Tavallista hyvää elämää

Olen ihminen, joka elää vahvasti periodeissa. Välillä olen täynnä energiaa, ideoita ja suunnitelmia. Tuntuu siltä, että jaksan ihan mitä vain. Tämä kesä oli minulle juuri sellaista aikaa. Päivät olin todella pirteä, iloinen ja reipas. Niinpä perustin tämän bloginkin, kun tekemistä ei tuntunut olevan tarpeeksi. Välillä olin öisinkin niin täynnä energiaa, etten saanut unen päästä kiinni. Se ei kuitenkaan haitannut minua. Makoilin ihan rauhassa unikavereideni vieressä omissa ajatuksissani tai aloin keskellä yötä lukea kirjaa, kirjoittaa blogitekstejä tai lähdin kukon kirkuessa aamukävelylle. Ajattelin, että neljänkympin lähestyessä isäni suvun ylienergiset geenit saavat minussa vallan.    

Toisin kuitenkin kävi. Minusta ei tullutkaan pysyvästi ylienergistä ihmistä. Töiden lähdettyä kunnolla käyntiin olen ollut yllättävän väsynyt. Usein olen nukahtanut iltaisin sohvalle tai sänkyyn nukuttaessani pikkupoikia. Päivisinkin olen ollut paljon väsyneempi ja rauhallisempi kuin kesällä. En ole kaivannut töiden ja perheen lisäksi paljon muita virikkeitä. Olen nauttinut pienistä asioista: kotitöiden tekemisestä rauhassa, leppoisasta olemisesta sekä perheenjäsenten kohtaamisesta. Minulla on ollut menossa selkeästi vaihe, jossa olen kaivannut syvällisyyttä. Sen vuoksi olen lukenut enemmän hengellisiä kirjoja, rukoillut paljon ja keskustellut hyvien ystävien kanssa henkeviä kasvotusten, puhelimessa ja chattailemalla. 

Olen miettinyt paikkaani elämässä ja sitä, mitä oikeasti elämältäni haluan. Mietinnöissäni olen tullut siihen tulokseen, että tavallinen elämä on minusta kaikkein parasta elämää. Onnellisinta minulle on elää niin, että kuuntelen omaa sisäistä ääntäni. Välillä pursuilen ideoita, energiaa ja elämää, mutta yhtä tärkeää minun on antaa tilaa hiljaisuudelle, rauhalle ja olemiselle. En halua suorittaa elämää millään osa-alueella, vaan elää aidosti ja rehellisesti omannäköistä elämää. 

Yhdelle ystävälleni totesin, että olen pohjimmiltani vähän laiska tai ainakin mukavuudenhaluinen. Sen vuoksi en ole halunnut ottaa omien töideni ja vapaaehtoistöiden lisäksi mitään keikkoja. Viime syksyn kokemuksesta tiedän, että muutamakin ylimääräinen reissu vie yllättävän paljon voimia. Kesän energiapuuskassa keksimäni opintosuunnitelmatkin ajattelin suosiolla siirtää ainakin muutamalla vuodella eteenpäin. Kahden vuoden päästä elämäni näyttää jo aika erilaiselta, kun Kuopuskin on jo esikoulussa. Silloin arkivapailla ehtii saada aikaan aivan eri tavalla omia juttuja, kun ei ole pikkuapulainen koko päivää seuralaisena. Tällä hetkellä minulle on tärkeintä keskittyä työn lisäksi läsnäoloon ja -iloon perheen ja ystävien parissa.

Jumala,

sinä olet kutsunut minut näiden ihmisten perheenjäseneksi.

Sinä olet antanut meille rakkautta ja iloa.

Sinä olet antanut meille hiertäviä särmiä

ja teräviä kulmia.

Sinä olet kutsunut meidät kasvamaan toistemme rinnalla.

Jumala,

sinä kutsut minut olemaan totta näille ihmisille.

Sinä kutsut minut antamaan heille itseni lahjan.

Sinä kutsut minut antamaan heille tilaa,

jotta he voisivat olla totta minulle.

Sinä kutsut minut ottamaan heidät vastaan lahjanasi. 

Katja Kaila: Ikuisuus mahtuu eväskoriin

Mitä kiukuttelusta saa?

