Kahden seurakunnan loukussa ;)

Radion iltahartaudessa puhuin minulle tärkeästä yhteisöllisyydestä kotiseurakunnassani Järvenpäässä sekä työpaikassani Paavalin seurakunnassa. Tässä alkupeäinen teksti kuvitettuna. 

Olen kahden seurakunnan loukussa. Aamuisin ajelen punaisella Borallani Lahden moottoritietä maaseutumaiselta asuinalueeltamme pääkaupungin vilinään, Paavalin seurakuntaan. Seurakuntamme on saanut julkisuutta siitä, että meillä on Suomen pienin kirkkoonkuulumisprosentti. Siitä huolimatta saan tehdä työtä seurakunnassa, jossa on paljon elämää. Seurakuntamme on nimennyt itsensä ystävyyden yhteisöksi.  Lapsi- ja perhetyön pappina olen kiitollinen siitä, että toimintamme luo yhteisöllisyyttä alueellamme, jossa monet ihmiset ovat yksinäisiä eivätkä tunne edes naapureitaan. Muskareissamme on tilaa 135 perheelle. Lisäksi on erilaisia perhekerhoja. Erään päiväkodin työntekijä oli antanut seurakunnallemme ruusuja siitä, miten hyvää yhteisöllistä työtä me teemme. Päiväkodissa lasten vanhemmat ovat jo tuttuja keskenään, koska he ovat olleet mukana seurakuntamme toiminnassa.

Minä teen yhteisöllistä työtä ensimmäisen lapsen saaneiden äitien parissa. Äiten hyvinvointi on ollut sydämelläni koko työurani. Neljän lapsen äitinä tiedän, miten tärkeää on se, että vanhempainlomalla äiti saa vertaistukea. Niinpä perustin tullessani Paavalin seurakuntaan uuden toimintamuodon, Sylivauvat. Aloitan uuden ryhmän aina syksyllä ja keväällä. Puolen vuoden tai vuoden vierihoidon jälkeen äidit jatkavat toimintaa vertaisryhmänä ilman ohjaajaa tiloissamme. Minulla ei ole ryhmälle valmista suunnitelmaa, vaan lähden osallistujien toiveista ja tarpeista. Sen vuoksi jokainen Sylivauvat-ryhmä on erilainen. Nautin siitä, että saan tehdä töitä fiksujen, ajattelevien ja monitaitoisten naisten parissa. Rehelliset ja avoimet keskustelut äitinä kasvamisesta, vauvanhoidosta ja kasvatuksesta, parisuhteesta sekä suhteesta omiin vanhempiin ja appivanhempin ovat antoisia ja inspiroivia minullekin. En kyllästy niihin ollenkaan! Välillä saan vain seurata vierestä, kun naiset opastavat toisiaan vauvahieronnan, vauvaviittomien, kantoliinojen, värikylvyn tai nykyaikaisen sormiruokailun maailmaan. 

Suljetussa Facebook-ryhmässä äidit sopivat vaunukävelyitä ja lounastreffejä sekä jakavat mielenkiintoisia artikkeleita. Yhdessä ryhmistämme perustimme kriisissä olevan äidin tueksi oman YYA-ryhmän, jotta hän selviäisi haastavasta elämäntilanteesta. Avun vastaanottaminen ei ole äidille ihan helppoa. Toinen äiti lohdutti kauniisti: "Kyllä sinäkin vielä jossakin elämäntilanteessa voit auttaa meitä muita". Autoimme myös Karjalan, Viron ja Senegalin äitejä kokoamalla 15 äitiyspakkausta vauvakassi-keräykseen. Vaatteiden ja tavaroiden kokoamisen ohessa suunnittelimme yhdessä sitä, miten kastejuhlan järjestämisestä voisi tulla alueemme ihmisille houkutteleva ja tärkeä. Seurakuntaamme huolestuttaa se, että niin moni kirkkoon kuuluva jättää kastamatta lapsensa.

Kokoontumisissamme on tapana myös hiljentyä, jos 15 äidin ja vauvan hartaushetkeä voi kutsua hiljentymiseksi. Laulujen lisäksi olen kertonut tapauksia elävästä elämästä, lukenut pätkiä puhuttelevista naisten hartuaskirjoista sekä rukoillut omin sanoin tai useimmiten Katja Kailan sanoin kirjasta “Taivaan täydeltä sormenjälkiä. Äidin rukouskirja.” Katjan luvalla luen yhden rukouksen.

Jumala, Auta minua muistamaan,

että sinä itse olet kutsunut minut

tämän lapsen äidiksi.

