Kaunis kenkäfriikki

Imelda Marcos tuli tunnetuksi ensin missinä. Maailmalaajuisen tunntettavuuden hän sai, kun hänen puolisostaan tuli Filippiinien yksinvaltias. Kaunis nainen rakastaa kenkiä eikä mitä tahansa kenkiä, vaan amerikkalaisia ja eurooppalaisia merkkikenkiä, joiden hinta voi joskus olla käsittämättömän korkea. Imeldan valtava kenkäkokoelma hämmästytti aikanaan maailmaa ja muodostui kohtuuttomuuden symboliksi kaakkoisaasialaisessa maassa, jossa monet yhä kulkivat paljain jaloin köyhyyden vuoksi. "Minulla ei ollut kolmeatuhatta kenkäparia. Minulla oli 1060. " Imelda Marcos vähätteli jossain vaiheessa kenkiensä määrää. En tiedä, mikä on totuus Imeldan kenkien määrästä. Tutkiessani asiaa löysin tietoja, joissa kenkäparien määrä oli 1220 ja 2700 välillä.

Imeldan asenne ei yllättänyt minua. Hän kärsi miehensä vallan vuosina selvästikin yhdestä seitsemästä kuolemansynnistä eli ahneudesta. Ahneuteen kuuluu se, että ihminen ei ole koskaan tyytyväinen, vaan haluaa jatkuvasti lisää. Kampaajalla käydessäni näytin kampaajalleni paria mekkoa, jotka näin trendikkäässä lehdessä jääkiekkoilijoiden kauniilla rouvilla. Niiden hinta oli 1000 euroa ja 2000 euroa, vaikka olivat aika tavallisia mekkoja. "Kuinka monta nälkäistä olisi tuollakin rahalla ruokittu?" totesi kampaajani.

Ahneus ei kuitenkaan ole vain Imelda Marcosin, jääkiekkoilijoiden rouvien tai evankeliumitekstin rikkaan miehen ongelma, vaan se saa valtaansa meistä kenen tahansa, minut ja sinut.

Evankeliumitekstin kertomuksessa hämmästyttää se, miksi köyhä Lasarus ei voinut saada edes pöydältä tippuvia palasia. Rikas ei selvästikään tuntenut minkäänlaista myötätuntoa köyhiä kohtaan. Ehkä hän vertasi omaa elämäänsä vain niihin ihmisiin, jotka elivät samassa kuplassa hänen kanssaan. Ehkä hän heihin verrattuna ei ollutkaan edes rikas, vaan ihan keskiluokkaa. Ahneuden synnin sanotaankin vaikuttavan koko ihmisen persoonaan. Ahneus ei tule esille vaan rahankäytössä, vaan myös suhteessa lähimmäisiin. Ihminen, joka ei ole valmis jakamaan rahoistaan toisille ihmisille, on usein itsekäs ja laskelmoiva myös ajankäytössään. Tällöin ihminen miettii tarkasti, kenestä ihmisestä on hänelle hyötyä ja kenestä ei. Ahne ihminen on usein saita myös osoittamaan toisille myötätuntoa eikä ole välttämättä kiinnostunut lähimmäistensä elämästä.

Me suomalaiset olemme maailman mittakaavassa rikkaita. Siitä huolimatta me olemme viime aikoina kansakuntana olleet vahvasti sitä mieltä, ettei meillä ole varaa auttaa. Kehitysyhteistyöhön käytettäviä varoja on vähennetty järkyttävän paljon. Mielenosoituksissa on annettu ymmärtää, miten maahamme ei mahdu uusia huollettavia.

Ymmärrän hyvin sen, että monen suomalaisen elämä on tiukkaa. Varsinkin täällä Helsingissä asuminen vie käsittämättömän suuren osan palkasta, eläkkeestä tai opintorahasta. Monet joutuvat venyttämään penniä, mutta silti meillä ei ole mielestäni kansakuntana varaa kääntää selkäämme vielä huonommassa asemassa oleville. Suvivirren sunnuntain kolehdilla tuetaan Etelä-Sudanissa lasten koulutusta. Väkivaltaisten konfliktien ja sotien riivaamassa maassa vain 25% asukkaista on lukutaitoisia. Katsopas ympärillesi ja mieti, mitä se tarkoittaisi meillä. Millaista elämämme olisi, jos täällä kirkossa olevista vain joka neljäs osaisi lukea?

Raamatuntekstissä kuvattiin, miten rikkaan miehen elämä oli maan päällä pelkkää juhlaa ja ylellisyyttä. Usein sanotaan, että ihminen huomaa hyvät asiat vasta sitten, kun ne on otettu häneltä pois. Terveydestä tulee tärkeä vasta sitten, kun joutuu kokemaan sairautta. Perheen arvon tajuaa joku vasta sitten, kun on vaarassa menettää sen. Puhumattakaan siitä, miten helppoa on elää ahneesti ja tyytymättömästi tavoitellen koko ajan parempaa palkkaa, hienompaa asuntoa, laadukkaampia kenkiä ja uudempaa autoa. Tässä ajassa eläminen on haastaa siinäkin mielessä, että koko ympäröivä yhteiskunta rohkaisee meitä ahneuden syntiin. Elämme mainosyhteiskunnassa, jossa kuluttajaa houkutellaan erilaisilla lupauksilla hankkimaan itselleen kaikkea hyvää enemmän ja enemmän. Lórealin mainoslause "Koska sinä olet sen arvoinen" on tyyppiesimerkki mainonnasta, jonka pauloihin on helppo jäädä. Mainosten viesti on aina samansuuntainen: sinusta tulee onnellisempi ihminen, jos ostat tämän tavaran tai palvelun. Tyytyväisyys, vaatimattomuus ja anteliaisuus eivät todellakaan ole tämän ajan ykkösarvoja. Siitä kertoo jotain viitisen vuotta sitten Helsingin kaupungin tietokeskuksen julkaisema tutkimus, jonka mukaan helsinkiläisnuorten suurin pelko on rahattomuus. Lähes puolet 11-19 vuotiaista nuorista pelkää rahattomuutta enemmän kuin esimerkiksi kuolemaa, sotaa tai asunnottomuutta.

Raamatussa puhutaan yllättävän paljon rahasta. Itse asiassa Jeesus opetti enemmän rahan etiikasta kuin esim. seksuaalimoraalista. Luukaksen evankeliumissa kerrotaan miehestä, joka tuli pyytämään Jeesukselta apua perinnönjakoon. Jeesus suhtautui pyyntöön nuivasti, melkeinpä tylysti. Hän sanoi länsäoleville: "Karttakaa tarkoin kaikenlaista ahneutta. Ei kukaan voi rakentaa elämäänsä omaisuuden varaan, vaikka sitä olisi kuinka paljon tahansa." (Luuk.:12:15).

Jeesus otti muuallakin rajusti kantaa rahaan ja ahneuden syntiin. Hänen mukaansa raha on kuin voima, joka taistelee Jumalaa vastaan ihmisen herruudesta. Luukaksen evankeliumissa (Luuk. 16:13) Jeesus sanoo: "Yksikään palvelija ei voi palvella kahta herraa. Jos hän toista rakastaa, hän vihaa toista; jos hän on liittynyt toiseen, hän halveksii toista. Te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa." Raha ja omaisuus sekä niiden ahnehtiminen ovat siis todellisia kiusauksia, jotka voivat tuhota kenen tahansa ihmisen ja myös kristityn elämää.

Rahanhimo johtaa ihmiset uhraamaan tärkeitä asioita elämässään. Monet ovat valmiita tekemään pitkää työpäivää perheen ja muiden läheisten ja jopa oman terveyden kustannuksella, jotta saisivat elintasoansa kohoamaan. Evagrios puhui ahneudesta demonina, voimana, joka yritää ulkopuolelta saada meistä otetta. Vähän samaan tapaan puhutaan nykyään markkinavoimista, joiden perusteella tehdään poiliittisia päätöksiä tai vaikkapa lopetetaan tehtaita. Ongelmallista markkinavoimissa on niiden epämääräisyys ja persoonattomuus. Kukaan ei ole oikeastaan vastuussa ikävistä päätöksista, kun ne voidaan sysätä epämääräisten markkinavoimien aiheuttamiksi.

