Miten suorittajasta ja perfektionistista tuli suurpiirteisempi nautiskelija?

Viime perjantaina pidin ensimmäisen radion iltahartauden Suomessa. Ruotsin vuosina teimme Vesan kanssa paljonkin radiotyötä, mutta tämä oli ensimmäinen hartaus ikinä Suomen kamaralla. 8,5 minuuttia on sangen lyhyt aika. Niinpä jouduin vielä nauhoituksessa karsimaan ja karsimaan. Tässä hieman pidempi versio iltahartaudesta kirjoitettuna ja kuvitettuna. 

Synnyin Pellossa kirkkoherran ja uskonnonopettajan perheeseen. Lapsuuteni oli monella tapaa idyllinen. Asuimme pappilassa keskellä kylää. Leikimme usein kirkollisia leikkejä: pidimme kastejuhlia nukeille ja hautajaisia linnuille. Välillä kurkistimme saliin, kun isä kastoi tai vihki seurakuntalaisia. Äiti piti sunnuntaisin pyhäkoulua. Pyhäkoulun jälkeen kiiruhdimme koko perheellä kirkkoon. Sunnuntai-iltaisin menimme vielä usein seuroihin. Lapset saivat leikkiä keskenään päiväkerhotilassa. Oli hienoa kasvaa yhteisössä, jossa ympärilläni oli turvallisia aikuisia ja kivoja kavereita.

Iltaisin rukoilin:

"Tule Jeesus lapses luo,

armos, siunauksesi suo.

Tue pientä horjuvaa,

johda tietä oikeaa.Aamen."
Sitten muistin nimeltä perheenjäseniä, isovanhempia, kummeja, kavereita ja seurakuntamme lähetystyöntekijöitä.

Siirtyessäni yläasteelle kirkkoherran ja uskonnonopettajan tyttären rooli tuntui ankealta. Pojat kyselivät köksäntunnilla, kuinka usein käyn kirkossa. Valehtelin sujuvasti. Rippikoulun alkaminen oli minulle pelastus. Rippileirillä sain papikseni upean Matti-papin. Hän antoi meidän tyttöjen pulista yöllä pitkään syvällisiä. Oppitunneilla ahmin tietoa. Tärkeintä oli kuitenkin se, että minusta tuli rippileirillä syntinen. Ymmärsin, etten pelastu vanhempieni uskolla, vaan tarvitsen Jeesusta, syntieni sovittajaa. Kasteessa saamani usko sai vahvistua ikimuistoisen viikon aikana. Kotiin palatessani olin vähän pettynyt siitä, ettei perheeni yhtään tuntunut ymmärtävän, mitä minulle oli tapahtunut. Jeesus oli saanut sydämessäni suuren sijan!

Rippikoulun jälkeen rakastuin Raamattuun. Luin sitä ahkerasti joka ilta. Minulla oli raamatunlukuohjelma, jossa sai aina laittaa rastin, kun oli lukenut yhden luvun. Rastittamiseen tuli melkein himo! Niinpä luin yleensä Raamatun läpi vuodessa, välillä kaksikin kertaa vuodessa.Lukioaikana olin mukana rukousillassa, jossa rukoiltiin henkilökohtaisesti kaikkien puolesta. "Jumala haluaa sinut kokoaikaiseen työhönsä", minulle sanottiin. En ottanut profetiaa vakavasti. Suunnittelin lääkärin uraa. Kahden teologin teini-ikäisenä tyttärenä en arvostanut teologiaa.Vähitellen Jumala teki sydämessäni työtä, niin että teologian opiskelu alkoi kiinnostaa minua. Ennakkoluuloni osoittautuivat vääriksi. Pääsykoekirjoja lukiessani jopa itkin, kun en ymmärtänyt mitään filosofisesta tekstistä. 

Pääsin telogiseen opiskelemaan, mutta en edelleenkään halunnut papiksi. Kaiken lisäksi samassa opiskelija-asuntolassa asui kiihkeitä naispappeuden vastustajia, tosi mukavia nuoria miehiä. Pyrin kaksi kertaa uskonnonopettajaksi, mutta minua ei valittu koulutukseen. Olin todella vihainen Jumalalle. Hän oli mielestäni pettänyt minut. Ensin hän oli houkutellut minut opiskelemaan teologiaa ja sitten sulki tien uskonnonopettajaksi. Miehelleni oli rankka paikka katsoa kärsimystäni. Hän alkoi ehdottaa minulle papiksi alkamista; olinhan viihtynyt hyvin kesäteologina.

Aloitin vaikean prosessiin. Luin paljon Raamattua, rukoilin ja keskustelin. Tiesin, että naispappeuteni olisi kova pala monille tuttavilleni. Olin aina halunnut miellyttää ihmisiä ja olla niin sanottu helppo ihminen, jonka seurassa kenellekään ei tule paha mieli. Pitkän pohdinnan jälkeen päätin pyrkiä papiksi. Asian kunnollinen prosessoiminen oli kannattavaa. Sen ansioista olen pystynyt suhtautumaan rakkaudella myös niihin ihmisiin, jotka eivät hyväksy naispappeutta.

Sain rakentaa 20 vuotta onnistujan ja menestyjän identiteettiä, olin todellinen kympin tyttö. Silloin kun menestyin nuoruudessa, pelkäsin. Ajattelin, että kohta kaikki huomaavat, etten oikeasti olekaan hyvä. Kun aloin kohdata pettymyksiä, tajusin, ettei elämä ole niin vakavaa. Riitän sellaisena kuin olen ilman suorituksia ja menestystä. Muuttaessamme Ruotsin jouduin luopumaan täydellisyyden tavoittelusta, koska en hallinnut kieltä. Sain uudella, syvällisemmällä tavalla turvautua Jumalan apuun.

Kuudentoista papisvuoden aikana uskoni Jumalaan on vahvistunut. Kohdatessani kirkollisissa toimituksissa ihmisiä kerron heille rakastavasta Jumalasta ja rukouksen mahdollisuudesta. Yhden lempiteologini John Ortbergin ajatus siitä, miten Jumala ei ole kiinnostunut meidän hengellisestä elämästämme, vaan koko elämästämme on vienyt uskoani ja elämääni uuteen suuntaan. Jokainen päivä on minulle kuin seikkailu, koska saan kulkea Kaikkivaltiaan johdatuksessa. Aika usein saan kokea sitä, miten inhimillisesti ajateltuna asiat menevät aivan pieleen. Olen oppinut, että se ei ole vaarallista. Kaikki asiat ovat Jumalan käsissä. Siksi elämässäni on uudenlainen rauha ja ilo. Minun ei tarvitse yrittää itse niin paljon, vaan saan levätä Jumalan voimakkailla käsivarsilla. 

Rippikoulusta lähtien olen turvautunut Jeremian kirjan 29. luvun sanoihin: Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon. Silloin te huudatte minua avuksenne, te käännytte rukoillen minun puoleeni, ja minä kuulen teitä. Te etsitte minua, ja te löydätte minut! Koko sydämestänne te minua etsitte, ja minä annan

teidän löytää itseni, sanoo Herra."

Hartauden lopuksi soitin teiniajan idolini Samuli Edelmannin versiona Anna-Maija Raittilan upean virren "Suurempi kuin sydämeni". Pidän Anna-Maija Raittilaa yhtenä oppiäitinäni, koska hän lähetteli minulle kortteja ollessani 4-5-vuotias. Ehkä hän myös rukoili puolestani ♥

Suurempi kuin sydämeni