Auta minua hyväksymään se,

mihin en riitä. Auta minua luottamaan siihen,

että hyvää on riittävästi.

Auta minua iloitsemaan ihmeestä,

jota todistan joka päivä, kun katson lastani.

Auta minua kasvamaan yhdessä lapseni kanssa. Auta minua turvautumaan kaikessa sinuun.

Iltapäivällä kerhon jälkeen ajelen neljän ruuhkassa 45 minuuttia päästäkseni takaisin Järvenpäähän, jossa minut tunnetaan kirkkoherran rouvana. Paavalinkirkon alueella jotkut äidit ovat hiekkalaatikolla joutuneet selittämään sitä, miksi ihmeessä he kuuluvat kirkkoon. Järvenpäässä kirkko on vielä keskellä kaupunkia. Mieheni saa olla usein kaupunginjohtajan rinnalla edustamassa. Kirjastossa oli lastenosastolla kerran näyttely, jonka nimi oli "Äiti, kerro minulle Jeesuksesta". Kirjaston työntekijät olivat laittaneet esille erilaisia lasten raamattuja ja muita hengellisiä lasten kirjoja. Olin syvästi liikuttunut siitä, että evankeliumia saa pitää esillä Järvenpäässä. 

Iltoihini ja viikonloppuihini kuuluu usein omien töiden ja perheen lisäksi vapaaehtoistyötä Järvenpään seurakunnassa, jonne olemme luoneet vapaaehtoisten porukalla Jatkot-yhteisön 20-50-vuotiaille. Olen nauttinut siitä, miten ruuhkavuosia elävät naiset ja miehet ovat lähteneet palvelemaan seurakuntaa omilla lahjoillaan löydettyään itselleen sopivan kasvupaikan. 

Minulle mieluisin vapaaehtoistehtävä on etsiä kahden ystäväni kanssa puhuttelevia ajatuksia, rukouksia ja raamatunkohtia seurakunnan viestipalveluun, josta se lähetetään yli 500 seurakuntalaiselle sähköpostitse.

Niissä hetkissä tunnen erityisesti Jumalan läsnäoloa ja johdatusta, kun muutamassa tunnissa löydämme mielettömän määrän puhuttelevia tekstejä. Jumala yllättää meidät joka kerta! Tällä viikolla kilahti sähköpostiin muun muuassa oppi-isämme Martti Lutherin ajatelma: “Kaikki asiat on jätettävä Jumalalle. Hän järjestää ne parhain päin.” Sinäkin voit tilata tervehdyksemme maanantaiaamun piristykseksi Järvenpään seurakunnan nettisivuilta viestipalvelu-painikkeen alta. 

Miten suorittajasta ja perfektionistista tuli suurpiirteisempi nautiskelija?

Viime perjantaina pidin ensimmäisen radion iltahartauden Suomessa. Ruotsin vuosina teimme Vesan kanssa paljonkin radiotyötä, mutta tämä oli ensimmäinen hartaus ikinä Suomen kamaralla. 8,5 minuuttia on sangen lyhyt aika. Niinpä jouduin vielä nauhoituksessa karsimaan ja karsimaan. Tässä hieman pidempi versio iltahartaudesta kirjoitettuna ja kuvitettuna. 

Synnyin Pellossa kirkkoherran ja uskonnonopettajan perheeseen. Lapsuuteni oli monella tapaa idyllinen. Asuimme pappilassa keskellä kylää. Leikimme usein kirkollisia leikkejä: pidimme kastejuhlia nukeille ja hautajaisia linnuille. Välillä kurkistimme saliin, kun isä kastoi tai vihki seurakuntalaisia. Äiti piti sunnuntaisin pyhäkoulua. Pyhäkoulun jälkeen kiiruhdimme koko perheellä kirkkoon. Sunnuntai-iltaisin menimme vielä usein seuroihin. Lapset saivat leikkiä keskenään päiväkerhotilassa. Oli hienoa kasvaa yhteisössä, jossa ympärilläni oli turvallisia aikuisia ja kivoja kavereita.

Iltaisin rukoilin:

"Tule Jeesus lapses luo,

armos, siunauksesi suo.

Tue pientä horjuvaa,

johda tietä oikeaa.Aamen."
Sitten muistin nimeltä perheenjäseniä, isovanhempia, kummeja, kavereita ja seurakuntamme lähetystyöntekijöitä.