Isossa katekismuksessa Martti Luther kuvaa omaisuutta epäjumalana tavalla, joka ihme kyllä sopii vielä meidänkin aikaan. Moni ajattelee, että hänellä on Jumala ja kaikkea tarpeeksi, kun hänellä on rahaa ja omaisuutta. Hän luottaa siihen ja rehentelee sillä niin itsevarmana, ettei piittaa kenestäkään yhtään mitään. Huomaa: jumala hänellä onkin, nimeltään Mammona, toisin sanoen raha ja omaisuus. Siihen hän luottaa koko sydämestään, sehän onkin maailman yleisin epäjumala. Jolla on rahaa ja omaisuutta, tuntee olevansa turvassa. Hän on iloinen ja peloton aivan kuin istuisi keskellä paratiisia. Ja päinvastoin: joka ei omista mitään, se epäilee ja vaipuu epätoivoon aivan kuin ei tietäisi Jumalasta mitään. Todella vähän on niitä, jotka mammonaa omistamattakin ovat hyvällä mielin eivätkä sure ja valita. Tämmöinen on ihmisluonto hautaan asti.

Rahankäyttö ei ole neutraali asia, koska se paljastaa, mikä on pohjimmiltaan tärkeää ihmiselle. Se, joka käyttää rahansa omaan hyvinvointiin, on kiinnostunut lähinnä omasta navastaan. Se taas, joka käyttää rahoistaan ylimääräisen osan hyväntekeväisyyteen, osoittaa sydämessään olevan rakkautta ja myötätuntoa niitä ihmisiä kohtaan, joiden asiat ovat huonommin kuin hänellä. Jeesus opetti Vuorisaarnassaan oikeanlaista asennetta mammonaan: "Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuohojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta. Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi." Matt. 6:19-21

Imelda Marcosin kengille kävi juuri näin. Helsingin Sanomat kertoi, että yli 150 laatikollista  vaatteita, asusteita ja kenkiä siirrettiin kaksi vuotta sitten presidentinpalatsista turvaan kansallismuseoon, kun termiitit, kosteus ja home uhkasivat tavaroita. Museossa laatikot kuitenkin unohtuivat halliin, jossa tuho jatkui, koska vuotava katto päästi trooppiset sateet sisään.

Ahneuden sijaan meitä kutsutaan myötätuntoon, rakkauteen ja anteliaisuuteen, joka on ahneuden vastavoima eli hyve. Mammonan mahti ihmisen elämässä pienenee pienenemistään, jos hän alkaa antaa omastaan muille. Muille omaisuuttaan jakavalle raha ei ole enää epäjumala, vaan siitä voi tulla väline tuoda toisten ihmisten elämään iloa ja apua. Sananlaskuissa sanotaan (11:24):"Antelias antaa ja rikastuu yhä, saituri kitsastelee ja köyhtyy."

Sain taas kerran kokea tämän. Ostin itselleni alennusmyynnistä 50 kappaletta Anja Nwosen kirjaa ”Äidin vuosi” 2,90 euron hinnalla, jotta voin sitä jakaa lahjaksi. Menin postiin viemään kolmea kirjaa, jotka lähetin Wife and Wifestylen –arvonnassa voittaneille. Koin, että Jumala palkitsi anteliaisuuteni. Matkalla näin alennuskorissa valkoisen kengän. Kokeilin kenkää, joka sopi täydellisesti. Menin kassalle iloisena kertoen, miten laitan 20-vuotishääpäiväjuhlaani elokuussa Suomenlinnaan nämä kengät, jotka ovat juuri samannäköiset kuin minun hääkenkäni 20 vuotta sitten, vähän vaan korkeammalla korolla niin kuin aikuisemmalle naiselle sopiikin. Hymyoli leveä maksaessani valkoiset satiinipäällysteiset kengät, joiden hinta oli uskomattoman halpa, 10 euroa. Jumala pitää tarpeistamme huolta silloin, kun olemme valmiita olemaan myötätuntoisia ja anteliaita lähimmäisiämme kohtaan. Minä en ollut suunnitellut ostavani uusia kenkiä juhlapäivääni varten, mutta Jumala rakkaudessaan halusi helliä minua. Mitähän hyvää hän tahtoo antaa sinulle?

Voittajan on helppo hymyillä!

Hei lukijani! Olen sirtynyt pitämään käytännön syistä blogiani pääasiassa Facebookiin. Löydät minut Facebookista nimellä Wife and Wifestyle ja Elina Koivisto. Päivittelen sinne yleensä päivittäin! 

Perjantaina iltapäivällä huomasin, että olin saanut työsähköpostiin soittopyynnön Kotimaan päätoimittajalta. Hän oli lähettänyt viestin jo useita tunteja aikaisemmin, mutta minä en ollut vapaapäivän vuoksi roikkunut netissä. Soitin heti päätoimittaja Mari Teinilälle ja sain kuulla, että minut on valittu voittajaksi Kotimaan pro blogi -kilpailussa. En ollut perinteiseen suomalaiseen tapaan yhtään vaatimaton enkä yllättynyt. Olin niin varma voitostani, että pyysin Spirit2016-tapahtumassa lempivalokuvaajaani Jani Laukkasta ottamaan minusta kuvan mahdollista voittoa varten. Minussa täytyy olla niitä Maupertuisin retkikunnan tuomia ranskalaisia geenejä, joiden vuoksi Korteniemen sukuun on tullut tummia ja iloisia tyttöjä. Voisin lisätä vielä adjektiivien joukkoon itsevarman. Eihän suomalainen voi olla näin itsevarma, vaan pyytelee anteeksi olemassaoloaankin.

Olin voitosta todella onnellinen. Olen eka kertaa elämässäni tilanteessa, jossa pitää todella tarkasti miettiä menonsa. Teinit vievät tuhkatkin pesästäwink emoticon Sen vuoksi pieni lisätulo ei ole pahitteeksi, vaan voin sillä hemmotella itseäni ja ostaa vaikkapa pari kivaa mekkoa ja hajuveden. Olen niin kovasti luopunut lasten vuoksi omista tarpeistani, etten ole vuosikausiin ostanut edes hajuvettä itselleni. Viime kesänä tosin eräs uskollinen blogini lukija antoi minulle Happy-hajuveden, josta olenkin ollut iloinen koko vuoden.

Lauantai-illaksi kutsuin terassillemme kaksi bestistä juhlimaan voittoani. Toinen ei päässyt, mutta toisen kanssa joimme lasilliset kuohuviiniä ja juttelimme syvällisiä lämpimässä kesäillassa. Hän toi mukanaan kuoharin, koska minä en ole kovin asiantunteva tällä alueella. Olen siis edelleen käynyt elämässäni vain kerran ALKOSSA. Ostin ystävättären opastuksella kuoharit 40-vuotisjuhlaan. Olen käyttänyt alkoholiin elämässäni noin 50 euroa. Siihen nähden olen kyllä siemaillut aika määrän alkoholia, kun aika usein juhlissa juon lasillisen. Papin ammattitaitooni kuuluu kakunleikkaamisen lisäksi kuoharin lipittäminen.

Olen tosi onnellinen voitostani ja toivon, että se toisi elämääni paljon hyviä asioita. Olen tehnyt sivutoimilpahakemuksen, jossa kerroin anovani lupaa tehdä kirjoja ja muita kirjoitustöitä, koulutuksia ja luentoja, juontotehtäviä sekä radio- ja TV-työtä. Odotan innolla, mihin kaikkeen pääsen vielä mukaan. Erityisesti olen kiinnostunut toimimaan mallina muotinäytöksissä (lapsuuden haave) sekä saamaan kutsuja julkkisten kokkareille. Aloittaessani urani kirkkoherran rouvana meille sateli paljon kutsuja juhliin. Nykyään pääsemme juhliin Miehen kanssa todella harvoin. Tovottavasti minusta tulisi niin merkittävä blogisti, että saisin kutsuja kulttuuritapahtumiin ja cocktail-tilaisuuksiin. Minun kanssani aika ei käy taatusti pitkäksi: taidan hyvin sekä small talkin että syvälliset keskustelut.

PS. Elokuussa vietämme 20-vuotishääpäivää avioliiton vuosipäivän rukoushetken merkeissä Suomenlinnassa. Tarinamme alku on ihan poikkeuksellisen romanttinen. Jos tiedät jonkun lehden, joka voisi tehdä siitä jutun, saa vinkata 

Läsnäoleva vai julma Jumala?