Olen ollut vanhempi jo yli 15 vuotta. Kehittymiseni äitinä näkee ainakin siinä, että osaan ottaa paremmin vastaan lasten negatiivisia tunteita. Minua ei haittaa enää yhtään niin paljon kuin nuorempana se, että lapset kaatavat päälleni negatiivista energiaa. Pystyn ottamaan sitä yleensä melko hyvin vastaan ärsyyntymättä ja välillä jopa antamaan rakentavia neuvoja. Kuopuksen kanssa meille on tullut hyvä tapa katkaista kiukuttelu. Kun nelivuotias alkaa kiukutella turhasta, kysyn häneltä: "Mitä kiukuttelusta saa?" Kuopus vastaa: "Pahan mielen". Ja aika usein kiukuttelu jää siihen, jos kiukuttelulle ei ole ollut mitään oikeaa syytä. Uskomattoman helppoa, mutta toimivaa poikamme kohdalla.

Eilen ajelimme illalla kauppaan kruunupäisen Kuopuksen kanssa Neidin tanssitunnin aikana. Kuopus alkoi autossa inttää, että meidän pitäisi ostaa karkkia kaupasta. Vastasin, että emme osta karkkia, koska ei ole karkkipäivä. Laskimme yhdessä, kuinka monta päivää on perjaantaihin. Poika oli sitä mieltä, ettei jaksaisi odottaa niin kauan. "Odottaminen tekee ihmiselle hyvää", vastasin hänelle. 

Kohta aloimme miettiä serkkujen synttäreitä. Puhuimme serkkutytön synttäripäivästä, joka on tässä kuussa. Kuopus kyseli, milloin toisella serkulla on synttärit. Vastasin niiden olevan vasta joulukuussa. "Hyvä, että ne on vasta silloin. Odottaminen tekee ihmiselle hyvää", totesi nelivuotias. Olin aivan ihmeissäni siitä, miten helposti hän nappaa minulta ajatuksia ja asenteita.

"Odottaminen tekee ihmiselle hyvää" sopii minulle itsellekin läksyksi. Olen luonteeltani vähän kärsimätön. Haluaisin asioiden tapahtuvan nopeasti ja helposti. Lähden helposti suunnittelemaan uutta. Sitten turhaudun, jos asiat eivät mene suunnitelmieni mukaan. Kuitenkin sisimmässäni tiedän sen, että monet asiat tarvitsevat kypsymistä, harkintaa ja aikaa. Odottaminen tekee hyvää myös siinä mielessä, että monet hyvät ideat osoittautuvatkin huonoiksi, kun niitä uskaltaa tarkastella paremmin. Jatkossa voin muistuttaa lasteni lisäksi myös itseäni siitä, miten odottaminen tekee ihmiselle hyvää :).  

Nöyryyskoulussa

Kuudennella luokalla meidän koulullamme kävi vierailija, muistaakseni hän oli evankelista Hursti, joka kertoi värikkäästi tiestään täydellisestä hulttiosta Jumalan lähettilääksi. Kuuntelin vaikuttuneena kertomusta ja mietin sitä, miten Jumalalla ei voi olla koskaan minulle käyttöä, koska olen elänyt niin kilttiä elämää. Minulla ei olisi kerrottavana upeita tarinoita siitä, miten huonoa elämää elin ennen kuin Jeesus tuli ja pelasti minut. 

Nyt 39-vuotiaana katselen asioita aika erilaisesta näkökulmasta. Minulla ei ole enää pienintäkään tarvetta ajatella, että olisin elänyt liian kilttiä elämää kelvatakseni Jumalan työhön. Käsitykseni synnistä on muuttunut aika radikaalisti näiden vuosien aikana. Olen oppinut sen, miten syntiä on kaikki se, mikä erottaa minut Jumalasta, lähimmäisestä ja itsestäni. Minun ei tosiaankaan tarvitse haikailla elämääni yhtään enempää syntiä. Sitä on ihan riittävästi elämässäni, vaikka pyrinkin elämään Jumalan tahdon mukaan. 

Viime sunnuntain jumalanpalveluksessa raamatuntekstit puhuttelivat minua erityisen paljon. Lähtiessäni kirkosta eräs ihminen kiitti minua blogiteksteistäni, jotka ovat rohkaisseet häntä. Hänen mielestään teksteissäni on sellaista kannustavuutta, jota jumalanpalveluksen saarnassa peräänkuulutettiin. Minäkin pidin kovasti saarnasta. Se oli niin puhutteleva, että päädyin tekstailemaan anteeksipyyntöviestiä kesken saarnan. Minua alkoi painaa se, miten olin puhunut rumasti toiselle ihmiselle. Raamatunsanan edessä en voinutkaan enää puolustella itseäni sillä, että toinen oli puhunut minulle ensin ilkeästi, vaan jouduin vastuuseen omista sanoistani. Jaakobin kirjeen kolmannessa luvussa kielestä on kirjoitettu rajusti, mutta varsin paikkaansapitävästi.  