Siirtyessäni yläasteelle kirkkoherran ja uskonnonopettajan tyttären rooli tuntui ankealta. Pojat kyselivät köksäntunnilla, kuinka usein käyn kirkossa. Valehtelin sujuvasti. Rippikoulun alkaminen oli minulle pelastus. Rippileirillä sain papikseni upean Matti-papin. Hän antoi meidän tyttöjen pulista yöllä pitkään syvällisiä. Oppitunneilla ahmin tietoa. Tärkeintä oli kuitenkin se, että minusta tuli rippileirillä syntinen. Ymmärsin, etten pelastu vanhempieni uskolla, vaan tarvitsen Jeesusta, syntieni sovittajaa. Kasteessa saamani usko sai vahvistua ikimuistoisen viikon aikana. Kotiin palatessani olin vähän pettynyt siitä, ettei perheeni yhtään tuntunut ymmärtävän, mitä minulle oli tapahtunut. Jeesus oli saanut sydämessäni suuren sijan!

Rippikoulun jälkeen rakastuin Raamattuun. Luin sitä ahkerasti joka ilta. Minulla oli raamatunlukuohjelma, jossa sai aina laittaa rastin, kun oli lukenut yhden luvun. Rastittamiseen tuli melkein himo! Niinpä luin yleensä Raamatun läpi vuodessa, välillä kaksikin kertaa vuodessa.Lukioaikana olin mukana rukousillassa, jossa rukoiltiin henkilökohtaisesti kaikkien puolesta. "Jumala haluaa sinut kokoaikaiseen työhönsä", minulle sanottiin. En ottanut profetiaa vakavasti. Suunnittelin lääkärin uraa. Kahden teologin teini-ikäisenä tyttärenä en arvostanut teologiaa.Vähitellen Jumala teki sydämessäni työtä, niin että teologian opiskelu alkoi kiinnostaa minua. Ennakkoluuloni osoittautuivat vääriksi. Pääsykoekirjoja lukiessani jopa itkin, kun en ymmärtänyt mitään filosofisesta tekstistä. 

Pääsin telogiseen opiskelemaan, mutta en edelleenkään halunnut papiksi. Kaiken lisäksi samassa opiskelija-asuntolassa asui kiihkeitä naispappeuden vastustajia, tosi mukavia nuoria miehiä. Pyrin kaksi kertaa uskonnonopettajaksi, mutta minua ei valittu koulutukseen. Olin todella vihainen Jumalalle. Hän oli mielestäni pettänyt minut. Ensin hän oli houkutellut minut opiskelemaan teologiaa ja sitten sulki tien uskonnonopettajaksi. Miehelleni oli rankka paikka katsoa kärsimystäni. Hän alkoi ehdottaa minulle papiksi alkamista; olinhan viihtynyt hyvin kesäteologina.

Aloitin vaikean prosessiin. Luin paljon Raamattua, rukoilin ja keskustelin. Tiesin, että naispappeuteni olisi kova pala monille tuttavilleni. Olin aina halunnut miellyttää ihmisiä ja olla niin sanottu helppo ihminen, jonka seurassa kenellekään ei tule paha mieli. Pitkän pohdinnan jälkeen päätin pyrkiä papiksi. Asian kunnollinen prosessoiminen oli kannattavaa. Sen ansioista olen pystynyt suhtautumaan rakkaudella myös niihin ihmisiin, jotka eivät hyväksy naispappeutta.

Sain rakentaa 20 vuotta onnistujan ja menestyjän identiteettiä, olin todellinen kympin tyttö. Silloin kun menestyin nuoruudessa, pelkäsin. Ajattelin, että kohta kaikki huomaavat, etten oikeasti olekaan hyvä. Kun aloin kohdata pettymyksiä, tajusin, ettei elämä ole niin vakavaa. Riitän sellaisena kuin olen ilman suorituksia ja menestystä. Muuttaessamme Ruotsin jouduin luopumaan täydellisyyden tavoittelusta, koska en hallinnut kieltä. Sain uudella, syvällisemmällä tavalla turvautua Jumalan apuun.

Kuudentoista papisvuoden aikana uskoni Jumalaan on vahvistunut. Kohdatessani kirkollisissa toimituksissa ihmisiä kerron heille rakastavasta Jumalasta ja rukouksen mahdollisuudesta. Yhden lempiteologini John Ortbergin ajatus siitä, miten Jumala ei ole kiinnostunut meidän hengellisestä elämästämme, vaan koko elämästämme on vienyt uskoani ja elämääni uuteen suuntaan. Jokainen päivä on minulle kuin seikkailu, koska saan kulkea Kaikkivaltiaan johdatuksessa. Aika usein saan kokea sitä, miten inhimillisesti ajateltuna asiat menevät aivan pieleen. Olen oppinut, että se ei ole vaarallista. Kaikki asiat ovat Jumalan käsissä. Siksi elämässäni on uudenlainen rauha ja ilo. Minun ei tarvitse yrittää itse niin paljon, vaan saan levätä Jumalan voimakkailla käsivarsilla. 