Tässä tämänpäiväinen saarna, jonka pidin kaksi kertaa. Kirjoitettu versio on niiden kahden välimuoto. Aloitin saarnani laulamalla Liekit-musikaalista Anna-Mari Kaskisen sanoittaman ja Pekka Simojoen säveltämän laulun "Kuinka hänet löytää voisin".

1. Lapsena luulin: Jumala on julma. 

Hän paljon ihmisiltä vaatii.

Kurtussa otsa ja silmäkulma,

hän meille rangaistusta laatii.

Vaikka koetin kiltti olla, 

oikein elää tahdoin.

Aina seisoin tuomiolla, 

minkäs sille mahdoin.

En koskaan päässyt valoon,

löysin tuhansia teitä,

jotka kaikki kulkisin nyt toisin. 

Jos Jumalasi taloon yhä mahtuu eksyneitä,

kerro, kuinka hänet löytää voisin. 

2.Löydänkö Herrasi rukoilemalla

vaiko vain olemalla hiljaa?

Asuuko hän jossain auringon alla?

Leikkaako hän kypsää viljaa?

Kelpaanko näin Jumalalle,

ottaako hän vastaan?

Vastaako hän huutavalle

kaukaa kunniastaan? 

Tahdon päästä valoon. 

Löysin tuhansia teitä, jotka kaikki kulkisin nyt toisin. 

Jos Jumalasi taloon yhä mahtuu eksyneitä,

kerro, kuinka hänet löytää voisin. 

Yksi lapsuuteni merkittävimmistä kulttuurielämyksistä oli Helsingin jäähallissa vuonna 1984 Suomen Lähestysseuran kesäjuhlilla, jossa esitettiin Anna-Mari Kaskisen ja Pekka Simojoen musikaali Liekit. Nuori nainen lähti lähetystyöhön ja siellä kohtasi monenlaisia vaikeuksia levittäessään ilosanomaa Jeesuksesta. Tämä laulu kuvasi paikallisen nuoren naisen ajatuksia hänen tavatessaan suomalaisen Riikan. Onko se totta, että Jumala ei olekaan pelottava eikä etäinen tuomari niin kuin hänen uskonnossaan oli opetettu? Voisiko hänkin kohdata Riikan Jumalan? Kelpaisiko hän Riikan Jumalalle, kristinuskon Jumalalle? Minä, 9-vuotias, tyttö vaikutuin kovasti musikaalista. Se puhutteli vahvasti minua rohkeudellaan.

Pari viikkoa sitten sain osallistua vaikuttavaan kultturielämykseen Tampereen Työväenteaterissa. Pauliina Rauhalan kirja Taivaslaulu oli työstetty upeaksi teatterielämykseksi, joka ei jättänyt kylmäksi . Teatterissa julistettiin evankeliumia oikein kunnolla: Jeesus, henkilökohtainen usko ja Raamattu pelastavat eikä se, että synnyttää mahdollisimman monta lasta tai noudattaa tarkasti isien perinnäissääntöjä.

Tämän päivän evankeliumitekstissä Jeesus puhuu siitä, mitä on synti, tuomio ja vanhurskaus. Taivaslaulu-näytelmässä lestadiolainen nainen joutui hoitokokukseen tuomittavaksi, koska hänellä oli synnytyksessä varpaankynsissä kynsilakkaa. Hän laittoi kynsilakkaa suojatakseen itseään siltä tuomiolta, mitä ei-lestadiolainen hoitohenkilökunta voisi häneen kohdistaa ties kuinka monennen synnytyksen vuoksi. Toinen lestadiolainen nainen näki varpaankynnet, tuomitsi ja kanteli asiasta uskon veljille. Naista ei pidetty vanhurskaana eli Jumalalle kelpaavana punaisten varpaankynsien vuoksi. Hänet tuomittiin syntisenä.

 Jeesuksen käsitys synnistä, tuomiosta ja vanhurskaudesta on erilaonen. ”Synti on siinä, että ihmiset eivät usko minuun”. Synti on Jeesuksen mielestä sitä, että ihminen ei ota vastaan Jeesusta henkilökohtaisena Vapahtajana. Synnittömimmänkin ihmisen elämä on Jumalan silmien edessä epätäydellistä. Sen vuoksi kristityn ei tarvitse itse yrittä pelastaa itseänsä elämällä oikein, vaan ihminen saa ottaa vastaan Jeesuksen anteeksiantamuksen. Luterilaisen käsityksen mukaan ihminen on yhtä aikaa kokonaan syntinen ja kokonaan vanhurskas eli Jumalalle kelpaava. Omilla teoilla ei voi kelvata Jumalalle vaan ainoastaan turvautumalla armoon, ansiottomaan rakkauteen minun edestäni.

Tiukoissa uskonnollisissa liikkeissä, joissa tarkkaillaan ja tuomitaan toisten tekoja, on vaarana ylpeys, tekopyhyys ja kulissien luominen. Silloin ihminen alkaa miettiä enemmän sitä, mitä muut ihmiset ajattelevat kuin mitä Jumala ajattelee. Roomalaiskirjeessä annetaan mielenkiintoinen näkökulma syntiin:

”Säilytä sinä oma uskosi Jumalan edessä. Onnellinen se, joka ei tuomitse itseään siitä minkä uskoo oikeaksi. Mutta se, joka epäröi ja silti syö, on tuomittu, koska hän ei toimi uskon perusteella. Kaikki, mikä ei perustu uskoon, on syntiä.” (Room. 14:22-23)

Taivaslaulussa puhuttiin kauniisti myös elävästä uskosta. Päähenkilöt Vilja ja Aleksi luottivat Jumalan johdatukseen elämänsä ratkaisuissa, vaikka se tarkoitti sitä, että Aleksin isä tuli tuomitsemaan heidät, koska Aleksi uskalsi blogissaan arvostella vanhoillislestadiolaisten ehkäisykieltoa. Oman vaimon täydellinen uupuminen osoitti fiksulle miehelle sen, miten ehkäisykielto aiheuttaa monelle naiselle ja sitä kautta myös miehille ja lapsille kohtuutonta kärsimystä. Aleksi ei pelännyt tulla isänsä, perheensä ja herätysliikkeensä hylkäämäksi,  koska hän koki olevansa Taivaallisen Isän ja vaimonsa hyväksymä.

Minä tunsin teatteriesityksen aikana valtavaa Pyhän Hengen läheisyyttä. Ilon ja rakkauden Henki oli ottanut Pauliina Rauhalan ja teatteriväen käyttöönsä, jotta ihmiset voisivat vapautua väärän uskonnollisuuden kahleista ja löytää totuuden.  Päivän tekstissä Jeesus lupaa, että hänen taivaaseenastumisensa jälkeen tulee jotain parempaa. Pyhä Henki ei vain muistuta siitä, mitä Jeesus on sanonut ja tehnyt. Hän on Totuuden Henki, joka johtaa tuntemaan koko totuuden. Olemme siis opetuslapsiakin onnellisemmassa asemassa. He saivat olla Jeesuksen seurassa rajastusti, mutta me voimme olla Pyhän Hengen kautta Jumalan läsnäolossa ihan koko ajan. Pyhän Hengen tehtävänä on synnyttää ja vahvistaa uskoa Jeesukseen. Jeesus sanoitti sen: ”Hän kirkastaa minut, sillä sen, minkä hän teille ilmoittaa, hän saa minulta.”.