"Samoin kieli on pieni jäsen, mutta se voi kerskua suurilla asioilla. Pieni tuli sytyttää palamaan suuren metsän! Ja kielikin on tuli; meidän jäsentemme joukossa se on vääryyden maailma. Se saastuttaa koko ruumiin ja sytyttää tuleen elämän pyörän, itse liekehtien helvetin tulta.
Kaikki eläimet voi ihminen kesyttää ja onkin kesyttänyt, nelijalkaiset, linnut, matelijat ja meren eläimet, mutta kieltä ei yksikään ihminen pysty kesyttämään. Se on hillitön ja paha, täynnä tappavaa myrkkyä. Kielellä me ylistämme Herraa ja Isää, ja sillä me myös kiroamme ihmisiä, Jumalan kuvaksi luotuja. Kiitos ja kirous lähtevät samasta suusta. Tämä ei käy, veljeni! Eihän samasta lähteensilmästä pulppua makeaa ja karvasta vettä. Ei viikunapuussa kasva oliiveja eikä viiniköynnöksessä viikunoita, vai mitä, veljeni? Samoin ei suolaisesta lähteestä juokse makeaa vettä." (Jaak 3:5-12)

Luvun alussa on kirjoitettu vielä se, miten opettajat tullaan tuomitsemaan muita ankarammin. Minun täytyy siis ottaa ohjeet tosissani. Jeesuskaan ei evankeliumitekstissä yhtään lieventänyt Jaakobin kirjeen näkemyksiä, vaan latasi täyslaidallisen varoittavia sanoja siitä, miten sanojen perusteella tuomitaan syylliseksi.

"Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu. Hyvä ihminen tuo hyvyytensä varastosta esiin hyvää, paha ihminen pahuutensa varastosta pahaa. Minä sanon teille: jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmiset lausuvat, heidän on tuomiopäivänä tehtävä tili. Sanojesi perusteella sinut julistetaan syyttömäksi, ja sanojesi perusteella sinut tuomitaan syylliseksi.” (Matt. 12: 35-37)

Välillä tekee todella hyvää lukea tällaisia sanoja. Tulen helposti niin ylpeäksi, etten huomaa omia virheitäni ja syntejäni. Sen vuoksi omiin heikkoihin kohtiini osuvat raamatunkohdat ja saarnat pakottavat minut nöyrtymään Jumalan ja lähimmäisen edessä. Mennessämme Miehen kanssa illalla nukkumaan selvisi, että olin mokaillut myös jumalanpalveluksessa. En tietenkään tullut ajatelleeksi, että näpytellessäni tekstaria saarnan aikana, siitä kuului ääni. Mies oli joutunut häpeämään edessäni sitä, että vaimo tekstaili toisella penkkirivillä kesken saarnan pitkään ja hartaasti. Hän oli tuskin ainoa edessäni istuvista, joka häiriintyi näpyttelystäni. Heille tuskin tuli mieleen, että saarna puhutteli minua niin syvästi, että synnintunnossani lähetin anteeksipyyntöä. Tarkoitukseni oli taas hyvä, mutta toteutus vähän heikonlainen. Niin käy minulle aika usein. 

Onneksi saan tänäänkin turvautua siihen, että kelpaan Jumalalle tällaisena epätäydellisenä ja syntisenä. Vaikka ihmiset eivät aina pysty antamaan minulle anteeksi, Jumala pystyy. Armo on totta minunkin elämässäni. Jeesus on kuollut minun puolestani, jotta saan uskoa anteeksi kaikki tyhmät ja väärät sanat sekä ajattelemattomuuteni. 

 

Ihanaa yhteisöllisyyttä

Muuttaessamme seitsemän vuotta sitten Järvenpäähän minulle oli selvää, että lapsilukumme oli täynnä. Talolainamme oli niin suuri, että minun palkkani meni kokonaan sen lyhentämisen. En voinut edes ajatella, että selviäisimme lainan maksusta, jos olisin vauvalomalla. Lisäksi talossamme on niin paljon portaita, etten uskaltanut edes ajatella elämää vauvan kanssa sellaisessa ympäristössä. Olin sangen tyytyväinen siihen, että meillä oli kolme ihanaa lasta, joiden kasvaessa elämäni helpottui vähitellen. 

