakin meidän perheessämme melkoista sähläilyä. Perheen kokoaminen yhteen on jo oma projektinsa. Aika usein jollakin perheenjäsenellä on kiire johonkin harrastukseen. Keskustelut eivät ole kovinkaan syvällisiä, mutta silti yhteisen ruokapöydän äärellä kohtaaminen on tärkeää.  Meillä on tapana lukea lyhyt ruokarukous: ”Siunaa Jeesus ruokamme, ole aina luonamme”.  Se muistuttaa minua siitä, miten ruoka ja perhe ovat Jumalan antamia suuria lahjoja. Helposti näen arjessa niitä asioita, jotka ovat huonosti. Kiitollisuus avaa silmät siihen, mikä on perheessämme hyvää ja kaunista.

Ehtoollinen on kristittyjen perheateria. Leipä ja viini näyttävät itsessään vaatimattomalta aterialta, mutta ne tarjoavat palan taivasta. Ottaessani vastaan leivän ja viinin otan vastaan Jeesuksen ruumiin ja veren. Olen kokenut, että ehtoolliselta saan uutta voimaa, lohdutusta ja anteeksiantoa. Ehtoollispöytään saan tulla juuri sellaisena kuin olen, jättää taakat ja lähteä arkeen uusin voimin.

Ehtoollinen on Jumalan tarjoama perheateria. Jeesus asetti lapsen esikuvaksi. Sen vuoksi lasten kanssa voi tulla rohkeasti ehtoolliselle. Vanhemman ei tarvitse suorittaa eikä jännittää, miten lapset käyttäytyvät. Omille lapsilleni olen halunnut opettaa ehtoollisella käyntiä. Jossain vaiheessa lastemme mielileikkeihin kuului ehtoollisenvietto keksillä ja mehulla. Perheessämme lapset ovat saaneet päättää itse, haluavatko he ehtoollisen vai siunauksen. Uskon siihen, että perheaterialla lapset saavat kokea Jumalan läsnäoloa ja hoitoa sekä ehtoollisen että siunauksen kautta.

Elina Koivisto  

Turvallisissa käsissä

Muistan hyvin ensimmäisen automatkan esikoisen kanssa sairaalasta kotiin. Olimme mieheni kanssa ihan vauhkoina siitä, miten selviäisimme matkasta. Vastuu painoi nuorten vanhempien harteilla enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Miten voisimme suojella rakasta lastamme automatkalla kaikilta vaaroilta? Miten selviäisimme hänen kanssaan kotielämästä? Miten voisimme suojata koko hänen elämänsä?

Viidentoista vuoden aikana olemme neljän lapsemme kanssa kokeneet monenlaisia tilanteita, joissa on ollut huolta ja pelkoa. Vaikeissa tilanteissa usko Jumalan rakkauteen ja huolenpitoon on tuntunut erityisen tärkeältä. On paljon tilanteita, joissa lapsi joutuu selviämään yksin ilman vanhempien apua, mutta niissäkään tilanteissa hän ei ole yksin. Vanhempina saamme luottaa siihen, että Jumala on sitoutunut kasteessa pitämään huolta lapsistamme. Hän on luvannut lähettää enkeleitä suojelemaan ja varjelemaan heitä. Se ei tarkoita sitä, että elämä olisi täydellistä ja kaikki menisi aina hyvin. Jumala on lähellä myös silloin, kun ihhimillisesti ajateltuna asiat menevät pieleen. Silloinkin saamme turvautua häneen.

En ole itse nähnyt enkeleitä, mutta olen kuullut paljon koskettavia kertomuksia heidän avustaan. Tämä kertomus on niistä kauneimpia: ”Kerrostalossa oli syttynyt tulipalo. Nainen seisoi ulkona hyvin järkyttyneenä. Hän yritti pakottaa palomiehiä menemään kerrostaloon. Hänen pieni tyttärensä oli nukkumassa palavassa talossa. Palomiehet eivät suostuneet äidin pyyntöön. He sanoivat, että mitään ei ollut enää tehtävissä. Äiti meni polvilleen maahan ja huusi apua Jumalalta. Hetken päästä tyttö käveli ulos talosta. Hän oli ihmeissään äitinsä voimakkaasta reaktiosta. Äitihän oli itse tullut herättämään häntä ja sanonut, ettei tytön tarvitse pelätä. Hän oli ottanut tyttöä kädestä kiinni ja johdattanut hänet ulos. Jumalan enkeli oli naamioitunut äidin näköiseksi, niin ettei tyttö pelästynyt enkeliä vaan totteli tämän käskyjä.