Rippikoulusta lähtien olen turvautunut Jeremian kirjan 29. luvun sanoihin: Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon. Silloin te huudatte minua avuksenne, te käännytte rukoillen minun puoleeni, ja minä kuulen teitä. Te etsitte minua, ja te löydätte minut! Koko sydämestänne te minua etsitte, ja minä annan

teidän löytää itseni, sanoo Herra."

Hartauden lopuksi soitin teiniajan idolini Samuli Edelmannin versiona Anna-Maija Raittilan upean virren "Suurempi kuin sydämeni". Pidän Anna-Maija Raittilaa yhtenä oppiäitinäni, koska hän lähetteli minulle kortteja ollessani 4-5-vuotias. Ehkä hän myös rukoili puolestani ♥

Suurempi kuin sydämeni

Pettymysten kaupunki sulatti sydämeni - I love Vaasa ♥

Muutin 13 vuotta sitten Vaasaan vastentahtoisesti. En olisi halunnut kolmatta kertaa viiden vuoden sisällä muuttaa kaupunkiin, jossa minulla ei ollut yhtään ystävää eikä yhtään sukulaista. Minulla ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoja: Mies valittiin yllättäen sinne kappalaiseksi, ja muutimme tietysti koko perheellä Luulajasta Vaasaan. Minulle oli pettymys sekin, että en saanut kaupungista töitä pappina, vaikka hain kahdesta hiippakunnasta. En jäänyt kuitenkaan toimettomaksi. Ennen muuttoamme kävin pääsykokeissa ja sain opiskelupaikan Peffanilta ruotsinkielisestä uskonnonopettajakoulutuksesta. Se oli balsamia haavoille, koska olin hakenut Helsingissä kaksi kertaa suomenkieliseen uskonnonopettajakoulutukseen, mutta en ollut pettymyksekseni päässyt sisälle. Yllättäen paikka irtosi Vaasassa, vaikka en puhunutkaan täysin sujuvaa ruotsia. En kuitenkaan aloittanut opiskeluja saatuani työpaikan Vaasan ruotsalaisesta seurakunnasta lapsityönohjaajana.

Vaasan vuodet olivat elämässäni huonosta lähtökohtatilanteesta huolimatta todella hyviä vuosia. Elämä oli sangen helppoa asuessamme kerrostalokolmiossa työsuhdeasunnossa. Aamutorkulle ihmiselle oli luksusta mennä töihin samaan taloon. Miehen työpaikka oli ehkä noin 20 askeleen päässä kodistamme. Minun piti ponnistella vähän enemmän: portaat alas, käytävä ja portaat ylös. Kaiken lisäksi lastemme harrastukset: muskarit, pianotunti, päiväkerho ja pyhäkoulu, löytyivät nekin samasta talosta, vieläpä kahdella kielellä. Asuimme keskellä kaupunkia, jossa oli lähellä paljon puistoja kauppojen ja muiden palveluiden lisäksi. Etsimme koko Vaasan ajan omaa asuntoa, mutta näin jälkeenpäin olen todella onnellinen, ettemme sitä löytäneet. Elämisen helppous sopi mahtavasti pikkulapsivaiheeseen.

Aina välillä harmittelen sitä, että muutimme Vaasasta pois, vaikka viihdynkin Järvenpäässä todella hyvin. Vaasa on sydämessäni Järvenpään ja Pellon ohella top 3-listalla, kun mietin elämäni tärkeimpiä paikkakuntia. Se on minulle paljon tärkeämpi paikkakunta kuin Helsinki, jossa olen asunut kolme vuotta ja ollut töissä kohta kahdeksan vuotta. Niinpä lähden lomilla mielelläni Vaasaan tapaamaan ystäviä sekä nauttimaan kaupungin kauneudesta ja ilmapiiristä. Tänä viikonloppuna olin Vaasassa lasten ja ystävättärien seurassa. Syynä oli Pikkuherran lentopalloturnaus Power Cup, joka piti minut kiireisenä. Katsoin kolmen päivän aikana kaikki poikani kahdeksan ottelua, minkä vuoksi en ehtinyt shoppailla lempikaupoissani enkä tavata ystäviä. Siinäpä kaksi hyvää syytä palata Vaasaan mahdollisimman pian.