John Ortberg on kirjassaan ”Jumala on lähempänä kuin luuletkaan” kuvannut upeasti sitä, mitä Jumalan läsnäolo voisi olla tavallisen arjen keskellä Ortbergin mukaan Raamatun suurin lupaus ei ole syntien anteeksiantaminen, vaan lupaus Jumalan läsnäolosta. Syntien anteeksiantamusta tarvitsemme vain tämän elämän aikana, mutta lupaus Jumalan läsnäolosta kuuluu sekä tähän aikaan että tulevaan aikaan, jolloin saamme nähdä Jumalan kasvoista kasvoihin,

 Tärkeää on muistaa se, miten kyse on ennen kaikkea Jumalan toiveesta olla ihmisiä lähellä eikä meidän toiveestamme olla Jumalan lähellä. Jeesuksen nimi Immanuel tarkoittaa Jumala meidän kanssamme. Se kuvaa hienosti sitä, miten saamme elää läheisessä yhteydessä Jumalaan silloin kun uskomme Jeesukseen omana Vapahtajana. Kastekäskyssä on lupaus siitä, miten Jeesus on meidän kanssamme kaikki päivät maailman loppuun asti. Joissakin hengellisissä piireissä käytetään ylistyslauluja, jotta Pyhä Henki tulisi paikalle. Se on turhaa, koska Jumala on jo Pyhän Henkensä kanssa paikalla. Toinen asia on sitten se, olemmeko me itse läsnä niin, että voimme kohdata läsnäolevan Jumalan. Jumala on aivan varmasti läsnä jokaisessa messussa. Mutta laulut, rukoukset ja tekstit voivat auttaa meitä olemaan läsnä ja avoimella mielellä, jotta Pyhä Henki voi koskerraa.

Minulla on pieni kirja Veli Laurentiuksen elämästä. Hän oli tavallinen mies, joka  eli elämäänsä tyytymättömänä keittiötyössä.  Eräänä päivänä hän katseli puuta ja oivalsi puun elämän salaisuuden olevan siinä, että se on juurtunut johonkin muuhun ja syvempään kuin itseensä. Hän päätti asettaa koko elämänsä tavoitteeksi olla kokoaikaisessa, hiljaisessa ja salaisessa sielun keskustelussa Jumalan kanssa. Hänen elämänsä muuttui sisäisesti, vaikka hän edelleen teki töitä keittiössä. Hänen lähellään olevat ihmiset kokivat hänestä vuotavan elävän veden virtoja, joiden vuoksi hekin tahtoivat tuntea Jumalan samalla tavalla kuin hän

Hengellinen kasvu voii tarkoittaa sitä,  että kasvatamme edellytyksiämme kokea Jumalan läsnäoloa. 

Veli Laurentiuksen kirjassa Jumalan läsnäolon harjoitus sanotaan: 

”Kaikkein pyhintä ja tärkeintä hengellisessä elämässämme on harjaannus tietoisuuteen Jumalan läsnäolosta. Se merkitsee, että jatkuvasti iloitsemme jumalallisesta yhteydestä häneen ja että puhumme nöyrästi ja rakkaudellisesti hänen kanssaan kaikenlaisissa vaiheissamme, rajoittamatta keskusteluamme millään tavoin”

Jeesus oli paras esimerkki ihmisestä, joka eli läheisessä yhteydessä Jumalaan. Hän oli niin riippuvainen Jumalasta, että hän sanoi kaiken tekemänsä olevan tulosta Jumalan voimasta. Päivän viettäminen Jumalan kanssa ei tavallisesti tarkoita sitä, että ihminen tekisi jotain eri asioita kuin asioita. Sen sijaan hän oppii tekemään kaiken Jumalan kanssa. Elämämme kaikki osa-alueet  (työ, ihmissuhteet, harrastukset, tehtävät) ovat Jumalan valtavan ja aidon kiinnostuksen kohteita. Minun haluni kokea Jumalan läsnäoloa vaihtelee, mutta hänen halunsa olla yhteydessä minuun on lakkaamatta sama. Minun ei tarvitse verrata omaa suhdettani Jumalaan muihin ihmisiin.  Minun polkuni Jumalan läsnäoloon ei ole täysin yhtenevä kenenkään muun polun kanssa.

Kun olin kotiäitinä neljän lapsen kanssa, elämä oli aika kiireistä ja vaativaa. Lasten vaatimukset tuntuivat välillä ylivoimaisilta. Sen vuoksi olin laittanut jääkaapin oveen hengellisiä tekstejä, jotka olin saanut Ruotsissa asuessani piispalta. Erityisesti minua puhutteli ajatelma: ”Älä ole huolissasi, älä pelkää. Siltä, jolla on Jumala, ei puutu mitään.”

Välillä oli aikoja, että joka kerta mennessäni jääkaapille luin tuon tekstin. Se alkoi elää minussa ja vaikuttaa. Murheet ja huolet muuttuivat pieneksi, kun ne laittoi tuon lauseen perspektiiviin. Mikäpä hätä minulla ja lapsillani olisi, kun saamme olla rakastavan Jumalan katseen alla. Haluan jättää tämän lauseen sinulle muistolauseeksi. Siksi se jaettiin virsikirjan välissä.  Sanotaan se yhteen ääneen.

”Älä ole huolissasi, älä pelkää. Siltä, jolla on Jumala, ei puutu mitään.”

Taisteluni

Lukioaikana luokkakaverini kirjoitti tarinan, jossa minä olin pappi. Olin aivan järkyttynyt hänen ajatuksestaan. Minä suunnittelin jotain hienoa uraa. Luin jo kesälomalla lääkiksen pääsykoekirjoja ja ajattelin lähteä vaativalle uralle isosiskoni jalanjäljissä.  Kaikki muuttui, kun Jumala kutsui minua. Rukousillassa Seppo Juntunen ohimennen totesi, että Jumala haluaa sinut kokopäiväiseen työhönsä.  En ottanut Jumalan viestiä kovin vakavasti. Papin ja uskonnonopettajan lapsena teologiseen tiedekuntaan lähteminen tuntui uskomattoman typerältä ajatukselta. Suhtauduin ylpeästi ja halvelksivasti teologiaan. Arvostin niitä opiskelupaikkoja, minne pitäisi tehdä hartiavoimin töitä, että pääsisi sisään. Ajattelin, että lahjani menevät hukkaan teologisessa. Jälkeenpäin huomaan, miten olin aika ylpeä ja omahyväinen.  Jumala ei kuitenkaan luovuttanut, vaan hän houkutteli minut hakemaan teologiseen. 

Pian opiskelujen alun jälkeen olin jo kriisissä. Opiskelut sujuivat, mutta olin huolestunut tulevaisuudesta. En halunnut seurata kumpaakaan vanhempaani ammatinvalinnassa. Tajusin kuitenkin, että vaihtoehtoja oli vähän. Niinpä hain kaksi kertaa opettajakoulutukseen mutta en päässyt. Jouduin syvään uskonkriisiin. Koin, että Jumala oli narrannut minut ensin teologiseen ja sitten sulki tien opettajankoulutukseen. Papin ura tuntui minulle  mahdottomalta, koska asuin asuntolassa, jossa oli paljon naispappeuden vastustajia.

Naimisiin mentyäni mieheni oli vaikea katsoa vierestä, kuinka paljon kärsin siitä, ettei minulla ollut selkeää suuntaa. Hän alkoi ehdotella minulle pappeutta, koska olin niin hyvin pärjännyt kesätöissä seurakunnissa. Jouduin valtavaan prosessiin, jossa kyselin, tottelenko Jumalaa vai mielistelenkö ihmisiä. Tajusin, että pappeuteni ainoana esteenä on se, että pelkäsin hylkäämistä ja tuomitsemista. En pelännyt sitä, että Jumala hylkäisi minut, vaan pelkäsin tulevani huonoksi kristityksi naispappeuden vastustajien silmissä. Silloin tajusin, että minun täytyy ottaa todesta Raamatun sana: "Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmistä."

Minulle Jumalan totteleminen tässä asiassa tarkoitti pappeutta. Joillekin ystäville sama kehotus on tarkoittanut sitä, että he ovat tehneet toisen ratkaisun tässä asiassa. Sitäkin kunnioitan suuresti.  Uskon, että monissa asioissa voi olla niin, ettei olekaan yhtä oikeaa ratkaisua, vaan Jumalan näkökulmasta on tärkeintä, että jokainen seuraa sydämensä ääntä ja on uskollinen Jumalan johdatukselle.

Jumalan äänen kuuleminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tie olisi helppo. Minä olen päässyt elämässä monella tavalla helpolla, mutta suurimmat taisteluni olen yllättäen käynyt kutsumukseni kanssa. Olen ollut usein vihainen Jumalalle, kun kerta toisensa jälkeen olen joutunut pettymään. Omat suunnitelmani eivät ole toteutuneet. Olen joutunut nöyrtymään, kun olen seurannut paikkakunnalta toiselle miehen työn perässä. Minähän se tähti olin!!! Jumala ei kuitenkaan halunnut tehdä minusta menestyvää uranaista, vaan hän on koetellut minua monissa työnhauissa. Olen joutunut kerta toisensa jälkeen tyytymään siihen ajatukseen, että Jumalan suunnitelmat ovat viisaampia kuin minun.