Pyhä Jumala, kiitos näkymättömästä todellisuudesta,
joka ympäröi meidät.
Kiitos enkeleistä, jotka lähetät matkamme varrelle.
Kiitos niistä lukemattomista kerroista,
jolloin enkelit ovat varjelleet ja johdattaneet meitä,
vaikka emme ole itse olleet siitä tietoisia.
Oma rakkautemme on rajallinen.
Lähetä enkelisi tänäänkin rakkaidemme ympärille.
Suojele heitä. Auta meitä pysymään sinun lähelläsi. Aamen
Anna-Mari Kaskinen

Tavallista hyvää elämää

Olen ihminen, joka elää vahvasti periodeissa. Välillä olen täynnä energiaa, ideoita ja suunnitelmia. Tuntuu siltä, että jaksan ihan mitä vain. Tämä kesä oli minulle juuri sellaista aikaa. Päivät olin todella pirteä, iloinen ja reipas. Niinpä perustin tämän bloginkin, kun tekemistä ei tuntunut olevan tarpeeksi. Välillä olin öisinkin niin täynnä energiaa, etten saanut unen päästä kiinni. Se ei kuitenkaan haitannut minua. Makoilin ihan rauhassa unikavereideni vieressä omissa ajatuksissani tai aloin keskellä yötä lukea kirjaa, kirjoittaa blogitekstejä tai lähdin kukon kirkuessa aamukävelylle. Ajattelin, että neljänkympin lähestyessä isäni suvun ylienergiset geenit saavat minussa vallan.    

Toisin kuitenkin kävi. Minusta ei tullutkaan pysyvästi ylienergistä ihmistä. Töiden lähdettyä kunnolla käyntiin olen ollut yllättävän väsynyt. Usein olen nukahtanut iltaisin sohvalle tai sänkyyn nukuttaessani pikkupoikia. Päivisinkin olen ollut paljon väsyneempi ja rauhallisempi kuin kesällä. En ole kaivannut töiden ja perheen lisäksi paljon muita virikkeitä. Olen nauttinut pienistä asioista: kotitöiden tekemisestä rauhassa, leppoisasta olemisesta sekä perheenjäsenten kohtaamisesta. Minulla on ollut menossa selkeästi vaihe, jossa olen kaivannut syvällisyyttä. Sen vuoksi olen lukenut enemmän hengellisiä kirjoja, rukoillut paljon ja keskustellut hyvien ystävien kanssa henkeviä kasvotusten, puhelimessa ja chattailemalla. 

Olen miettinyt paikkaani elämässä ja sitä, mitä oikeasti elämältäni haluan. Mietinnöissäni olen tullut siihen tulokseen, että tavallinen elämä on minusta kaikkein parasta elämää. Onnellisinta minulle on elää niin, että kuuntelen omaa sisäistä ääntäni. Välillä pursuilen ideoita, energiaa ja elämää, mutta yhtä tärkeää minun on antaa tilaa hiljaisuudelle, rauhalle ja olemiselle. En halua suorittaa elämää millään osa-alueella, vaan elää aidosti ja rehellisesti omannäköistä elämää. 

Yhdelle ystävälleni totesin, että olen pohjimmiltani vähän laiska tai ainakin mukavuudenhaluinen. Sen vuoksi en ole halunnut ottaa omien töideni ja vapaaehtoistöiden lisäksi mitään keikkoja. Viime syksyn kokemuksesta tiedän, että muutamakin ylimääräinen reissu vie yllättävän paljon voimia. Kesän energiapuuskassa keksimäni opintosuunnitelmatkin ajattelin suosiolla siirtää ainakin muutamalla vuodella eteenpäin. Kahden vuoden päästä elämäni näyttää jo aika erilaiselta, kun Kuopuskin on jo esikoulussa. Silloin arkivapailla ehtii saada aikaan aivan eri tavalla omia juttuja, kun ei ole pikkuapulainen koko päivää seuralaisena. Tällä hetkellä minulle on tärkeintä keskittyä työn lisäksi läsnäoloon ja -iloon perheen ja ystävien parissa.

Jumala,

sinä olet kutsunut minut näiden ihmisten perheenjäseneksi.

Sinä olet antanut meille rakkautta ja iloa.

Sinä olet antanut meille hiertäviä särmiä

ja teräviä kulmia.

Sinä olet kutsunut meidät kasvamaan toistemme rinnalla.