Viisi vuotta sitten heinäkuussa pääni pehmeni sen verran, että innostuin yhtäkkiä Miehen ja lasten ideasta saada vielä yksi vauva. Korkojen laskettua ajattelimme selviävämme lainoista pienemmilläkin tuloilla. Niinpä Kuopus syntyi koko perheelle suureksi iloksi. Hänen syntymänsä tuntui erityisesti taivaassa suunnitellulta, koska hänen syntymänsä mahdollisti monia muitakin asioita. Ennen äitiyslomaani minulla oli Järvenpäässä aika vähän kontakteja, koska kuljin töissä Helsingissä. Työpäivät ja pitkät työmatkat junalla veivät voimiani niin paljon, etten jaksanut sosiaalistua kovinkaan paljon kotikaupungissani. Minulle riitti oman perheen lisäksi hyvin muutamat ystävät. 

Vauvaloman myötä aloin saada enemmän kontakteja Järvenpäästä. Jossain vaiheessa minulla heräsi tarve rakentaa yhteisöllistä kristillistä toimintaa omanikäisilleni. Keräsin tuttuja perheitä meille suunnitteluiltaan. Lähdimme aidosti nollasta rakentamaan sellaista toimintaa, jossa itse viihtyisimme. Syntyi Jatkot-illat, joissa 20-50-vuotiaat saavat rakentua yhteisestä uskosta. Alusta alkaen meille oli tärkeää myös se, että lapset viihtyisivät illoissa. Konseptista tuli nopeasti toimiva. Emme ole tavoittaneet mitään massoja, mutta illat keräävät kerran kuussa mukavan määrän ihmisiä Kirkonkulmaan oppimaan lisää kristillisestä uskosta sekä kokemaan kristittyjen yhteyttä.

Hienointa on kuitenkin se, että yhteys ei ole jäänyt vain noihin iltoihin. Ihmisten välille on syntynyt aitoa ystävyyttä, yhteistyötä ja avunantoa. Monet meistä ovat muuttaneet Järvenpäähän jostain muualta päin Suomea, minkä vuoksi tuki- ja ystävyysverkostot ovat olleet aika hataria. Sen vuoksi on ihanaa tutustua ihmisiin, joilta voi saada apua. Varsinkin kun monet näistä ihmisistä ovat harvinaisen avuliaita ja anteliaita. Kuvaavaa oli, että käydessäni kastekeskustelun erään ystäväperheen luona sain mukaani omenoita, jotka olivat toisilta ystäviltämme. Johdatustakin tuntui olevan asiassa, kun Kuopus oli samana päivänä pyytänyt, että hakisimme omenoita heti päiväkodin jälkeen. Olen niin kiitollinen, että Jumala johdatti asiat näin. Ilman Kuopusta ja hänen syntymänsä ansiosta tullutta yhteisöllisyyttä elämäni olisi paljon tylsempää. 

 

  

Anna anteeksi, vapaudut taakoista!

"Jeesus: Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.” Matt. 6:14-15

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän hämmästelen ihmiselämän monimutkaisuutta. Lapsia on ehkä suhteellisen helppo opettaa pyytämään anteeksi ja antamaan anteeksi, mutta aikuisten maailmassa kauna, katkeruus ja anteeksiantamattomuus ovat valitettavan yleisiä ilmiöitä.

Jeesuksen Vuorisaarnaan kirjatut sanat tuntuvat kovilta. Jeesus ei tälläkään kertaa anna ohjetta sen vuoksi, että hän haluaisi kenellekään pahaa. Hän ei missään nimessä halua kovuudellaan rikkoa lisää ihmistä, jolle on tehty vääryyttä. Hän antaa tuon ohjeen, koska hän tietää sen olevan ihmisen parhaaksi. Anteeksiantamattomuus pitää ihmistä kahleissa kiinni. Se sitoo menneisyyteen, vihaan, kaunaan ja katkeruuteen. Anteeksiantamattomuus on kuin raskas taakka, jota ihminen raahaa mukanaan. Pahimmillaan anteeksiantamattomuus vie sydämestä ilon, rauhan ja rakkauden. Anteeksiantamaton ihminen voi kuvitella, että hän voittaa, kun ei anna anteeksi, vaan päinvastoin kostaa pahantekijälleen. Harvoin kosto on kuitenkaan suloinen.