Ylpeälle ja 20 ensimmäistä vuotta täydellisesti menestyneelle nuorelle naiselle se ei ole ollut mitenkään helppoa. Olen kapinoinut nuorempana sitä, miksi Jumala antoi miehelleni suuria voittoja työnhaussa, kun taas minä jouduin pettymään kerta toisensa jälkeen. Näin jälkikäteen koen, että Jumala halusi kouluttaa minua ja tehdä pieneksi. Jumala ei voi käyttää työssään ihmisiä, jotka ovat ylpeitä ja pärjäävät itse. Jumala etsii työhönsä niitä ihmisiä, jotka tarvitsevat hänen apuaan. John Burke on tiivistänyt ajatuksen kirjan otsikkoonsa: "Täydelliset älkööt vaivautuko".

En minä olisi tarvinnut Jumalaa niin paljon, jos elämäni olisi mennyt omien suunnitelmieni mukaan. Vaikeuksien keskellä olen joutunut kohtaamaan oman sisimpäni, kaikki pelkoni, väärät ennakkoluuloni, tekemään parannusta synneistäni ja turvautumaan Jumalan ja toisten ihmisten apuun. Tässä prosessissa minusta on tullut inhimillisempi ja armollisempi. Olen armollisempi itselleni enkä vaadi itseltäni niin paljon. Samalla minusta on tullut myös toisille ihmisille armollisempi.

Minun nöyrtymisen tieni on sangen vaatimaton, jos sitä vertaa Jeesuksen tiehen. Uuden testamentin tekstissä sanottiin:  Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti ristinkuolemaan asti.

Jeesus on meille esikuva aidosta nöyryydestä. Jeesus luotti maanpäällisen elämänsä aikana täydelllisesti Taivaalliseen Isään. Saatana yritti saada hänet lankeamaan ylpeyteen, valtaan ja mammonaan, mutta Jeesus ei langennut niihin. Meistä ihmisistä aika moni lankeaa näihin ansoihin. Olen lukenut varoittavia kertomuksia amerikkalaisista herätyssaarnaajista. Jumalan palvelijoina hienoa työtä tehneet miehet ja naiset ovat langenneet usein valtaan, rahaan tai kiellettyihin seksisuhteisiin.

Tommy Hellsten kirjoittaa puhuttelevasti uusimmassa kirjassaan "Tähän olen tullut" itsensä kadottamisesta ja löytämisestä. Hän kuvaa itseään ihmiseksi, joka on saanut taakaksi sekä geeneissä että kotikasvatukessa addiktiivisen elämän. Hän on ollut riippuvainen monista asioista: tupakasta, pornosta, alkoholista, sokerista ja suklaasta. Kaikista suurimmaksi addiktioksi hän kuitenkin sanoo suorittamisen ja aikaansaamisen. Hän on liittänyt arvonsa ihmisenä siihen, mitä saa aikaan. Hellsten  epäilee valtavan suorittamisen johtuvan siitä, että hän on ei-toivottu lapsi. Hän on suorittanut elämää peittääkseen häpeän, arvottomuuden ja riittämättömyyden.

Suomen ehkä tunnetuin ihmismielen tuntija on itse sortunut omavoimaisuuteen ja itseriittoisuuteen. Hän koki samalla tavalla kuin minä koin, että Jumala alkoi riisua häntä juuri niissä asioissa, jotka olivat hänelle kaikista tärkeimpiä. Hän epäonnistui ja koki takaiskuja juuri niissä hankkeissa, jotka olivat hänelle erityisen merkittäviä. Jälkeenpäin hän ymmärsi, että nämä projektit nousivat pelosta eivätkä rakkaudesta. 

Helssten joutui elämänsä kriisiin 60 vuoden jälkeen. Kirjassa hän sanoo näin: "Nyt ymmärrän, että tämä kaikki oli minulle rakkaudella räätälöity. Jouduin syveimmän mahdollisen hylkäämiskokemuksen äärelle. Näillä ulkoisilla tapahtumilla minut kammettiin sinne, minne en missään nimessä olisi halunnut joutua. Minulle tapahtui mielestäni hirvittävin mahdollinen - olin kelvoton, epäonnisunut ja huono, En päässyt epäonnistumistani pakoon minkäänlaisella menestymisellä, onnistumisella tai saavutuksella. Urani oli ohi, edessä elämän mittainen taloudellinen ahddinko, maineeni mennyt ja pian kotinikin. Kärsimykseni oli täsmäkärsimystä, se osui sinne minne piti.

Olen viettänyt egonmurskajaisia muutaman vuoden ajan. Kaikki se, minä varaan olin rakentanut elämäni ja arvoni ihmisenä, oli näiden kokemusten jälkeen murskana. Minussa heräsi hirvittävä pelko ja kauhu. Aloin rukoilla ja etsiä Jumalaa intensiivisemmin kuin koskaan aikaisemmin. Sain käsiini muutaman kirjan, joiden ääreen palasin joka päivä. Epätoivoni oli niin suuri, että takerruin mihin tahansa oljenkorteen, jotta olisin saanut edes jotain toivoa, jotain lohtua, jotain turvaa, Muistaan erän yön, jolloin taas makasin tuskissani märissä lakanoissa,. Vaistomaisesti otin ristiinnaulitun asennon, se tuntui kuvaavan juuri sitä, mitä sisälläni silloin tunsin, Olin ristillä, kädet ja jalat levällään, kylmille hirrenpätkille naulittuna. Ajattelin Kristusta. Miltä hänestä mahtoi tuntua? Fyysisen kivun lisäksi hän tiesi hetken päästä kuolevansa. Alastomana, pilkattuna ja häväistynä kuin rikollinen. Koko ihmiskunnan hylkäämänä, rivosti levitettynä kaikkien katseltavaksi, rikottuna, pian kuolleena. "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?" 

Nämä sanat kertoivat kaiken. Tietenkin tiesin, ettei kokemukseni ollut verrattavissa Kristuksen kokemukseen. Mutta tuona yönä tavoitin äärimmäisen hylkäämisen kauhun, koko ihmiskunnan ulkopuolelle joutuneen hylkiön pelon. Aloin hiljalleen ymmärtää, etteivät tunteeni nousseet myttyyn menneesä yrityskaupasta vaan kyse oli josatin muusta,. Vaikeudet olivat kammenneet sisimmästäni jotain sellaista, joka oli ollut itseltänikin salassa. Joka aamu palasin löytämieni kirjojen ääreen. Sytytin takan, hiljennyin ja rukoilin. Avasin  kirjan. Hämmästyksekseni avasin sen aina sellaisesta kohdasta, jonka teksti osui juuri siihen, mihin sen piti osua. Aloin hiljalleen saada lohtua, aloin saada ymmärrystä. Pimeydessä alkoi erottua hahmo. Kohtaamisten toistuessa hahmo alkoi erottua selvemmin, sen ääriviivat vahvistua ja suuri Persoona paljastua. Joka kerta, kun aavistin sen läsnäolon, sain lohdun. Tunsin oloni turvalliseksi ja aloin ymmärtää, että nyt jokin on ohi. Ristillä on käyty ja elämä uudestisyntyneenä alkaa. Suru ei viivy kuin sen ajan, jonka sen on määrä viipyä. Tuska poistuu, kun seon tehnyt tehtävänsä. Vaikeudet ja vastoinkäymiset pehmenevät ja asettuvat rakkauden kontekstiin. Hylkäämisen kokemus vaimenee, ja aavistus uudesta elämänkumppanista vahvistuu tietoisuudeksi, Kristus on kanssani."            (Tommy Hellsten: Tähän olen tullut) 

Taisteluni (Harri Helenius)

 http://www.allthelyrics.com/lyrics/bassn_helen/taisteluni-lyrics-1266419.html#ixzz43SrOt0r7

Sun ristis luo johtaa tänään askeleeni
Käsin sidotuin kaipaan vapauteen
Eessäs pieneks kasvaa saan, tuntea uudestaan
Jälleen rakkautes parantaa

Miks vaikeaa on tulla eteen puisen ristin?
Kai se todistaa, epäonnistunut oon
En voi sanoa enempää, elämäni käsiis jää
Tyhjänä ei osaa rakastaa