Jumala,

sinä kutsut minut olemaan totta näille ihmisille.

Sinä kutsut minut antamaan heille itseni lahjan.

Sinä kutsut minut antamaan heille tilaa,

jotta he voisivat olla totta minulle.

Sinä kutsut minut ottamaan heidät vastaan lahjanasi. 

Katja Kaila: Ikuisuus mahtuu eväskoriin

Mitä kiukuttelusta saa?

Olen ollut vanhempi jo yli 15 vuotta. Kehittymiseni äitinä näkee ainakin siinä, että osaan ottaa paremmin vastaan lasten negatiivisia tunteita. Minua ei haittaa enää yhtään niin paljon kuin nuorempana se, että lapset kaatavat päälleni negatiivista energiaa. Pystyn ottamaan sitä yleensä melko hyvin vastaan ärsyyntymättä ja välillä jopa antamaan rakentavia neuvoja. Kuopuksen kanssa meille on tullut hyvä tapa katkaista kiukuttelu. Kun nelivuotias alkaa kiukutella turhasta, kysyn häneltä: "Mitä kiukuttelusta saa?" Kuopus vastaa: "Pahan mielen". Ja aika usein kiukuttelu jää siihen, jos kiukuttelulle ei ole ollut mitään oikeaa syytä. Uskomattoman helppoa, mutta toimivaa poikamme kohdalla.

Eilen ajelimme illalla kauppaan kruunupäisen Kuopuksen kanssa Neidin tanssitunnin aikana. Kuopus alkoi autossa inttää, että meidän pitäisi ostaa karkkia kaupasta. Vastasin, että emme osta karkkia, koska ei ole karkkipäivä. Laskimme yhdessä, kuinka monta päivää on perjaantaihin. Poika oli sitä mieltä, ettei jaksaisi odottaa niin kauan. "Odottaminen tekee ihmiselle hyvää", vastasin hänelle. 

Kohta aloimme miettiä serkkujen synttäreitä. Puhuimme serkkutytön synttäripäivästä, joka on tässä kuussa. Kuopus kyseli, milloin toisella serkulla on synttärit. Vastasin niiden olevan vasta joulukuussa. "Hyvä, että ne on vasta silloin. Odottaminen tekee ihmiselle hyvää", totesi nelivuotias. Olin aivan ihmeissäni siitä, miten helposti hän nappaa minulta ajatuksia ja asenteita.

"Odottaminen tekee ihmiselle hyvää" sopii minulle itsellekin läksyksi. Olen luonteeltani vähän kärsimätön. Haluaisin asioiden tapahtuvan nopeasti ja helposti. Lähden helposti suunnittelemaan uutta. Sitten turhaudun, jos asiat eivät mene suunnitelmieni mukaan. Kuitenkin sisimmässäni tiedän sen, että monet asiat tarvitsevat kypsymistä, harkintaa ja aikaa. Odottaminen tekee hyvää myös siinä mielessä, että monet hyvät ideat osoittautuvatkin huonoiksi, kun niitä uskaltaa tarkastella paremmin. Jatkossa voin muistuttaa lasteni lisäksi myös itseäni siitä, miten odottaminen tekee ihmiselle hyvää :).  

Nöyryyskoulussa

Kuudennella luokalla meidän koulullamme kävi vierailija, muistaakseni hän oli evankelista Hursti, joka kertoi värikkäästi tiestään täydellisestä hulttiosta Jumalan lähettilääksi. Kuuntelin vaikuttuneena kertomusta ja mietin sitä, miten Jumalalla ei voi olla koskaan minulle käyttöä, koska olen elänyt niin kilttiä elämää. Minulla ei olisi kerrottavana upeita tarinoita siitä, miten huonoa elämää elin ennen kuin Jeesus tuli ja pelasti minut. 

Nyt 39-vuotiaana katselen asioita aika erilaisesta näkökulmasta. Minulla ei ole enää pienintäkään tarvetta ajatella, että olisin elänyt liian kilttiä elämää kelvatakseni Jumalan työhön. Käsitykseni synnistä on muuttunut aika radikaalisti näiden vuosien aikana. Olen oppinut sen, miten syntiä on kaikki se, mikä erottaa minut Jumalasta, lähimmäisestä ja itsestäni. Minun ei tosiaankaan tarvitse haikailla elämääni yhtään enempää syntiä. Sitä on ihan riittävästi elämässäni, vaikka pyrinkin elämään Jumalan tahdon mukaan. 