Aitoon anteeksiantoon tarvitaan nöyryyttä myöntää oma ja toisten ihmisten vajavaisuus. Aina ei edes tarvitse odottaa, että pyydetäään anteeksi. Voi vain antaa anteeksi ajatuksen tasolla riippumatta siitä, pyytääkö toinen anteeksi. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että jatkossa täytyisi alistua huonoon kohteluun tai suostua kynnysmaton rooliin. Terve viha auttaa laittamaan rajoja ja puolustautumaan, jottei jatkossa joutuisi kohtamaan huonoa kohtelua eikä minkäälaista hyväksikäyttöä.

Joskus elämässä tapahtuu niin karmeita asioita, että anteeksiantaminen tuntuu täysin mahdottomalta. Silloinkin kannattaa yrittää. Anteeksianto on tällöin pitkä prosessi, joka alkaa tahdon valinnalla. Tahdon antaa anteeksi, vaikka ei tunnukaan yhtään siltä. Prosessi voi olla äärimmäisen kipeä ja vaikea, mutta se kannattaa käydä. Sydämen anteeksianto ei onnistu, jos yrittää ohittaa kivun ja tuskan. Anteeksiantaminen on vastuunottoa omasta elämästä ja hyvinvoinnista sekä luopumista uhrin osasta. Siihen kannattaa hakea apua keskusteluista ystävän tai ammattiauttajan kanssa tai hyvistä kirjoista. Seurakunnassa ainakin papit ja diakoniatyöntekijät ovat valmiita kuuntelemaan ja auttamaan tällaisissa kysymyksissä. Itse olen kokenut, että rukous minua väärin kohdelleen puolesta voi myös vapauttaa. Jos ei osaa muuten muotoilla rukousta, voi vaikka lukea Herran siunauksen hänelle.

Anteeksianto on luopumista halusta syyttää, tuomita tai rangaista väärintekijää. Sen sijaan väärintekijän voi antaa kaikkitietävän ja oikeudenmukaisen Jumalan käsiin. Anteeksianto on rakkauden valinta: otan todesta omat tunteeni ja kokemukseni ja haluan avautua rakkaudelle. Jeesus eli ihmisen elämän. Hän kävi läpi vaikeita anteeksiannon prosesseja. Hän koki hylätyksi tulemisen. Siksi Jeesus tuntee anteeksiannon kamppailun. Ristillä Jeesus on kädet levällään. Voit ajatella, että Jeesuksen kädet ovat valmiita ottamaan sinut tiukkaan halaukseen. Hän tahtoo sulkea sinut syliinsä, parantaa haavasi ja antaa elämääsi lohdutusta ja uutta toivoa. Hän rakastaa sinua!

Arkisia kohtaamisia

Syksyn tullen olen hämmästellyt sitä, miten vähän arjessa on aikaa kohdata omia lapsia. Kuopuksen kanssa vietän paljon laatuaikaa arkivapaillani, mutta isompien lasten kanssa saa tehdä töitä, että löytää yhteistä aikaa. Olen yrittänyt laittaa taas iltamenot minimiin, mutta siitä huolimatta tuntuu siltä, että yhteistä aikaa on aivan liian vähän. Lapsilla on koulun ja läksyjen lisäksi omat harrastuksensa, kavereiden luona kyläilynsä sekä ruutuaikansa. Yhteiset ruokahetket ovat tärkeitä perheellemme, vaikka lapset syövät yleensä aika nopeasti. Iltaisin olen nauttinut niistä lyhyistä hetkistä, jotka olen viettänyt lasten sängyn vierellä. Neiti haluaa nyt mennä yksin nukkumaan. Sen vuoksi olen alkanut "vaatia" häneltä laatuaikaa tyyliin "nyt on puhuttava hetki äidin kanssa". Yleensä hän on suostunut aivan kiltisti :)

Miehen kanssa kisailemme siitä, kumpi saa nukuttaa. Pötköttely lapsen vieressä peiton alla ja kirjan lukeminen on aivan ihanaa puuhaa. Tänään Kuopus oli jo valinnut minut nukuttajakseen, mutta Mies sai lirkuttelemalla loppujen lopuksi nukutusvuoron. En ollut kuitenkaan kateellinen, koska pääsin nukuttamaan Pikkuherraa. Mies keksi, että voisimme alkaa lukea hänen kanssaan Narniaa. Innostuin heti ajatuksesta. En ole ikinä lukenut Narniaa, koska se oli Miehen ja isojen lasten projekti jokunen vuosi sitten. Nyt minä saan sukeltaa koulupojan kanssa jännittävään seikkailumaailmaan. Kirja on niin paksu, että sitä iltasatuna lukiessa menee varmaan koko syksy. Ei hassumpi projekti!