Sun jälkesi johtakoon mun askeleeni
Alla ristin varjon painan alas pään
Sydämen syviin rämeisiin, kokemuksiin kipeisiin
Valosi vielä loistakoon

Herra johda vaikka mun tieni kulkis minne
Johda silloinkin, kun en jaksa yrittää
Silloin kun mä heikko oon, johdatukses jatkukoon
Koko elämän sun käsiisi jätän

Sun ristis luo johtaa tänään askeleeni
Käsin sidotuin kaipaan vapauteen
Eessäs pieneks kasvaa saan, tuntea uudestaan
Jälleen rakkautes parantaa

Ylpeä muusikon äiti kiitollisella mielellä

Teimme Miehen kanssa ruokaa yhdessä. Minä lauleskelin samalla The Road -yhtyeen lauluja. "Hei, pidetään nostalgiailta! Kutsutaan Jaska ja kuunnellaan Roadia!" intoilin. "Ei, se on niin huonoa musiikkia", Mies parahti. Meillä on ollut nuorena yhtä huono musiikkimaku, koska olimme armottomia The Road -yhtyeen faneja. Puolustukseksi voi sanoa, että siihen aikaan kaikki kevyempi musiikki oli aika huonoa.

Klassisen musiikin soittamisessa olin superhuono. Täydellisenä kympin tyttönä muistelen aina ilolla sitä, miten surkea olin viulistina. Rehtori lähetti vanhemmilleni henkilökohtaisen kirjeen, jossa uhkasi minua erottamisella, jos en ala harjoitella enemmän. Kai minä sitten kapinoin viulunsoitossa, kun olin muuten niin kunnollinen. Minua ei vaan innostanut tehdä joka ilta tunnin verran jousiharjoituksia, vaikka opettaja määräsi. Luulen, että viulu oli kömpelölle tytölle täysin väärä soitin. Pahinta oli kuitenkin se, että ulkomaalaiset opettajani vaihtuivat koko ajan. Suomalaisen opettajan lisäksi minulla oli englantilainen, puolalainen, virolainen ja venäläinen soitonopettaja. Ei harrastukseni silti mennyt hukkaan: sävelkorvani kehittyi  niin että kanttorimme muistaa aina puhua kunnioittavasti viulistitaustastani ;).

Esikoisen taival musiikin alalla on ollut täysin päinvastainen. Hän pääsi jo viisivuotiaana piano-oppilaaksi ihanalle ja taitavalle Katarinalle, koska muskariryhmää ei saatu kasaan. Katarinan jälkeen huippu-urkuri Mikael taisi ottaa hänet hoteisiinsa. Järvenpäähän muutettuamme hän sai opekseen vaativan, mutta sydämellisen Pirjon, joka luotsasi monia oppilaita ammattimuusikoiksi. Hänen eläköidyttyään opettajaksi tuli suloinen Essi, joka on voittanut pianokilpailuja. Poikamme on saanut aivan loistavaa opetusta, jonka seurauksena hän on saanut kaikista tutkinnosta erinomaiset tulokset. Tänään hän teki musiikkiopiston tutkinnon, joten seuraava askel on siirtyä lukion jälkeen halutessaan ammattiopintoihin.

Esikoinen saa nyt keväällä jo musiikkiopiston päästötodistuksen, koska on suoritutunut teoriaopinnoistakin erittäin hyvin. Minähän reputin pari kertaa 2/3 tutkinnon jo musiikkikoulussa. Se todistaa sen, miten ihminen ei opi ilman motivaatiota. Minulla ei ollut mitään vaikeuksia pärjätä kielissä, mutta musiikkitermejä en hallitse vieläkään. Ne ovat minusta niin sairaan tylsiä.

Poikamme on ollut etuoikeutetussa asemassa myös siinä mielessä, että hän on klassisen musiikin lisäksi saanut perehtyä kevyempään musiikkiin ammattilaisten johdolla. Vaasassa hänellä oli rumpuopettaja, joka opetti rummunsoiton alkeet. Mies opetti hänelle kitaran alkeet jo alle kouluikäisenä. Kotiäitinä sain olla viemässä lapsiamme mielenkiintoisiin projekteihin. He olivat Aarrearkku-televisio-ohjelmassa, jossa taitava pianisti Mikko Pettinen vastasi musiikista laulaja  Elina Vaittisen kanssa. Esikoinen oli levyttämässä Gospel Junior -projektissa, jossa häntä ohjasivat muusikot Tommi Kalenius ja Mikko Nikula. Neidin kanssa he olivat mukana Make Perttilän tuottamassa projektissa, jossa tehtiin opetusäänitteet Kirkkomuskari-levylle. Kävimmepä Antti Vuoren kotonakin äänittämässä muutaman kipaleen Virsivisa-projektiin. En voi myöskään unohtaa kanttori Heikki Ruokosen lapsikuoroa. Heikin  Prima vista -kuoro menestyi loistavasti jossain TV:n kuorokilpailussa, jonka nimen olen jo unohtanut. Kävipä poika puoli vuotta myös laulamassa Cantores Minores -kuoron riveissä. Kuorossa ei ollut mitään vikaa, mutta pitkä matka kuoroharkkoihin hyydytti vitosluokkalaisen.

Koulussakin poika on saanut upeaa tukea lahjojensa käyttämiseen. Valitsimme tunteella musaluokan sijaan Kyrölän koulun, jossa opettajaksi tuli musaan erikoistunut Jaana. Hän oli taitava opettaja ja mielettömän energinen pakkaus. Poikavaltainen tavallinen luokka teki kutosella musikaalin. Lapset keksivät juonen sekä tekivät sanoituksia ja sävellyksiä. Yhdessä he lavastivat ja puvustivat. Koko luokka oli mukana näyttelemässä, laulamassa ja soittamassa. Musikaali oli todella onnistunut. Musikaalin lisäksi Esikoinen pääsi esiintymään aina kaikkiin koulun juhliin. Hänen säveltämänsä tunnusmusiikki on vieläkin koulussa käytössä. Mies nauroi, että hänet tunnetaan koulussa Esikoisen isänä eikä kirkkoherrana :)

Kristillisessä koulussa jatkui sama meininki. Taitavat opettajat ohjasivat poikaamme ja muita oppilaita eteenpäin. Hän sai soittaa juhlissa, jotka ovat olleet vuosi vuodelta parempia. Taso alkaa olla ihan ammattimainen. Lukiossakin poika pääsi heti eka jaksolla musaopen suosioon. Esiintymisiä on riittänyt tuhannen oppilaan lukiossa, vaikka hän ei olekaan  musalinjalla.

Olen niin onnellinen ja kiitollinen siitä johdatuksesta, mitä lapseni on saanut kokea musiikin alalla. Omista kokemuksista tiedän, että se ei todellakaan ole itsestäänselvyys. Jokaisen harrastuksessa pitkälle päässeen lapsen takana on aikuisia, jotka ovat antaneet aikansa ja taitonsa käyttöön kannustaakseen ja tukeakseen lasta. Meidän tapauksessamme me vanhemmat olemme tehneet mitättömän vähän, kun taas opettajat ja muusikot ovat olleet ratkaisevassa asemassa. Siispä kiitos teille kaikille!

Epäluotettava tutor ja ahdisteleva kylähullu

Muutin 19-vuotiaana nuorena tyttönä yksin Pellosta Helsinkiin opiskellakseni teologiaa. Olin elänyt kirkkoherran tytön kilttiä elämää. Paikallisella tanssipaikalla kävin vain kerran kuolaamassa Samuli Edelmannia. Diskokokemukseni olivat Englannin kielikursseilta. En ollut seurustellut. Olin ollut toki ihastunut ja minuun oltiin oltu ihastuneita, mutta kaikki  oli ollut hyvin, hyvin viatonta. Säästyin pääasissa seksuaaliselta häirinnältä, koska isäni oli pappi ja äitini oli uskonnonopettaja. Yksi kylähullu yritti alkaa esitellä kaluaan minulle ja ystävälleni isäni kopioidessa papereita viereisessä huoneessa. Siitäkin selvisimme hyvin yhdessä ilman suurempia vaurioita. Kerroimme rehellisesti vanhemmilleni, mitä oli tapahtunut, eikä meille jäänyt traumoja. Mies oli muuten väärässä. Hänen sukupuolielimensä ei alkanut kiinnostaa meitä myöhemminkään, kuten hän väitti.