Viime sunnuntain jumalanpalveluksessa raamatuntekstit puhuttelivat minua erityisen paljon. Lähtiessäni kirkosta eräs ihminen kiitti minua blogiteksteistäni, jotka ovat rohkaisseet häntä. Hänen mielestään teksteissäni on sellaista kannustavuutta, jota jumalanpalveluksen saarnassa peräänkuulutettiin. Minäkin pidin kovasti saarnasta. Se oli niin puhutteleva, että päädyin tekstailemaan anteeksipyyntöviestiä kesken saarnan. Minua alkoi painaa se, miten olin puhunut rumasti toiselle ihmiselle. Raamatunsanan edessä en voinutkaan enää puolustella itseäni sillä, että toinen oli puhunut minulle ensin ilkeästi, vaan jouduin vastuuseen omista sanoistani. Jaakobin kirjeen kolmannessa luvussa kielestä on kirjoitettu rajusti, mutta varsin paikkaansapitävästi.  

"Samoin kieli on pieni jäsen, mutta se voi kerskua suurilla asioilla. Pieni tuli sytyttää palamaan suuren metsän! Ja kielikin on tuli; meidän jäsentemme joukossa se on vääryyden maailma. Se saastuttaa koko ruumiin ja sytyttää tuleen elämän pyörän, itse liekehtien helvetin tulta.
Kaikki eläimet voi ihminen kesyttää ja onkin kesyttänyt, nelijalkaiset, linnut, matelijat ja meren eläimet, mutta kieltä ei yksikään ihminen pysty kesyttämään. Se on hillitön ja paha, täynnä tappavaa myrkkyä. Kielellä me ylistämme Herraa ja Isää, ja sillä me myös kiroamme ihmisiä, Jumalan kuvaksi luotuja. Kiitos ja kirous lähtevät samasta suusta. Tämä ei käy, veljeni! Eihän samasta lähteensilmästä pulppua makeaa ja karvasta vettä. Ei viikunapuussa kasva oliiveja eikä viiniköynnöksessä viikunoita, vai mitä, veljeni? Samoin ei suolaisesta lähteestä juokse makeaa vettä." (Jaak 3:5-12)

Luvun alussa on kirjoitettu vielä se, miten opettajat tullaan tuomitsemaan muita ankarammin. Minun täytyy siis ottaa ohjeet tosissani. Jeesuskaan ei evankeliumitekstissä yhtään lieventänyt Jaakobin kirjeen näkemyksiä, vaan latasi täyslaidallisen varoittavia sanoja siitä, miten sanojen perusteella tuomitaan syylliseksi.

"Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu. Hyvä ihminen tuo hyvyytensä varastosta esiin hyvää, paha ihminen pahuutensa varastosta pahaa. Minä sanon teille: jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmiset lausuvat, heidän on tuomiopäivänä tehtävä tili. Sanojesi perusteella sinut julistetaan syyttömäksi, ja sanojesi perusteella sinut tuomitaan syylliseksi.” (Matt. 12: 35-37)

Välillä tekee todella hyvää lukea tällaisia sanoja. Tulen helposti niin ylpeäksi, etten huomaa omia virheitäni ja syntejäni. Sen vuoksi omiin heikkoihin kohtiini osuvat raamatunkohdat ja saarnat pakottavat minut nöyrtymään Jumalan ja lähimmäisen edessä. Mennessämme Miehen kanssa illalla nukkumaan selvisi, että olin mokaillut myös jumalanpalveluksessa. En tietenkään tullut ajatelleeksi, että näpytellessäni tekstaria saarnan aikana, siitä kuului ääni. Mies oli joutunut häpeämään edessäni sitä, että vaimo tekstaili toisella penkkirivillä kesken saarnan pitkään ja hartaasti. Hän oli tuskin ainoa edessäni istuvista, joka häiriintyi näpyttelystäni. Heille tuskin tuli mieleen, että saarna puhutteli minua niin syvästi, että synnintunnossani lähetin anteeksipyyntöä. Tarkoitukseni oli taas hyvä, mutta toteutus vähän heikonlainen. Niin käy minulle aika usein. 

Onneksi saan tänäänkin turvautua siihen, että kelpaan Jumalalle tällaisena epätäydellisenä ja syntisenä. Vaikka ihmiset eivät aina pysty antamaan minulle anteeksi, Jumala pystyy. Armo on totta minunkin elämässäni. Jeesus on kuollut minun puolestani, jotta saan uskoa anteeksi kaikki tyhmät ja väärät sanat sekä ajattelemattomuuteni.