Aloittaessani opinnot olin täysin uudessa tilanteessa. Pienen paikkakunnan tyttönä olin tottunut katsomaan ihmisiä silmiin ja hymyilemään kauniisti. Helsingissä se ei toiminutkaan. Sain perääni useamman kerran ulkomaalaisia miehiä, jotka ymmärsivät hymyni täysin väärin. Näistäkään tapaamisista ei jäänyt minulle traumoja, koska ne tapahtuivat turvallisesti ihmisten ympäröimänä. Opin pian suurkaupungin käyttäytymistavat: en enää katsellut miehiä silmiin ja lopetin hymyilyn ilman syytä.

Eräänä aamuna menin vastaamaan opiskelija-asuntolassa puhelimeen. Siellä soitteli tutorini, parisuhteessa elävä minua huomattavasti vanhempi mies. Hän puheli ensin niitä näitä, mutta alkoi sitten ehdotella erinäisiä asioita, mitä haluaisi tehdä kanssani. Siinä vaiheessa, kun hän kertoi siitä, miten haluaisi rakastella kanssani, löin luurin korvaan. Aloin itkeä hysteerisesti ja ryntäsin asuntolan keittiöön, jossa onnekseni oli asuntolan poikia ja heidän ystäviään, mm. seurakunnassani nuorisotyönohjaajana työskennellyt vanhempi mies. Sain kertoa heille puhelusta heti ja he lohduttivat minua. Tuntui hyvältä, että he olivat minun puolellani ja olivat raivoissaan miehelle siitä, miten hän loukkasi minua.

Samana päivänä törmäsin myös aamuiseen soittajaan, joka oli ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Luottamus oli kuitenkin särkynyt. Ihminen, johon olin luottanut, oli osoittautunut epäluotettavaksi. Pelkäsin seuraavat viikot näkeväni hänet. Vaikka kyse oli vain puhelusta, se jätti minuun syvät jäljet. Pelkäsin pitkän aikaa törmääväni häneen kaupungilla. Pelkäsin tulevani raiskatuksi. Mietin sitä, mitä minä olin tehnyt väärin. Miksi avoliitossa asuva lapsiperheen isä oli iskenyt silmänsä minuun? Onneksi minulla oli äiti ja ystäviä, joiden kanssa sain purettua tilannetta. Tiesin, että minä en ollut tehnyt mitään väärää. En suostunut ottamaan taakakseni häpeää enkä syyllisyyttä.

Minua lohdutti myös se, että Jumala suojeli minua tässä tilanteessa. Auttajien lisäksi hän oli lähettänyt tilanteesta jo edeltä käsin varoituksen. Vanhempieni rukousystävä oli nähnyt ennen muuttoani näyn, jossa vanhempi mies viekoittelee minua. Suhtauduin varauksellisesti vanhempiin miehiin, mutta en yhtään osannut epäillä tutoriani, joka tuntui niin mukavalta ja herttaiselta. Se oli minulle hyvä opetus siitä, miten moni mukavalta vaikuttava ihminen voi olla petollinen.

Myöhemminkin elämässäni on ollut eriasteista seksuaalista häirintää. Se ei ole ikinä enää kolahtanut minuun samalla tavalla, koska olen ollut turvallisessa parisuhteessa. Elin lapsuuden ja nuoruuden niin suojattua elämää, että sain kasvaa terveeksi naiseksi. Jos joku käyttäytyy epäasiallisesti tai puhuu sopimattomasti, laitan sen hänen kypsymättömyytensä piikkiin enkä saa siitä vauroita. Parisuhteeni on ollut niin turvallinen, että olen voinut kertoa kaikki häirinnät miehelleni. Se on tuonut minulle turvallisen olon. Olen tiennyt, että sitten kun minun rajani ylitetään niin, että siitä tulee minulle traumoja, minulla on puolustaja, joka tulee avukseni. Jos olisin sinkku, en varmaan julkaisisi esimerkiksi Facebookissa hymyileviä kuvia. Joillakin miehillä kun on ihmeellinen taipumus kuvitella, että yritän jotenkin viekotella heitä hymylläni. Siihen minulla ei ole kyllä mitään tarvetta. Onnellinen parisuhde täyttää kaikki seksuaaliset tarpeeni.

Säälin niitä nuoria naisia, jotka joutuvat tässä ajassa kasvamaan. Olen onnellinen, että tyttäreni ei ole yhtä sinisilmäinen kuin minä olin nuorena. Hän osaa suojella itseään tosi hyvin. Hän on tarkka siitä, millaisia kuvia julkaisee itsestään. Pyrin kasvattamaan myös poikiani niin, että he eivät sortuisi minkäänlaiseen naisten hyväksikäyttöön. Monet naiset, minä mukaanlukien, ovat niin herkkiä, että seksuaalinen häirintä ja hyväksikäyttö, jättää jälkensä. Yhtä paheksuttavaa on tietysti se, että poikia ja miehiä häiritään seksuaalisesti. Välillä olen katsonut suu auki, miten törkeästi vanhemmat naiset häiritsevät seksuaalisesti nuoria miehiä. Se on ällöttävää!

Erityisesti seurakunnassa on tärkeää, että on nollatoleranssi seksuaalisen häirinnän ja hyväksikäytön suhteen. Jeesus on esikuva siinä, miten hän kohtasi kaikki ihmiset rakastaen, mutta puhtaasti. Kaikenlainen toisen ihmisen hyväksikäyttö on hänen silmissään suuri rikos. Matteuksen evankeliumissa Jeesus tykittää:   
Mutta joka viettelee yhden näistä pienistä, jotka uskovat minuun, sen olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen. 
7. Voi maailmaa viettelysten tähden! Viettelysten täytyy kyllä tulla; mutta voi sitä ihmistä, jonka kautta viettelys tulee! 
8. Mutta jos sinun kätesi tai jalkasi viettelee sinua, hakkaa se poikki ja heitä luotasi; parempi on sinulle, että käsipuolena tai jalkapuolena pääset elämään sisälle, kuin että sinut, molemmat kädet tai molemmat jalat tallella, heitetään iankaikkiseen tuleen. 
9. Ja jos sinun silmäsi viettelee sinua, repäise se pois ja heitä luotasi; parempi on sinun silmäpuolena mennä elämään sisälle, kuin että sinut, molemmat silmät tallella, heitetään helvetin tuleen. 
(Matt 18:6-9

Laatua lasten elämään subjektiivisen hoito-oikeuden rajaamisella?

Kuulen työssäni paljon tavallisten helsinkiläisten tarinoita. Siunauskeskusteluissa saan kuulla toisinaan lääkäreistä ja hoitajista, jotka ovat tehneet työnsä erinomaisesti. Omaiset ovat tyytyväisiä siihen, että vanhus sai hyvää hoitoa elämänsä loppuun saakka. Valitettavan usein kuulen myös siitä, miten Suomen huonontunut rahatilanne näkyy sairaaloissa. Kärsin niiden omaisten mukana, jotka kertovat siitä, miten he joutuivat ottamaan liian suuren vastuun sairaan omaisen hoidosta. Minua suututtaa aina, kun kuulen, että saattohoito on tehty luokattoman huonosti. Vakavasti sairaita ihmisiä raahataan säästösyistä vielä viimeisinä elinviikkoinaan sairaalasta toiseen ja osastolta toiselle. Leikkauksesta toipuvia vanhuksia kotiutetaan aivan liian nopeasti, vaikka omaishoitajana toimivalla puolisolla ei olisi voimavaroja hoitaa. Pahimmassa tilanteessa ovat tietysti ne ikäihmiset, jotka asuvat huonokuntoisina yksin kotona, koska palvelutaloissa ei ole tilaa.  Monenlaisista kivuista ja ahdistuksista kärsiville vanhuksille yksinäiset päivät voivat olla tuskallisen pitkiä. Kotisairaanhoidon työntekijät tekevät varmasti hyvää työtä, mutta he eivät millään ehdi  lyhyillä käynneillään hoitaa ihmisen kaikkia tarpeita. 

Tapaan työssäni myös paljon lapsiperheitä kastekeskusteuissa ja seurakunnan perhekerhoissa. Lähes poikkeuksetta kaikki kasteperheiden isosisarukset ovat osa-aikahoidossa päiväkodissa muutaman päivän viikossa. Neljän lapsen äitinä ymmärrän hyvin sen, miten rankkaa vauva-arki voi olla. Tiedän, miltä tuntuu, kun on valvonut koko yön vauvan kanssa ja joutuu siitä huolimatta aamulla heräämään pirteän leikki-ikäisen kanssa. Minusta on aivan oikein, että väsynyt vanhempi saa viedä sisaruksen päivähoitoon. Lapsi saa leikkiä kavereiden kanssa ja vanhempi kerätä voimia.

En kuitenkaan voi ymmärtää sitä, miksi Helsingin päättäjät tekivät päätöksen olla ottamatta käyttöön subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaamista. Kaksikymmentä tuntia viikossa olisi mielestäni täysin riittävä määrä päivähoitopalvelua niille perheille, joissa toinen vanhempi on kotona. Useimmat perheet, joita kohtaan, pitävät lapsiaan hoidossa korkeintaan kolme päivää viikossa eli reilut 20 tuntia. Nyt nämä osa-aikaiset lapset vievät päiväkodeissa kokonaisen hoitopaikan. Se on mielestäni resurssien tuhlausta tilanteessa, jossa kaupunki joutuu säästämään vanhusten- ja sairaanhoidosta. 

Subjektiivisen päivähoito-oikeuden säilyttäminen on mielestäni kyseenalainen myös lasten hyvinvoinnin näkökulmasta. Ymmärrän hyvin, että tavoitteena on suojella niitä lapsia, jotka tarvitsevat arkeensa mahdollisimman paljon turvallisen aikuisen läsnäoloa puuttellisen vanhemmuuden vuoksi. Nyt on kuitenkin vaarana, että toiset lapset joutuvat kärsimään tämän päätöksen vuoksi. Vedän työssäni kerhoja ensimmäisen vauvan saaneille äideille. Monet äidit ovat hyvin huolestuneita ennen kuin vauva on edes täyttänyt puolta vuotta siitä, mistä he saavat lapselleen hotopaikan vanhempainloman loputtua. Alueellamme asuntojen hinnat ovat korkeat, minkä vuoksi  monilla vanhemmilla ei ole isojen asuntolainojen vuoksi mahdollisuutta jäädä kotiin vanhempainloman jälkeen. Kasvavalla alueella päivähoitopaikkoja on aivan liian vähän. Sen vuoksi kerhossani olevat äidit ovat hyvin huolestuneita siitä, miten he saavat arjen toimimaan työhönpaluun jälkeen. Helsingin ruuhkissa väärässä suunnassa sijaitseva päiväkoti voi tehdä yksivuotiaan hoitopäivistä aivan liian rasittavia.

Minä en ole vakuuttunut siitä, että subjektiivisen päivähoito-oikeuden säilyttäminen Helsingissä edistää helsinkiläisten lasten hyvinvointia merkittävästi. Professori Liisa Keltikangas-Järvinen on kirjassaan Pienen lapsen sosiaalisuus todennut yhdysvaltalaisiin tutkimuksiin nojauttuen, ettei päiväkoti ole alle kolmevuotiaan lapsen kehitykselle otollinen paikka. Pieni lapsi stressaantuu isossa ryhmässä, koska hänellä ei ole vielä päiväkodin sosiaalisiin tilanteisiin tarvittavia taitoja. Tutkimuksissa on todettu, että jo kuuden tunnin hoitopäivä aiheuttaa stressiä alle kolmevuotiaalle. Varhaisella iällä koettu stressi voi professorin mukaan myöhemmin heikentää stressinsietokykyä ja vaikeuttaa opppimista. Lapsi stressaa jo päiväkodissa

Minun mielestäni subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta luopuminen voisi parhaimmillaan vähentää sekä työssäkäyvien että kotona olevien lasten stressiä. Kotiäidit ja -isät voisivat viedä lapsensa puolipäivähoitoon tai kerhoihin.  Lapsi saisi virikkeitä, mutta hänen ei tarvitsisi kärsiä stressistä, jota pitkät hoitoviikot Keltinkangas-Järvisen tutkimuksen mukaan aiheuttavat. Päiväkotien kokopäiväiset hoitopaikat vapautuisivat  niille lapsille, jotka joutuvat olemaan hoidossa vanheempien työn tai opiskelujen vuoksi. Jos puolipäivähoidon järjestäminen on vaikeaa, voitaisiin luoda systeemi, jossa kaksi kotihoidossa olevaa lasta puolittavat hoitopaikan. Se olisi järkevää erityisesti niissä tapauksissa, kun isosisaruksella on jo vahvat kaverisuhteet päivähoitoryhmässä. Silloinkin tulisi hurjasti tilaa päiväkoteihin uusille lapsille. Lasten hoitopäivät eivät turhaan pitkittyisi matkojen vuoksi, jos lähipäiväkodeissa olisi riittävästi tilaa kotona olevien lasten siirryttyä kerhoihin tai puolipäivähoitoon. Pitkällä tähtäimellä tällainen ratkaisu voisi vähentää perheiden stressiä jo vanhempainvapaan aikana. 

Subjektiivisen päivähoito-oikeuden tavoitteena on käsittääkseni antaa kaikille lapsille tasa-arvoiset edellytykset hyvää elämään riippumatta kotioloista. Näkisin, että kokoaikaisen päivähoidon sijaan lapset voisivat hyötyä siitä, että kotiäitidit ja -isät saisivat muunlaista apua ja tukea. Helsingissä seurakuntamme alueella kaupunki on upeasti panostanut varhaiseen tukeen. Kutsun aina kerhoihin varhaisen tuen sosiaaliohjaajan kertomaan vauvan unesta. Samalla hän kertoo heidän palveluistaan ja sanoo, miten häneen voi ottaa yhteyttä ihan kaikissa perheen ongelmatilanteissa. Kynnys hakea apua on tehty mahdollisimman matalaksi. Ainoa ongelma on siinä, että kaaupungin systeemit muuttuvat niin nopeasti, että en työntekijänäkään ikinä muista toiminnon nimeä, koska se muuttuu vähän väliä. Nytkin löysin netistä esitteen vain vuodelta 2012. Toiminnan sisältö on kyllä pysynyt samana, mutta toiminnan nimitys lienee muuttunut muutaman kerran :). 

Nettiesitteessä varhaisen tuen sosiaaliohjauksesta kerrotaan näin: "Lapsiperheiden varhaisen tuen sosiaaliohjaus on perheille tarkoitettua tukea, ohjausta ja neuvontaa. Sosiaaliohjaaja työskentelee pääsääntöisesti perheen kotona. Tapaamisten määrä ja sisältö suunnitellaan yhdessä perheen kanssa. Perheen tarpeen ja toiveen mukaan tehdään yhteistyötä muiden perhettä tukevien työntekijöiden kanssa. Voit ottaa yhteyttä asuinalueesi sosiaaliohjaajaan, kun: • tarvitset tukea ja neuvontaa käytännön asioiden hoitamisessa • haluat keskustella perheesi tilanteesta tai vanhemmuuteen ja lasten kasvatukseen liittyvistä asioista • tarvitset tietoa alueen palveluista ja ohjausta niiden pariin • toivot tukea elämäntilanteessasi tapahtuneessa äkillisessä muutoksessa Vanhemmuuden tukemiseksi tarjotaan myös ryhmämuotoista toimintaa. Sosiaaliohjaajien palvelut ovat perheille maksuttomia." Näiden maksuttomien palvelujen lisäksi on mahdollista saada maksullisia palveluja kuten siivousapua ja lastenhoitoapua. 

Tapasin erään perheen, joka oli ottanut poikkeuksellisesti lapsen kokonaan pois päivähoidosta pikkusisaruksen synnyttyä. Lääkäriäiti ei ollut yhtään huolestunut siitä, että kaksivuotias ei saisi kotona tarpeeksi virikkeitä. Hän kertoi, että lapsi kyllä kaipasi päiväkotikavereitaan, mutta vanhemmat olivta silti todella tyytyväisiä ratkaisuunsa. Lapsi oli rauhoittunut selkeästi kotiin jäätyään. "Vasta nyt ymmärrän, miten stressaavia pitkät päivähoitopäivät olivat lapsellemme", totesi äiti.